Sanotaan että lapsekas henki sijoittaa kultaisen aikakauden
jonnekin kauas menneisyyteen.
Mutta jonnekin se on sijoitettava.
Siellä se sentään on mahdollinen.
Katkelma on Paavo Haavikon runosta (kokoelmassa Runoja matkalta salmen ylitse, 1973). Sekä ilmestymisajankohtanaan että nyt runo ilmentää oppositioasennetta, koska se puolustaa mahdollisimman epämuodikasta asennetta: menneisyyteen kohdistuvaa nostalgiaa. Syytös taaksepäin tuijottamisesta on tämän hetken suosituimpia poliittisia lyömäaseita, ja sen kohteeksi joutuvat myös puolustautuvat: vain ani harva on ylpeästi ja avoimesti taantumuksellinen nostalgikko.
Nykyisen paradigman mukaan on menneisyyden ja tulevaisuuden miehiä, ja jälkimmäiset ovat automaattisesti oikeassa. Kyseessä ei ole mikään ylihistoriallinen ajattelutapa, vaan leimallisesti modernin ajan ilmiö: tunnemmehan historiasta sellaisiakin sivilisaatioita, jotka pitivät nykyhetkeään rappeutuneena versiona kaukaisesta ja lopullisesti kadonneesta kulta-ajasta ja odottivat tulevaisuudelta vain entistä syvempää rappiota.
Haavikon runo muistuttaa, että menneen haikailu ei ole perimmältään vähemmän rationaalinen asenne kuin usko loistavaan tulevaisuuteen. Tähän mennessä joka ainut utopia on muuttunut irvikuvakseen, eikä kerrassaan mikään takaa tulevaisuuden olevan nykyhetkeä saati menneisyyttä mieluisampi. Juuri tällä hetkellä tuntuu realistisimmalta odottaa ainakin Euroopan tulevilta vuosikymmeniltä lähinnä verta, hikeä ja kyyneleitä - ainakaan pätevää reseptiä taloudellisen syöksykierteen ja poliittisen hajaannuksen torjumiseksi ei kukaan ole vielä esittänyt.
Menneisyydessä on se hyvä puoli, että se on konkreettinen. Tulevaisuus on pelkkä kangastus, aivojen kummajainen jota ei ole eikä tule. Toki heijastamme menneeseen omia haaveitamme ja päähänpinttymiämme, mutta on myös aivan mahdollista tosiseikkoihin vetoamalla todeta, että tämä tai tuo asia oli silloin paremmin. Lähimenneisyyttä tarkastellessa tämä käy erityisen hyvin ilmi. Voin aivan vilpittömästi ja kokemusperäisesti sanoa, että 1980-luvulla Suomi oli parempi paikka kuin nyt. Silloin töitä oli jokaiselle halukkaalle ja työsuhteet kestivät. Postitoimistot, kaupat, kirjastot ja muut palvelut olivat maaseudullakin asukkaiden tavoitettavissa. Maa oli etnisesti ja kulttuurisesti yhtenäinen muttei muusta maailmasta eristäytynyt. Ihmisten asennoituminen henkilökohtaiseen tulevaisuuteensa oli optimistinen.
Kaikki tämä muuttui 1990-luvulla. "Sukupolvikokemuksista" elämöiville hölmöille totean aina, että ainoa sukupolvikokemukseni on se, että koko 80-luvun ajan ikäisilleni hoettiin koulussa, että meillä on edessämme loistava tulevaisuus ja sitten 90-luvulla nämä puheet peruttiin. Kukaan ei enää uskonut astuvansa opintojen jälkeen automaattisesti työelämään. Eivätkä idyllin romahtamiselta säästyneet vanhemmatkaan: vanhainkoti, jossa äitini oli työskennellyt parikymmentä vuotta, lakkautettiin lamavuosina, hoidokit siirrettiin paikallisen terveyskeskuksen alimiehitetylle pitkäaikaisosastolle ja äitini joutui viidenkymmenen ikäisenä kouluttautumaan uuteen työhön. Koko 90-luku, tuo nihilismin ja tyhjännauramisen aikakausi, oli edellisen vuosikymmenen krapulaa.
Tietenkään en pidä 80-luvun Suomea minään kultaisena aikakautena tai ihanneyhteiskuntana. Nykyään tiedän, että tuo vuosikymmen oli kaunis uni joka ei voinut kestää. Silloinen hyvinvointi perustui hyvin vetävälle idänkaupalle ja kasinotaloudelle, ja näiden kuplien puhjetessa Suomi jäi tyhjän päälle. Mutta emotionaalisella, kokemuksellisella tasolla olojen huonontuminen on ollut täysin kiistämätöntä, eikä mikään sittemmin ulottuvillemme tullut kulutushyödyke tai teknologian vempain ole korvannut silloin menetettyä perusturvallisuuden tunnetta. Ja onko "edistys" tai "rappio" ylipäätään mitattavissa millään muulla kuin subjektiivisella asteikolla?
Jos puhutaan "kultaisesta aikakaudesta" Haavikon tarkoittamassa mielessä, se on maailmankatsomuksellinen kiintopiste oman kokemuksen ulottumattomissa sijaitsevassa menneisyydessä. En ole aivan varma, onko minulla sellaista. Kansallisessa mittakaavassa se voisi kenties olla 1920-30-luku eli ensimmäisen tasavallan aika, jolloin Suomi oli omavarainen ja ulkopoliittisesti itsenäinen ja jolloin kirjoitettiin leijonanosa parhaasta suomenkielisestä kirjallisuudesta. Koko länsimaisen kulttuurin mittakaavassa se saattaisi olla Euroopan sydänkeskiaika tai 1600-luku. Olennaista on, että mennyt kulta-aika on kiintopiste ja osin abstrakti ihanne eikä malli sille, miten asiat pitäisi nykypäivänä järjestää.
Menneisyyden kunnioittaminen on edeltävien sukupolvien viisauden hyödyntämistä, ei pyrkimystä palauttaa eilispäivä takaisin sellaisenaan. Vaikka tunnen voimakasta sympatiaa esimerkiksi absoluuttista monarkiaa, sääty-yhteiskuntaa ja keskiajan yleiseurooppalaista katolista kulttuuria kohtaan ja pidän niitä huomattavasti maallista liberaalia demokratiaa sivistyneempinä, suhtaudun hyvin skeptisesti niihin jotka haaveilevat niiden palauttamisesta. Nuo elämänmuodot vastasivat oman aikansa tarpeisiin, ja sittemmin näille leveysasteille ovat vakiintuneet hyvin erilaiset hallintoperinteet. Niiden kanssa on elettävä, pitipä niistä tai ei.
Toisaalta menneisyyden restauraatiosta haaveilevia konservatiiveja tai traditionalisteja lienee perin vähän. Menneeseen palaamisesta haaveilee nykyään lähinnä vasemmisto, mikä näkyy varsinkin suhtautumisessa edellä käsittelemääni 80-lukuun. Täkäläiset vasemmistopoliitikot, Paavo Arhinmäki etunenässä, ovat julistaneet sosialismikseen ruotsalaisen hyvinvointivaltion ja tarjoavat kapitalismin vaihtoehdoksi paluuta raskaan valtiokoneiston ja suuren sosiaalisektorin malliin. Ulkomaillakin vain harvat tolkulliset vasemmistolaiset yksityisajattelijat, kuten edesmennyt Tony Judt, ovat tosissaan ymmärtäneet miten toivotonta hyvinvointivaltion säilyttäminen vanhassa muodossaan on valtioiden velkataakkojen paisuttua gargantuamaisiksi. Tiukasti selkä todellisuuteen päin seisovat myös ne, jotka edelleen pitävät EU:ta loistavan tulevaisuuden lippulaivana ja tarjoavat ketjureaktiona etenevän kriisin ratkaisuksi lisää tukipaketteja ja lisää integraatiota.
Menneisyyden kunnioittaminen ja siihen takertuminen ovat kaksi eri asiaa. Ja takertujat ovat usein muualla kuin yleisesti luullaan.
(Aiheeseen suoraan liittymätön peräkaneetti. Tämän merkinnän kuvituksena on Jean-Auguste-Dominique Ingresin maalaus "Kulta-aika" vuodelta 1862. Olen monesti harmitellut sitä, kuinka aliarvostettu tämä merkittävä uusklassistinen maalari nykyään on. Useimmat taidehistorioitsijat arvostavat enemmän Ingresin aikalaista ja arkkivihollista Eugène Delacroix'ta. Delacroix'n tuhruisia ja kömpelöitä teoksia katsellessa voi vain ihmetellä, miksi näin on. Kaikkein käsittämättömintä on Delacroix'n maine suurena erootikkona; Ingresin työt kun ovat eroottisia sanan varsinaisessa merkityksessä Delacroix'n kyetessä vain perverssiin hekumallisuuteen. Syynä vääristymään on tietenkin taitoa ja välineen hallintaa väheksyvä ajan henki, jolle Ingresin kaltaiset virtuoosit ovat "kylmiä" ja "akateemisia", ja Delacroix'n kaltaiset roiskijat ihastuttavan eksentrisiä. Tämän esimerkin pohjalta saisi helposti tehtyä laajempaakin analyysia, mutta jääköön se toiseen kertaan.)
