Reilun viikon takainen Hyvinkään ampumistapaus osoittaa, että tämäntyyppiset väkivallanteot ovat Suomessakin tulleet ilmeisesti pysyväksi osaksi elämää. Ainakin on vaikea keksiä, miten niitä voisi kokonaan estää. Avoimessa yhteiskunnassa, joka perustuu jonkinasteiselle luottamukselle kansalaisia kohtaan, on vähän keinoja havaita ja pysäyttää vakavissaan joukkomurhaa suunnitteleva ihminen.
Pitäisi ainakin olla selvää, että mihinkään yksittäiseen ilmiöön kuten aselakeihin tai videopelien levitykseen puuttumalla ei asiaa ratkaista. Tämän tajutakseen ei tarvitse katsoa kovin kauas menneisyyteen. Omassa lapsuudessani 1980-luvulla isäni säilytti hirvikivääriä lukitsemattomassa komerossa ja patruunoita työpöytänsä laatikossa. Monessa muussa kodissa metsästyskiväärit ja haulikot roikkuivat seinällä. Silloinkin oli väkivaltaviihdettä, tosin Valtion elokuvatarkastamo leikkasi elokuvista brutaaleimmat kohdat pois. Kouluampumiset ja muut silmittömät verilöylyt olivat kuitenkin tuntematon ilmiö.
Ainoa vanhan Suomen huomionarvoinen ampumistapaus oli sattunut Pihtiputaalla 1969, kun pienviljelijä Tauno Pasanen oli ampunut neljä häntä pidättämään tullutta poliisia, mutta tuokin tragedia oli luonteeltaan kovin erilainen kuin 2000-luvulla Jokelassa ja Kauhajoella tapahtuneet. Pihtiputaan tapaus muuten muistuttaa jonkin verran Hyvinkään ammuskelua: kummassakaan tekijällä ei selvästi ollut mitään etukäteistä suunnitelmaa, vaan jokin naksahti yhtäkkiä humalaisen ja ahdistuneen miehen päässä. Asekin oli samanlainen, hirvikivääri, vaikka Pasanen oli parempi ampuja. Nyt olisikin kiinnostavaa kaivaa esiin tapausta koskevaa lehtikirjoittelua vuodelta '69 ja verrata sitä kaikkeen Hyvinkäästä viime viikolla kirjoitettuun. Veikkaan, että tuolloin ei noussut aivan vastaavaa hysteriaa eikä halua lisätä kieltoja ja rajoituksia.
Ihminen etsii luonnostaan helppoja selityksiä. Kun puuttuu kykyä, keinoja ja tahtoa ymmärtää kokonaistilannetta - siihen puuttumisesta puhumattakaan - etsitään jokin itsestä vastenmieliseltä tuntuva yksittäisilmiö ja vaaditaan lakeja sitä vastaan. Jälleen kerran ovat päässeet ääneen kaikki ne, joiden mielestä yksityishenkilöille myönnetyt aseen hallussapitoluvat ovat järjettömän väkivallan alku ja juuri, ja jälleen kerran heille on pitänyt yksityiskohtaisella faktatiedolla osoittaa, että he ovat väärässä.
Mutta en nyt ole kiinnostunut heistä. Hyvinkään kaltaisten tapahtumien jälkimainingeissa nousee esiin myös laajempaan kokonaisnäkemykseen pyrkijöitä. Tyypillisimmillään he väittävät, että murhat eivät ole suoranaisesti aselakien tai first person shooting -tietokonepelien syytä, vaan ilmentymiä "maskuliinisesta väkivaltakulttuurista", joka on heidän mukaansa voimissaan erityisesti Suomessa. Kauhajoen kouluampumisen jälkeen vuonna 2009 nousi julkisuuteen historiantutkija Ville Sarkamo, jonka aiheen tiimoilta Helsingin Sanomiin kirjoittama pääkirjoitus on taas kiertänyt internetin keskustelupalstoilla. Hänen mukaansa Suomessa vallitsee "soturiarvoja ihannoiva kulttuuri", josta veriteot kumpuavat:
Sotaisuutta ja erikoislaatuisuutta korostetaan liittämällä väkivaltaisuuteen myönteisiä mielikuvia. Urhoollisuus ja sankaruus liitetäänkin ensi sijassa aina sotilaisiin. Myönteisyys, jolla suhtaudutaan nyrkkitappeluihin, aseisiin ja sotimiseen, on meillä hyväksyttyä – liittyyhän vahva maanpuolustustahtomme samoihin arvoihin.
Samansuuntaisesti on viime viikolla kirjoittanut toimittaja Meri Valkama, jonka mielestä väkivalta on osa yleisesti hyväksyttyä miehistä käyttäytymiskoodia:
Sitä en kuitenkaan voi olla miettimättä, miten kulttuurimme muuttuisi, jos lakkaisimme toistelemasta typerää lausetta, jonka mukaan ”pojat ovat poikia”? Jos lakkaisimme antamasta jo aivan pienille poikalapsille signaalin, että väkivalta on osa heidän luonnettaan. Jos kipuaisimme lumilinnan päälle, tarttuisimme mukiloivia lapsia kädestä ja tekisimme selväksi, että väkivalta on väärin, aina ja poikkeuksetta – riippumatta siitä, kuka sen toteuttaa.
Toissapäivänä Valkama puolusti käsityksiään kansanedustaja Jussi Halla-ahon arvosteltua niitä. Hän viittasi brittitutkimukseen, jonka tulosten mukaan pojat, jotka käyttäytyvät tyttömäisesti, eivät puolusta itseään ja ovat passiivisia liikunnassa, joutuvat helposti alistetuiksi koulumaailmassa.
Näen koululaitoksen, joka (toivottavasti tiedostamattaan) vahvistaa vaarallisia stereotypioita – niitä, jotka tukevat väkivaltaista käytöstä. Näen myös muun yhteiskuntamme: Lelukauppojen hyllyt, joissa maskuliinisten, usein väkivaltaa käyttävien supersankareiden naamiaisasut suunnataan pojille ja prinsessa-asut tytöille; hyllyt, joissa pyssyleluilla houkutellaan poikia ja nukeilla tyttöjä.
Valkama kuuluu siihen tiedostavaan ihmistyyppiin, joka haluaa vapauttaa meidät sukupuolirooleista, noista "vaarallisista stereotypioista". Nykyään feministit ja heidän laahustaan kantavat profeministimiehet ovat alkaneet korostaa, että tasa-arvoideologiassa on kyse myös miesten emansipaatiosta: he kyseenalaistavat ajatuksen, että miehen pitäisi käyttäytyä perinteisen miesihanteen mukaisesti vain siksi, että hänellä sattuu olemaan Y-kromosomi. Mutta mihin he haluavat vapauttaa miehet?
Ei pidä antaa kauniiden puheiden hämätä. Todellisuudessa nämä "vapauttajat" eivät halua miehen olevan vapaasti oma itsensä, vaan korottavat feminiinisinä pidetyt ihanteet maskuliinisina pidettyjen yläpuolelle. Heidän peräänkuuluttamansa sukupuolirooleista ja stereotypioista vapaa "ihminen" on kaikesta aggressiivisuudesta ja kunniantunnosta riisuttu, pasifistinen, kotitöitä rakastava, riskinottoa karttava, itseään psykologisoiva, naisia ihaileva. Hän ei ole uhka kenellekään. Hän "ilmaisee tunteitaan avoimesti" silloin kun nuo tunteet ovat oikeita - on sanomattakin selvää, ettei oikeus tunteiden ilmaisuun kata aggressioita tai voimaa sisältäviä emootioita. Sanalla sanoen "ihminen" on kotieläin ja tohvelisankari.
On helppo huomata, kuinka paljon enemmän perinteinen kova sankarimies vetoaa keneen tahansa itsekunnioituksensa säilyttäneeseen. Olisiko Lauri Törni käyttänyt pyöräilykypärää tai leikkinyt seuraleikkejä häissä? Olisiko Nikke Pärmi analysoinut tunteitaan naisten vetämissä terapiaryhmissä?
Valkamat ja muut emansipaation peräänkuuluttajat haluavat kitkeä maskuliinisuudesta kaiken valtaan, voimaan, hyökkäävyyteen ja kunniaan liittyvän - eli kaiken sen, mikä siinä varsinaisesti on maskuliinista. Kuten Jack Donovan kirjoittaa, mieheyden ydin ei ole säyseä eikä mukava:
The primal, essential, paleo-masculine root of masculinity is strength, defined as the ability and drive to exert one’s will over objects, over nature, over other men, and over oneself. The root is violent, terrible and brutish. Teeth bared, the eternal masculine asserts and exerts itself, seeking triumph and dominion. For men living in a civilized world, the pure masculine is a Jungian shadow. We see the ecstasy of its bestial abyss in the wild, flashing eyes of rabid sports fans and fighters. We tap into it during sex.
Olen aiemmin kirjoittanut, millaisen sotkun koko emansipaatioprojekti on saanut aikaan. Modernissa maailmassa miehellä ei enää ole roolia, johon astua ja joka tarjoaisi viettipohjaista käyttäytymistä suitsivia kunnia- ja käytöskoodeja. Tässä ympäristössä pojista kasvaa joko vätyksiä, jotka eivät kykene olemaan aggressiivisia edes itseään puolustaakseen, tai öykkäreitä jotka eivät osaa lainkaan hillitä aggressiivisuuttaan ja osoittavat sitä heikompiaan rääkkäämällä. Mitään positiivista miehen mallia näiden ääripäiden väliltä ei tämä feminiinis-metroseksuaalinen kulttuuri tarjoa. Kenties ammuskelujen ja muiden silmittömien väkivallanpurkausten juuria kannattaisi etsiä siitä eksyneisyydestä, yksinäisyydestä ja turhautuneisuudesta, jota omamme kaltaisessa yhteiskunnassa kasvava mies tuntee?
Kaikki kouluampujat ovat kokeneet jossakin vaiheessa elämäänsä vakavaa koulukiusaamista. He ovat nörttejä, joilla ei ole pääsyä miesten yhteisöön, paitsi nyrkkeilysäkiksi. Kun heitä on riittävän kauan nöyryytetty ja alistettu, he lunastavat mieskunniansa teurastamalla mahdollisimman monta ihmistä. Veriteko ei kohdistu vain kiusaajiin, vaan koko välinpitämättömään kouluyhteisöön, jolta on puuttunut keinoja tai halua pysäyttää kiusaajien mielivalta. Veikkaan, että suuri osa ampumistapauksista saataisiin estettyä, jos opettajat ja vanhemmat puuttuisivat tiukemmin ja ajoissa kiusaamiseen.
Mutta koko ongelma on monimutkaisempi. Paitsi että kiusaamista ei aina edes huomata, osa sen uhriksi joutuneista edustaa ihmistyyppiä, joka ajautuu päähänpotkitun rooliin kaikissa ympäristöissä. Siinä missä useimpien piina päättyy yläasteen jälkeen, nämä yksilöt kokevat syrjintää ja rääkkäämistä opiskelu- ja työpaikoissaankin. Vuonna 2008 Suomen Kuvalehti haastatteli Lauria, potentiaalista joukkomurhaajaa. Hän kertoi kouluaikojen kuvion toistuneen kaikkialla myöhemmässä elämässä: "Minä ikään kuin jalostan hyvissä ja kunniallisissa ihmisissä heidän pimeää puoltansa, tarjoan kohteen, johon ihmiset pystyvät purkamaan sitä." Hän ei myöskään koskaan sisuuntunut siinä määrin, että olisi puolustanut itseään ja oikeuksiaan, vaan alistui rooliinsa ja elätteli mielessään verisiä kostofantasioita. Lähipiirikään ei kannustanut Lauria ottamaan miehekkäästi kohtaloa omiin käsiinsä: kun hän valitti äidilleen koulukiusaamisesta, äiti kehotti vain kääntämään toisen posken, koska "meillä kaikilla on taakkamme kannettavana". Niinpä Laurista kasvoi kävelevä aikapommi, joka onneksi kuitenkin tajusi tilansa ja haki psykiatrista hoitoa ajoissa.
Tällaisten yksilöiden olisi ensiarvoisen tärkeää löytää itsestään terve maskuliininen kunniantunto. Jokaisessa yhteisössä on omat öykkärinsä, jotka nauttivat heikompiensa piinaamisesta ja innostuvat vain lisää, jos uhri ei puolustaudu. Kun muistelen omia yläasteaikojani, kadun eniten sitä etten kertaakaan rohjennut lyödä kunnolla takaisin jouduttuani jonkun luokan öykkärin palloteltavaksi. En olisi fyysisesti heikompana tietenkään pärjännyt tappelussa, mutta olisinhan voinut käyttää jotakin lyömäasetta, ja ainakin olisin antanut viestin että minuun käsiksi käymällä ottaa jonkinmoisen riskin. Isottelijat uskovat ja kunnioittavat vain voimaa. Ennen kaikkea vastaan paneminen olisi lisännyt itsekunnioitustani - olisin todistanut itselleni, etten ole passiivinen uhri vaan itsenäinen, toimintaan kykenevä mies. Osasyynä väärään asenteeseeni olivat epäilemättä kaikenlaiset pasifistiset ja feministiset ajatukset, joita oli tarttunut minuun lukemastani kirjallisuudesta ja joiden mukaan kaikki traditionaalinen maskuliinisuus kunniakäsityksineen oli pahasta.
Onneksi tajusin ennen pitkää, ettei maailman barbaarisuutta poisteta posken kääntämisellä eikä kärsittyä vääryyttä voi sovittaa tappamalla joukoittain ihmisiä. Barbaarisuuden keskellä on elettävä ja sitä vastaan on osattava puolustautua muuttumatta itse barbaariksi. Toisin kuin nykyinen psykopuhe väittää, haavoittuvuus ei ole voimaa - se on vain alttiutta kaltoinkohtelulle ja hyväksikäytölle. Mutta kaikki feminiinistyneen näennäisempaattisen kulttuurin uhrit eivät saa tilaisuutta tajuta tätä. Edellä siteerasin historioitsija Sarkamoa, joka oli huolissaan suomalaisesta "soturikulttuurista". Joskus toivon, että tämä rähinöitsijöiden ja uusavuttomien hedonistien maa todella olisi soturikulttuuri. Menneisyyden soturikulttuureja tarkastellessa huomaa, että ne perustuivat kaikelle muulle kuin tunkkaiselle ja kontrolloimattomalle väkivallalle: niihin kuuluivat tarkat kunnia- ja käytöskoodit, joita soturin ei sopinut rikkoa. Samuraiden bushido-koodin hyveitä olivat muun muassa oikeudenmukaisuus, velvollisuudentunto, kohteliaisuus, rehellisyys, armeliaisuus ja huolenpito vanhuksista. Hyvinkään kaltaiset puolustuskyvyttömien ihmisten surmaamiset olisivat soturikulttuurissa häpeällisiä, samoin kuin heikompien sadistinen kohtelu. Soturiyhteisössä sivullinenkin löytää usein paikkansa: olen tavannut useitakin koulussa heittopussin asemassa olleita, jotka ovat pärjänneet hyvin armeijassa ja löytäneet puuttuvan omanarvontuntonsa sieltä.
Suomi tarvitsee enemmän soturihyveitä.
