(Lyhyt essee, julkaistu alun perin Kerberoksen numerossa 1/2009)
Historiaa lukiessa törmää usein tositapahtumiin, joista pitäisi tehdä fiktiota. Kukaan ei esimerkiksi ole toistaiseksi tehnyt elokuvaa tai romaania niistä tiloiltaan kollektivoinnin aikana karkotetuista Neuvostoliiton talonpojista, jotka Siperian perukoille oman onnensa nojaan jätettyinä perustivat pelkän lihastyön voimin ja äärimmäisissä olosuhteissa kokonaisia kyliä, joiden olemassaolo huomattiin vasta kymmeniä vuosia myöhemmin. Entä missä viipyy elämäkertaelokuva suomalaisesta aristokraatista ja seikkailijasta Carl von Haartmanista, joka ansioitui Suomen ja Espanjan sisällissodissa sekä talvisodassa ja sen ohella mm. loi kansainvälisen elokuvauran?
Jokseenkin harvinaisempaa on törmätä tositapahtumiin, jotka tuntuvat jo alkujaan fiktiivisiltä. Ne ovat ajalleen niin epätyypillisiä tai muuten uskomattomia, että pelkkä ylöskirjaaminen riittää eräänlaisen fantasiakertomuksen syntyyn. En osaa mainita parempaa esimerkkiä kuin vapaaherra Roman von Ungern-Sternbergin (1886-1921), Venäjän valkoisen armeijan viimeisen komentajan, niin sanotun Aasialaisen ratsuväkidivisioonan perustajan ja Mongolian lyhytaikaisen ruhtinaan elämä.
Baltiansaksalaisen aatelissuvun jälkeläinen ja tsaarinarmeijan upseeri, Venäjän kaukoidässä bolševikkeja vastaan taistellut Ungern-Sternberg kehitti sekavan, joskin omintakeisen ideologian yhdistelemällä venäläistä nationalismia, buddhalaisuutta ja antisemitismiä. Erottuaan kansalaissodan loppuvaiheessa Venäjän valkoisesta liikkeestä Ungern julistautui itsenäiseksi sotaherraksi ja suuntasi joukkoineen itään. Hän piti itseään Tšingis-kaani manttelinperijänä, jonka tehtävänä oli palauttaa Qing-dynastia Kiinan valtaistuimelle, koota Aasian kansat yhden lipun alle, lyödä kulttuurin rappiota edustavat sosialistiset ja demokraattiset voimat ja perustaa uusi, mongolivaltakuntaa muistuttava imperiumi.
Vuonna 1921 Ungern-Sternberg ajoi kiinalaiset miehittäjät pois Mongoliasta ja perusti sinne Mongolian hengellisen johtajan Bogd Khanin tukeman hallintonsa. Eksentristä ja raakaa aatelismiestä palvottiin lyhyen aikaa buddhalaisena pyhimyksenä. Hänen väkivaltainen ja kaoottinen valtakautensa jäi kuitenkin lyhyeksi, kun mongolialaiset kumoukselliset löivät puna-armeijan avustuksella hänen sekalaisista aineksista kootut joukkonsa. Omien upseeriensa viholliselle luovuttama paroni teloitettiin Novosibirskissä nopean oikeuskäsittelyn jälkeen.
Jotkut taiteilijat ovatkin kiinnostuneet Ungern-Sternbergin värikkäästä ja kauhuromanttisesta hahmosta. Se, että paronista tiedetään varsin vähän, on epäilemättä kiihottanut heidän mielikuvitustaan. Suomalaiset sarjakuvan ystävät tuntevat Ungernin Hugo Prattin sarjakuvaromaanista Corto Maltese Siperiassa, ja jotkut ovat nähneet Elokuva-arkistossakin esitetyn neuvostoliittolais-mongolialaisen yhteisproduktion Paroni Ungernin Loppu.
Prattin sarjakuvassa Ungern on merkittävä sivuhahmo, eräänlainen amoraalinen sankari, jossa julmuus ja arvaamattomuus yhdistyvät kaunotaiteiden ihailuun ja tiettyyn sisäiseen puhtauteen. Prattin Ungern pyrkii vilpittömästi mielettömään unelmaansa. Sarjakuva vihjaa, että Venäjän kansalaissodan kaltaisena brutaalina aikakautena ihmisen tekoja ei voi tuomita tavanomaisella moraalisella mittapuulla, ja rakentaa oudon idealistisesta Ungernista romanttisen mielipuolen, jumalan hullun.
Kattavin tähänastinen Ungern-elämäkerta, englantilaisen James Palmerin kirjoittama The Bloody White Baron antaa paronista huomattavasti raadollisemman kuvan. Aatelistaustastaan huolimatta Ungern-Sternberg oli hämmästyttävän oppimaton, ja häntä ajoivat eteenpäin lähinnä vainoharhainen juutalaisviha, hatariin tietoihin perustuva innostus itämaisiin uskontoihin sekä silkka sadismi. Vihollisten ja siviiliväestön ohella häntä pelkäsivät omat sotilaat, joita hän rankaisi ja teloitti täysin mielivaltaisesti. Palmer toteaa, että julmuudessa rypevän Ungernin ainoa ihailtava piirre oli hänen fyysinen rohkeutensa: hän ei koskaan kavahtanut vaaraa ja ratsasti päin vihollisen luoteja siinä missä sotilaansakin.
Kuitenkin Palmer myöntää Ungernin kiehtovuuden. Paronin valta ei perustunut pelkälle julmuudelle, vaan hän vaikuttaa olleen erittäin suosittu joukkojensa keskuudessa. Tämän todistaa jo se, että nälkiintyneet, uupuneet ja piestyt sotilaat taistelivat raivokkaasti komentajansa puolesta epätoivoisissakin tilanteissa. Ungernia ympäröivät myyttiset ja usein ristiriitaiset tarinat. Häntä kuvailtiin vuoroin sadistiksi, vuoroin intomieliseksi filosofiksi, ja hänen ulkoiset piirteensäkin vaihtelivat kertojasta riippuen. Jotkut uskomattomimmista yksityiskohdista ovat sittemmin osoittautuneet tosiksi: Ungern todellakin piti susia lemmikkeinään ja keskeytti kerran vaarallisen tiedustelutehtävän keskellä vihollisen hallussa olevaa kaupunkia rangaistakseen vartiossa nukkunutta sotilasta.
Ihmisen hirviömäiset piirteet kiehtovat aina, ainakin jos niitä voi tarkastella turvallisen välimatkan päästä. Ungernin valtakaudessa oli paljon samoja piirteitä kuin myöhemmissä 1900-luvun hirmuhallinnoissa, mutta se ylitti ne silmittömyydellään, summittaisuudellaan ja perusteidensa löyhyydellä. Natsien terrori oli kylmän laskelmoitua teollista tappamista, ja kommunistit oikeuttivat verityönsä eurooppalaisissa yliopistoissa syntyneellä monimutkaisella ideologialla. Ungern-Sternbergin tyrannian perustana olivat pelkästään hänen henkilökohtaiset, kaikilla mittapuilla suuruudenhullut päähänpinttymänsä. Asteittain hänen käyttämänsä väkivalta muuttui itsetarkoitukselliseksi ja kohdistui kaikkiin ja kaikkeen, niin että oli käytännössä yhtä vaarallista olla hänen puolellaan kuin häntä vastaan.
Ungernin julmuudet tuovat mieleen lähinnä joidenkin antiikin Rooman keisarien, keskiajan oikeuslaitoksen tai muinaisten aasialaisten hallitsijoiden käyttämät menetelmät. Hänen käskystään ihmisiä haudattiin elävältä, syötettiin villipedoille, raahattiin hevosen perässä ja ajettiin alasti yöksi järven jäälle. Myös hänen Aasialainen ratsuväkidivisioonansa, joka koostui venäläisistä, mongolialaisista ja burjaattisotilaista, muistutti pikemminkin keskiaikaista palkkasoturijoukkoa kuin modernia armeijaa. Mutta olisi virhe pitää paronia jonkinlaisena ”pimeiden vuosisatojen” tuulahduksena nykyajassa, varsinkin kun keskiaika on osoittautunut luultua valoisammaksi ja nykyaika pimenee yhä enemmän mitä lähempää sitä tarkastelee. Koska Ungern on hahmona kuin seikkailu- tai kauhuromaanin sivuilta temmattu, vertailukohdatkin lienee parempi etsiä fiktiosta.
Hullun valkoisen paronin lähin fiktiivinen sukulainen on Mr. Kurtz, salamyhkäinen keskushahmo Joseph Conradin siirtomaaromaanissa Pimeyden sydän (1902) ja Francis Ford Coppolan Vietnam-elokuvassa Ilmestyskirja. Nyt. (1979). Conradin romaanissa Kurtz on Afrikkaan matkustava idealistinen norsunluunvälittäjä, joka haluaa paitsi rikastua, myös toimia edistyksen airuena villien parissa. Syrjäisellä kauppa-asemallaan hän kuitenkin vajoaa rappioon ja julmuuteen ja kehittää ympärilleen väkivaltaisen puoliuskonnollisen kultin. Coppolan mukaelmassa Conradin tarinasta Kurtz on muutettu amerikkalaiseksi komentajaksi Vietnamin sodassa.
Pimeyden sydän ja James Palmerin Ungern-elämäkerta kuvaavat sitä, miten vieras ympäristö, eristyneisyys ja täydellinen valta tulehduttavat ihmisen mielen ja jättävät hänet mielihalujensa armoille, joille ympäristö ei enää tarjoa pidäkkeitä. Romaanihenkilö Kurtz menettää järkensä Afrikan viidakoissa, kun taas historiallinen henkilö Ungern-Sternberg vaikuttaa olleen päästään sekaisin jo alun perin. Mutta molemmat antautuvat lopullisesti väkivaltaisille impulsseilleen vasta kaukana omasta kulttuuripiiristään. Ungern tunsi nuoresta saakka vetoa kaukoitää, etenkin Mongoliaa kohtaan. Kiinnostusta lisäsi siihen aikaan venäläisen ylimystön piirissä suosittu esoteerinen kirjallisuus, ja nuorena upseerina Ungern matkusti ihailemaansa maahan ratsain. Palmer maalailee mielikuvia paronin matkasta:
Kun Ungern matkasi Mongoliaan, hän ratsasti toiseen maailmaan kuuluvan ympäristön halki. Joskus ruohotasangoilla hän saattoi katsoa mihin tahansa suuntaan näkemättä ainuttakaan merkkiä ihmiselämästä edes horisontissa. Sininen taivas hänen yläpuolellaan oli kuin suunnaton valtameri, jonka rikkoi vain petolinnun lekuttelu.
Kun paroni palasi myöhemmin sodassa karaistuneena Mongoliaan, hänen motiivinsa olivat hyvin toisenlaiset kuin Kurtzilla. Hän ei halunnut tuoda sivistystä villeille, vaan lähti perustamaan mahtavaa sotajoukkoa, jonka avulla hän pelastaisi länsimaisen sivilisaation rappiolta ja palauttaisi terveen, luonnollisen järjestyksen. Järjestys perustuisi monarkialle, feodalismille, militarismille ja uskonnollisuudelle. Monet hänen aristokraattiset aikalaisensa suhtautuivat voimistuvaan Aasiaan (mm. Japanin sotilasmahti) pelolla, mutta Ungern käänsi ”keltaisen vaaran” pelon päinvastaiseksi. Itä merkitsi hänelle toivoa, ja aasialainen rotu oli elinvoimaisempaa ja kykenevämpää valtion rakentamiseen. Venäjä oli häilyvä vyöhyke rappeutuneen lännen ja elinvoimaisen idän välissä, ja bolshevikkien valtaannousun jälkeen se vaikutti antautuneen lopullisesti juutalaisperäisen rappion ja itsetuhon voimille. Vain uusi Tšingis-kaani voisi pelastaa Pyhän Venäjän ja Euroopan.
Kurtz oli valistuksen lapsi ja Ungern-Sternberg äärimmäinen taantumuksellinen, mutta heitä yhdisti selkeä visio siitä, millainen parempi maailma olisi ja miten se saavutettaisiin. ”Pelkästään tahtoamme käyttämällä me voimme panna liikkeelle melkein rajattomasti voimaa palvelemaan hyvää”, julistaa Kurtz kirjoittamassaan raportissa. Raportin alareunaan hän on raapustanut horjuvalla käsialalla: ”Tappakaa ne saatanat!”
Kurtzin raapustus kiteyttää, miten suuri visio degeneroituu verenvuodatukseksi. Conrad käsittelee varsin vähän sairauden seuraavaa vaihetta eli sitä, miten verenvuodatuksesta tulee oma kulttinsa ja puhdistautumisen väline. Coppola korostaa tätä puolta elokuvamukaelmassaan: Marlon Brandon esittämä Kurtz ihailee Vietkongin sissien armottomia taistelumenetelmiä ja miettii, kuinka tehokkaita ne olisivatkaan ”oikeamielisten” käytössä.
Ungernin omat ajatukset olivat hyvin samansuuntaisia. Poliittisessa ohjelmaluonnoksessaan hän kirjoitti:
Taistelussa Venäjän tuhonneita ja häpäisseitä rikollisia vastaan on muistettava, että Venäjällä nyt vallitsevien täydellisen moraalin puutteen ja älyllis-fyysisen holtittomuuden johdosta ei ole mahdollista säilyttää vanhoja arvojärjestelmiämme. ”Totuus ja armo” eivät enää kelpaa. Vastedes on oltava vain ”totuutta ja armotonta kovuutta.”
Paronin äänenpainot ovat nietzscheläisiä, mutta hän ei halua hylätä koko juutalaiskristillistä moraalia. Vanhat arvot ovat edelleen oikeita, ne vain eivät päde taistelussa absoluuttista pahuutta vastaan. Ungern näki taistelun bolševikkikumouksellisia vastaan metafyysisenä yhteenottona pimeyden ja valon voimien välillä, ja näin perustavanlaatuisessa kamppailussa ei ollut sijaa armeliaisuudelle eikä epäröinnille. Itse väkivallasta tuli hengellinen elementti, vähän samaan tapaan kuin keskiajan ihmiset uskoivat kivun puhdistavaan voimaan. Ungern halusi ruoskia, polttaa ja silpoa moraalisen rappion alkutekijöihinsä, niin että uljas uusi panaasialainen imperiumi nousisi verestä ja tuhkasta.
Näine ajatuksineen Mongolian hullu paroni liittyy niiden 1900-luvun hallitsijoiden joukkoon, jotka uskoivat rakentavansa paremman maailman verellä ja tulella. Hänen äänenpainonsa ovat käytännössä samat kuin hänen vastustajillaan bolševikeilla. Lenin kumppaneineen piti armottomuutta hyveenä ja hellämielisyys vihollista kohtaan oli heille kaikkia inhimillisiä alhaisuuksia pahempaa. Myös he halusivat juuria rappeutuneen vanhan järjestyksen ja poliittisen opposition juurineen ja aloittaa paratiisinsa rakentamisen puhtaalta pöydältä.
Joseph Conrad tiivisti Kurtzin hahmoon kolonialismin ajan väkivallan ja ristiriitaisuudet. Pimeyden sydämen myöhemmät lukijat ovat nähneet romaanihenkilössä kuvauksen siitä yli-ihmisasenteesta, joka osaltaan vaikutti 1900-luvun joukkotuhojen syntyyn. Myös Ungern on hahmona myyttinen ja vertauskuvallinen. Venäjän historian yksi tyypillinen piirre on kuitenkin se, että Dostojevskin ja Gogolin hengentuotteita muistuttavia hahmoja ilmaantuu tosielämään kuin romaanin sivuilta karanneina. Sergei Netšajevissa tiivistyi vallankumousliikkeen pimeä ja nihilistinen puoli, Rasputinissa tsaarinvallan loppuaikojen rappio, Ungernissa imperiumin romahtamista seurannut sekasorto ja hävitys. Kaikkien kannalta olisi toki ollut parempi, että Ungern ja hänen myöhemmät hengenheimolaisensa, poliittista valtaa kahmineet messiaaniset psykopaatit, olisivat pysyneet turvallisesti fiktion piirissä, missä heitä olisi ollut helpompi kestää. Mutta toden ja fiktion rajaviiva on hämärä eikä se aina jää ylittämättä.
