Erilaisilla maailmanparantajilla ja tuulentupien nikkaroijilla on kaksi pysyvää vihollista: avioliitto ja perhe. Milloin ne ovat ihmiskunnan veljeyden, milloin suoran jumalasuhteen, milloin naisten vapautumisen, milloin pelkän seksuaalisen halun tiellä. Niiden vastustaminen ei suinkaan ole 1960-lukulaisten kulttuuriradikaalien keksintö, vaan vastaavaa asennetta on esiintynyt ilmeisesti läpi tunnetun historian. Kristinuskon laitamilla on gnostilaisuudesta lähtien vaikuttanut perhevastainen traditio, jonka myöhempiä ilmentymiä ovat olleet monet keskiajan kerettiläiset liikkeet ja nykyäänkin esiintyvät lahkoliikkeet. Gnostilaisperäisissä lahkoissa ovat modernin ajan utopiasosialistit ja feministit olleet näkevinään "aidon ja alkuperäisen" kristinuskon, jonka "patriarkaalinen" tai "omistussuhteita varjeleva" kirkko rautaisin ottein tukahdutti. Kommunismi, ateistinen oppi jonka aatteellinen perusta on kristinuskossa, tunnetaan yrityksistään hajottaa perhe ja korvata se laajemmilla kollektiiveilla.
Nykyään perhevastaisuus on valtavirtaa. Kukaan tuskin hätkähti, kun Rosa Meriläisen kolumni "Jyrkkä ei perhearvoille" ilmestyi Helsingin Sanomissa tammikuussa. Eikä sekään tunnu mitenkään kummalliselta, että Vantaan luterilainen seurakuntalehti Vantaan Lauri julkaisi juuri Antti Nylénin kolumnin "Perhettä vastaan". Molemmat ovat asenteeltaan ja argumentaatioltaan hyvin tyypillisiä perheinstituution kritiikkejä: keskeinen teesi on, että perheuskollisuus estää jonkin suuremman ihanteen tai korkeamman moraalisen hyvän toteuttamista. Kuten Meriläinen jäljittelemättömään tyyliinsä sanoo, "perhearvot on yhtä kuin lukkiutuminen johonkin pikkuporvarilliseen kulissielämään, josta on siivottu pois kurittomuus ja haaveet eli kaikki se käyttövoima, jonka ansiosta hyvät ihmiset tekevät suuria tekoja paremman maailman hyväksi." Meriläiselle perhe on "laajennettu itsekkyyden muoto: sen sijaan että tekisi hyvää ihmiskunnalle, voi keskittyä nysväämiseen suvunjatkamisen merkeissä."
Nylénille taas perhe taas edustaa normaaliutta, ja normaaliushan on, kuten tiedämme, pahasta. Perhe kasvattaa ihmiset toistensa kaltaisiksi ja välittää vain omistaan. Jeesus taas kavahti normien mukaan elämistä, ja "ihmiskunta oli hänelle pienin mahdollinen perusyksikkö." Uskonnottomien sorrosta valittava ateisti Meriläinen ja vakaumuksellinen kristitty Nylén ovat tästä aivan yksimielisiä.
Yritän nyt työntää hetkeksi syrjään sen kouristavan inhon, jota tällaiset näkemykset minussa herättävät ja käsitellä niitä asialliseen sävyyn. Olen elämäni aikana tavannut moniakin ihmisiä, jotka ovat välittäneet ihmiskunta-nimisestä kummallisesta abstraktiosta enemmän kuin isästään, äidistään, puolisostaan, pojistaan ja tyttäristään. Ja onhan julkisuudessakin puhuttu 70-luvun taistolaisäideistä, joiden marxilaiset opintopiirit ja muut "yhteiskunnalliset velvollisuudet" menivät lapsista huolehtimisen edelle. Vaatisi minulta melkoista sokeutta pitää näitä ihmisiä moraalisesti esimerkillisinä. Sellaisissa yksilöissä sentimentaalinen, maailmaasyleilevä kauimmaisenrakkaus yhdistyy lähimpien lähimmäisten heitteillejättöön ja kaltoinkohteluun. Heidän toimintansa seuraukset ovat täsmälleen samat kuin niillä, jotka uhraavat perhe-elämänsä uran takia: rikkinäisiä liittoja ja lapsia, jotka eivät koskaan pääse tutustumaan isäänsä tai äitiinsä. Yleensä he aiheuttavat maailmalle enemmän vahinkoa perheenjäsentensä kohtelulla kuin tuovat sille hyötyä poliittisella aktivismillaan. En pidä minkään arvoisena sellaista altruismia, joka tylysti uhraa läheisen ja konkreettisen etäisen ja abstraktin kuvitelluksi eduksi.
Jos mielipidemittauksiin ja omiin havaintoihini on luottamista, enemmistö kaikkien yhteiskuntakerrosten suomalaisista pitää perhearvoja tärkeinä, ainakin mielessään. Se kuuluu harvoihin toivoa herättäviin asioihin tässä ajassa. Ainakin tässä asiassa elinvoima, tunne kuulumisesta itseään suurempaan ja ajallisesti pitkäikäisempään kokonaisuuteen, on säilynyt. Miten G. K. Chesterton kirjoittikaan:
When we step into the family, by the act of being born, we do step into a world which is incalculable, into a world which has its own strange laws, into a world which could do without us, into a world that we have not made. In other words, when we step into the family we step into a fairytale.
Nylén kirjoittaa kolumnissaan, että perhearvojen puolustajia kiinnostaa vain ihanne ja normi, ei toisten ihmisten todelliset ongelmat. Hän viittaa ilmeisesti siihen, että moni suomalainen perhe ei ole mikään idylli. Niin, onhan meillä perheitä, joissa isä on alkoholisti tai väkivaltainen narsisti, joka henkilökohtaiseen umpikujaan jouduttuaan tappaa vaimonsa ja jälkikasvunsa keittiöveitsellä. Ja maailmankirjallisuus on täynnä kuvauksia avioliitto- ja perhehelveteistä. Oma suosikkinäytelmäni, Eugene O'Neillin Pitkän päivän matka yöhön kertoo läpeensä sairaasta perheestä, todellisesta neuroositehtaasta. Mitä tämä todistaa? Ei muuta kuin sen, että epäonnistumiset nousevat helpommin esiin kuin onnistumiset. Onnellisista avioliitoista ja harmonisista perheistä ei yleensä saa hyvää tarinaa tai kohuotsikkoa. Kun radikaalit oivaltavat sen itsestäänselvyyden, että ihanneperhettä ei ole olemassakaan, he nostavat framille jonkin erityisen irvokkaan esimerkin ja sanovat: Tällainen on perhe! Eivätkö maailmanrauha ja köyhyyden poistaminen olekin paljon kivempia juttuja?
Perheen kriitikot puhuvat yleensä "ydinperheestä" korostaakseen sitä, että länsimaissa vakiintunut perhemalli on porvarillisen yhteiskunnan bunkkerimainen luomus, jonka tarkoitus on tuottaa yhdenmukaisia valkoisia heterokansalaisia. Kuitenkin eri sukupuolta olevien vanhempien ja heidän jälkeläistensä muodostama perheyksikkö näyttää olevan yhtä vanha kuin ihmiskunta itse. Arkeologit ovat löytäneet kivikautisia hautoja, joihin on haudattu äiti ja isä lapsineen. Löydökset eivät tietenkään tarkoita, että ydinperhe olisi "alkuperäinen" ja luonnollinen perhemalli, eikä kukaan sellaista kai ole väittänytkään. Mutta vasemmistolaisten teoreetikkojen puheet ydinperheestä parinsadan vuoden ikäisenä keksintönä ne osoittavat hölynpölyksi.
Jokaisen ydinperheen ja modernin kapitalismin suhteesta kiinnostuneen kannattaa lukea Christopher Laschin kirja Haven in a Heartless World (1977). Se selvittää, kuinka nykyaikainen kapitalismi aluksi tuki perhettä ja sitten alkoi kaivaa maata sen alta. Länsimaiden teollistuessa nopeasti perhe näyttäytyi yksityisenä turvapaikkana yhä kovemmaksi ja kilpailuhenkisemmäksi muuttuvassa yhteiskunnassa. Teollisuusmiehet ymmärsivät tällaisen keitaan välttämättömyyden ja tukivat sen olemassaoloa mm. perhepalkkajärjestelmällä aina 1950-60-luvulle saakka. Lopulta perhe, kuten kaikki pienyhteisöllisen sidonnaisuuden järjestelmät, kuitenkin muuttui pelkäksi jarruksi markkinavoimille, joiden tehokkuus edellytti työntekijöiltä suurempaa henkilökohtaisen ajan uhraamista ja myöhemmin yhä lyhyempiä työsuhteita. Perheen heikentämisessä kova kapitalismi löysi yllättävän liittolaisen: feministit, marxilaiset kulttuuriradikaalit, hipit, seksuaalivallankumoukselliset ja muut oman aikansa rosameriläiset, jotka paasasivat ydinperheen "patriarkaalisesta fasistisuudesta" ja halusivat korvata sen "uusilla" ja "vaihtoehtoisilla" perhemuodoilla.
Nykyäänhän elämme näiden vaihtoehtoperheiden kulta-aikaa. Ovatko ne parempia ja tyydytttävämpiä kuin vanha "bunkkeriperhestandardi"? Suuri osa niistä, kuten yksinhuoltajaperheet ja niin sanotut uusperheet ovat syntyneet purettujen avioliittojen ja hajonneiden ydinperheiden raunioille, eikä niissä eläminen useinkaan ole perheenjäsenten vapaa valinta, joten on jokseenkin irvokasta nimittää niitä vaihtoehtoisiksi. Mediaseksikkäillä uusperheillä on myös pimeä puolensa, kuten vuoden takainen ylen uutinen osoittaa: uusperheiden vanhemmat antavat edellisestä liitosta syntyneitä lapsiaan huostaanotettaviksi, koska haluavat toteuttaa itseään uudessa perheessä ja parisuhteessa. Uutinen puhuu "vanhemmista", mutta kun tiedetään, että Suomessa lapset määrätään avioerotilanteissa lähes säännönmukaisesti äidille, voidaan päätellä jotakin modernin emansipoituneen naisen äidinrakkauden kestävyydestä. Myös insestitapausten tiedetään olevan yleisempiä perheissä, joissa on eri isien ja äitien lapsia. Tämä on todellisuutta idealistien parjaaman normaaliuden tuolla puolen. Mutta siitä eivät välitä ne, joille ihmiskunta on pienin mahdollinen perusyksikkö.
