Pyövelin laulu

Aikoinaan baarimikkona työskennellyt ystäväni kertoi kanta-asiakkaiden vaimoista, jotka tulivat pyytämään häneltä porttikieltoa aviomiehilleen, etteivät nämä ryyppäisi kaikkia perheen rahoja. Jonkun pitäisi mennä pyytämään minulle porttikieltoa Akateemisen kirjakaupan myyjiltä. Aina kun piipahdan siellä, mukaan tarttuu nide tai pari. Kiusauksen vastustaminen tuntuu mahdottomalta, vaikka juuri nyt pitäisi karsia kaikki ylimääräiset menot.

Joseph de Maistre, jonka kirjan ostin viime käynnillä, luultavasti sanoisi, että vain pelko hirmuisesta rangaistuksesta voisi estää minua tekemästä ylimääräisiä kirjaostoksia, eikä vararikko selvästikään ole riittävä pelote.

De Maistre (1753-1821) kuuluu ranskalaisen kirjallisuushistorian merkillisimpiin hahmoihin. Tälle jyrkälle katolilaiselle rojalistille pyhä kolminaisuus koostui paavista, kuninkaasta ja pyövelistä. De Maistre oli Ranskan vallankumouksen ja liberalismin leppymätön vihollinen, jonka mielestä vallankumous oli Jumalan rangaistus Ranskan kansalle. Teologisena ajattelijana hän oli ultramontanisti, joka korosti paavin suvereeniutta ja kirkon riippumattomuutta valtiovallasta.

Diplomaattina leipänsä ansainnut De Maistre on herättänyt jälkipolvissa ristiriitaisia tunteita. Katolilainen dekadentti Charles Baudelaire kirjoitti, että de Maistre oli "opettanut hänet ajattelemaan"; Baudelairen hengenheimolainen J.-K. Huysmans puolestaan luonnehti häntä "kivenkovaksi lahkolaiseksi, kaikessa pitkäveteisyydessään ja onttoudessaan niin korskeaksi, niin pompöösiksi mieheksi". Mutta useimmat niistäkin, jotka pitävät de Maistrea kummituksena pimeiltä vuosisadoilta, tunnustavat hänen suuret tyylilliset ansionsa. Katolinen kirkko pitää häntä yhä merkittävänä uskonnollisena ajattelijana, kuten Catholic Encyclopedian artikkeli osoittaa.

Penguin Books on julkaissut Great Ideas -sarjassaan de Maistre -englanninnoksen The Executioner, joka sisältää katkelmia raivokkaan antimodernistin ehkä tunnetuimmasta teoksesta, dialogikirjasta Les Soirées de Saint-Pétersbourg ("Pietarilaisia iltoja", 1821). Käännökseen valikoidusta aineistosta on koottu de Maistren ylistys lainkäytölliselle väkivallalle.

Kirjassaan de Maistre ottaa tarkasteluun pyövelin hahmon. Pyöveli on hänelle traaginen sankari, jonka ammattia kauhistellaan ja halveksutaan, mutta joka estää toiminnallaan yhteiskuntaa suistumasta kaaokseen:

Eli kuka on tämä merkillinen olento joka, kun valittavana olisi niin monta mukavaa, tuottoisaa, rehellistä ja jopa kunniallista ammattia joissa hän voisi harjoittaa voimaansa ja taitojaan, on valinnut kaltaistensa kiduttamisen ja surmaamisen? (...) Ulkoiselta olemukseltaan hän on samaa tekoa kuin mekin, hän on syntynyt samalla tavalla kuin mekin. Mutta hän on epätavallinen olento, ja hänen saattamiseensa ihmisten perheen jäseneksi on tarvittu erityinen määräys, luovan voiman mahtikäsky.

Sotilasta ihaillaan ja pyöveliä kammoksutaan, vaikka molemmat tekevät samaa työtä. De Maistrelle pyöveli on sotilasta jalompi ja kristillisempi olento, koska tämä tappaa vain rikollisia eikä saa synkästä työstään edes kunnon palkkaa tai kiitosta.

Lukiessa Hannele Klemettilän mainiota populaarihistoriallista teosta Keskiajan pyövelit huomaa, että de Maistre on tavoittanut jotain oleellista historiallisesta pyöveli-instituutiosta. Keskiajan Euroopassa tavalliset ihmiset karttoivat pyöveliä; häntä tai hänen käsittelemiään esineitä ei haluttu koskettaa, eikä hänen seurassaan ollut soveliasta viipyä. Joissakin paikoissa papit jopa kielsivät pyövelin hautaamisen pyhitettyyn maahan. Silti pyöveli tavallaan oli keskiajan oikeuslaitoksen selkäranka, rangaistusten toimeenpanija, jota ilman koko järjestelmä olisi ollut tehoton. Aikakauden joskus julmat rangaistukset juontuivat siitä, että keskusvalta oli jokseenkin tehoton ja lainkäyttö demonstratiivista: rangaistuksista tehtiin julkisia näytäntöjä, jotka iskostivat kansaan Herran ja esivallan pelkoa.

Yhdessä asiassa de Maistre menee harhaan: pyövelin ammattiin ryhtyminen oli harvemmin vapaa valinta. Usein pyöveleiksi ryhtyivät tuomitut rikolliset, joille annettiin mahdollisuus välttää rangaistus ryhtymällä sosiaalisesti halveksitun ammatin harjoittajaksi. Lisäksi pyövelin hyljeksintä ulottui myös hänen perheenjäseniinsä: pyövelin pojan oli yleensä mahdotonta löytää muuta toimeentulon lähdettä kuin isänsä ammatin jatkaminen, ja niinpä muodostui merkittäviä pyövelisukuja, joissa virka kulki perintönä.

Nämä suvut jatkoivat olemassaoloaan vielä modernina aikana. Albert Pierrepoint (1905-1992), yksi Englannin viimeisistä pyöveleistä, kuului maineikkaaseen teloittajasukuun. Tämä rautainen ammattilainen kutsuttiin 1946 Nürnbergiin pelastamaan tilanne, kun kömpelö ja sadistinen amerikkalaispyöveli John C. Woods oli tyrinyt monen natsirikollisen hirton. Pierrepoint pyrki nopeuteen ja tuskan minimoimiseen, ja elämänsä lopulla hänestä tuli kuolemanrangaistuksen vastustaja.

De Maistren pyövelidialogi ei oikeastaan ole tutkielma kuolemanrangaistuksesta erityisesti, vaan rangaistuksen ideasta yleensä. De Maistrelle ihminen on niin kaamea ja viheliäinen peto, että vain rangaistuksen pelko voi pitää hänet aisoissa. Rangaistus on myös pahantekijän ainoa keino pelastaa sielunsa - pyövelistä tulee armon välikappale, tuomitun viimeinen toivo. Kaikessa äärimmäisyydessään kirja on hyvin puhuttelevaa luettavaa. Tavallaan se on myös tehokas tekopyhyyden kuvaus, joka osoittaa, miten halveksimme eniten niitä, jotka tekevät verityöt puolestamme. De Maistren lukemista voi suositella vaikkapa shokkiterapiaksi kaikille jotka ovat saaneet ihmisuskon tartunnan.

De Maistrea ei ole toistaiseksi suomennettu, mitä pidän rikollisena, ja toivon vastuussa olevien saavan asianmukaisen rangaistuksen. Asiain tilan korjaamiseksi lupaan tarjota lounaan ja ilmaisen vuositilauksen sille, joka suomentaa jonkin de Maistren kirjoituksen Kerberokseen.