Modernia maailmaa on mahdoton ymmärtää tuntematta konetuliaseiden kehitystä. Parhaiten asia käy selväksi historioitsija John Ellisin nerokkaasta pienestä kirjasta The Social History of the Machine Gun (1975). Ellisin selvitys konekiväärin vaiheista on kuvaus siitä, miten teknologinen keksintö mullistaa kaiken, mutta eri tavalla kuin oli tarkoitus.
Tulivoiman kehityksellä on aina ollut vaikutusta sodankäyntiin: Englanti voitti Ranskan Agincourtissa varsijousia nopeampien pitkäjousten avulla, ja pienet konkvistadorijoukot löivät lukumäärältään ylivoimaiset atsteekit ja inkat musketeillaan ja tykeillään. Mutta itse sodankäynnin luonne ei mainittavasti muuttunut ennen teollista aikaa. Edeltävillä vuosisadoilla keksijät kehittelivät monipiippuisia musketteja joilla voitiin ampua suuria kuularyöppyjä, mutta raskautensa ja kömpelyytensä vuoksi niillä ei juuri ollut käyttöä taistelussa. Automaattisen ruutiaseen kehittämisen esti yksinkertaisesti se, ettei sen aikaisilla menetelmillä ollut mahdollista valmistaa koneistoja, jotka kestäisivät sarjatulen aiheuttaman paineen ja kuumenemisen.
Ellis korostaa, että konekivääri oli oleellisesti amerikkalainen keksintö. Ei pelkästään siksi, että konekiväärin keksijät ja kehittäjät - Gatling, Maxim, Browning ja Lewis - olivat amerikkalaisia, vaan siksi että Yhdysvalloissa saavutettiin ensimmäisenä aineelliset edellytykset automaattisen tuliaseen rakentamiselle ja sarjatuotannolle. Yhdysvallat teollistui nopeasti, koska siellä ei juuri ollut työläisiä, jotka olisivat voineet käynnistää laajamittaisen tuotannon pelkkien kädentaitojensa avulla. Amerikkalaisilta puuttuivat eurooppalaisten käsityöläisten traditiot ja instituutiot, joten heidän oli panostettava tuotantokoneisiin, kestävämpiin metalleihin ja tuotannon yhä tarkempaan standardisointiin. Mekaniikan kehitys oli alusta saakka läheisessä yhteydessä käsiaseita valmistavan teollisuuden kanssa. Tätä taustaa vasten ei ole erityisen ihmeellistä, että ensimmäisen luotettavan automaattiaseen kehitti vuonna 1861 Richard J. Gatling, maanviljelijän ja keksijän poika Pohjois-Carolinasta.
Gatling-kiväärissä oli 6-10 lukollisen piipun ryhmä, jota pyöritettiin käsiveivillä niin, että piiput laukesivat ja lataantuivat yhteisestä patruunan syöttölaitteesta. Kyseessä ei siis ollut täysautomaattinen ase, sillä se vaati ulkopuolisen voimanlähteen - käsiveivin, myöhemmin sähkömoottorin - toimiakseen. Vasta vuonna 1883 Hiram Maxim kehitti rekyyliin perustuvan latausmekanismin ja rakensi ensimmäisen varsinaisen konekiväärin. Gatlingia voisi luonnehtia mekaaniseksi konekivääriksi, mutta sellaisenakin se oli tulivoimaltaan vallankumouksellinen.
Gatlingin ase valmistui samana vuonna kuin syttyi Yhdysvaltain sisällissota, maailman ensimmäinen moderni sota. Sisällissodassa käytettiin ensimmäistä kertaa mm. rautatietä, lennätintä ja jopa alkeellista sukellusvenettä, mutta aiemmista sodista sen erotti ennen kaikkea se, että molemmat osapuolet heittivät kaikki voimavaransa toista vastaan, ja kynnys yksittäisen rivisotilaan uhraamiseen oli matalampi kuin koskaan aiemmin. Yhden ratkaisevan taistelun voittaminen ei enää riittänyt, vaan vastustajan voimavarat pyrittiin kuluttamaan loppuun taistelu taistelulta. Tämä oli myös tärkeä syy siihen, että sota päättyi etelän häviöön. Koska sen joukot olivat selvästi unionin armeijaa pienemmät, konfederaation sodanjohto pyrki pakottamaan vihollisensa rauhanneuvotteluihin sarjalla nopeita, näyttäviä voittoja. Aluksi suunnitelma näytti toimivan, koska etelävaltioiden kenraalit olivat strategisesti huomattavasti lahjakkaampia kuin pohjoisen, mutta Robert E. Leen kärsittyä pahan tappion Gettysburgissa edessä oli näännytystaistelu, jota resursseiltaan heikompi konfederaatio ei enää mitenkään voinut voittaa. Lisäksi konfederaation kenraalit olivat yhä sitoutuneita vanhoihin sodankäynnin herrasmiessääntöihin ja haluttomia ryhtymään totaaliseen sotaan, jollaiseksi "war between the states" muuttui viimeistään Shermanin marssiessa kohti Atlantaa.
Sodan lopputulokseen Gatlingeilla ei juuri ollut vaikutusta: niitä käytettiin lähinnä siltojen, kapeiden solien ja vastaavien strategisesti tärkeiden paikkojen puolustamiseen, eikä niiden todellinen potentiaali kertaakaan päässyt esiin. Vasta sodan jälkeen, Gatlingin myytyä keksintönsä Eurooppaan, uusi ase näytti kyntensä vuosisadan lopun siirtomaasodissa. Gatlingit ja niitä edistyneemmät Maximit olivat täydellinen imperialismin työkalu, jolla pienet retki- ja siirtokunnat pystyivät puolustautumaan moninkertaisesti suurempia alkuasukasjoukkoja vastaan. Ilman konekivääriä eurooppalaisten olisi ollut mahdotonta pitää hallussaan muun muassa Rhodesiaa, Ugandaa ja Tansaniaa. Pelkin keihäin aseistautuneet alkuasukkaat lakosivat luotisateeseen ja verilöylyä seurannut runoilija Hilaire Belloc kiteytti: "Thank God that we have got / The Maxim gun, and they have not."
Konekiväärin tuhovoimaisuudesta huolimatta, tai pikemminkin sen takia, monet uskoivat sen palvelevan humanistisia päämääriä. Itse Richard Gatling, joka oli kauhistunut todistamiaan USA:n sisällissodan kärsimyksiä, ajatteli että hänen keksintönsä poistaisi suurten armeijoiden tarpeen ja jättäisi suuret ihmisjoukot sodankäynnin rasitusten ulkopuolelle. Suuret sotajoukot olisivat tarpeettomia, kun yksi konekivääriampuja vastaisi sataa kiväärimiestä. Jotkut myös uskoivat, että uuden aseen hirmuisuus nostaisi kynnystä ylipäätään ryhtyä sotaan - aivan samoinhan ajateltiin myöhemmin ydinaseista.
Mutta huolimatta konekiväärin voimannäytöstä siirtomaasodissa ase ei herättänyt innostusta ammattisotilaspiireissä. Yksikään korkea länsimainen sotilaskomentaja ei uskonut sen muuttavan sodankäynnin luonnetta merkittävällä tavalla. Konetuliaseet olisivat korkeintaan lisuke, jota voitaisiin hyödyntää erityisissä tilanteissa; ratkaiseva merkitys olisi edelleen nopeasti liikkuvilla ratsuväkiosastoilla ja avoimella kentällä mies miestä vastaan käydyillä kamppailuilla. Syynä upseerien nihkeyteen oli heidän yhteiskunnallinen taustansa. Kun teollistuva yhteiskunta nosti valtaan kokonaan uudet eliitit, etenkin Euroopassa armeijoista tuli vanhan aristokratian viimeinen linnake. Yhteiskunnallisesti eristyneinä aatelisupseerit vaalivat edellisille vuosisadoille kuuluvia käsityksiä sodankäynnistä. Kyse ei ollut pelkästä vanhoillisuudesta ja sopeutumiskyvyttömyydestä, vaan romanttis-individualistisesta oppositioasenteesta massojen ja teknologian aikakaudella: upseerit uskoivat yhä kunniaan, henkilökohtaiseen rohkeuteen ja muihin perinteisiin soturihyveisiin. Heille ihminen oli aina viime kädessä voimakkaampi kuin kone. Konekivääri saattoi olla tehokas torjuttaessa puolialastomien kaffirien laumoja, mutta tuskinpa sillä sentään olisi suurta merkitystä kulttuurikansojen välisissä kamppailuissa.
Sitten syttyi ensimmäinen maailmansota, ja kaikkihan tietävät mitä silloin tapahtui. Kaikista rintamilla käytetyistä uusista aseista konekivääri muutti ratkaisevimmin sodan luonnetta. Siitä tuli taistelukentän todellinen valtias: se teki ennen niin merkittävän ratsuväen mahdottomaksi käyttää, pysäytti armeijat neljäksi vuodeksi kuluttavaan asemasotaan ja muutti taistelut resurssien haaskuuksi, jossa yksilöllä ja hänen rohkeudellaan ei ollut enää mitään merkitystä. Jo 1700-luvun linjataktiikka (joka oli ennen konetuliaseiden läpimurtoa ainoa keino tulen keskittämiseksi) oli tehnyt yksittäisen rivisotilaan selviytymisestä sattumankauppaa, mutta aivan toivottomaksi hänen asemansa muuttui avoimen kentän läpi vastustajan juoksuhautoja kohti tehdyissä massahyökkäyksissä. Kuten eräs saksalainen konekiväärimies totesi: "Meidän ei tarvinnut edes tähdätä, ammuimme vain heitä päin." Mutta miljoonat kuolleetkaan eivät saaneet kenraaleja tarkistamaan käsityksiään ennen sodan viimeistä vuotta. Ellis kuvaa sarkastisesti sotilasjohtajien asemaa uudessa tilanteessa:
Tulivoima hallitsi täydellisesti taistelukenttää ja vastapuolten kenraalit tuijottivat kyvyttöminä toisiaan, tajuamatta täysin miksi heidän suuruudenhullut strategiset teoriansa olivat osoittautuneet niin harhaanjohtaviksi.
Vanha aristokraattinen soturikulttuuri säilyi yhdellä erillisellä sektorilla, tarkemmin sanottuna taistelukenttien yläpuolella. Konekivääri keksittiin yhdistää vastikään sota-aseeksi omaksuttuun lentokoneeseen, mutta ilmasodassa siitä ei tullut joukkotuhoasetta, vaan se mahdollisti uudenlaisen ritarikultin synnyn. Ennen tehokkaan laivuetoiminnan ja strategisten pommitusten kehittymistä ilmataistelu oli yksilölaji, jossa lentäjät ottivat yhteen puusta ja raudasta valmistetuilla huterilla koneillaan. Siinä lentäjän taidoilla, rohkeudella ja häikäilemättömyydellä oli edelleen merkitystä, ja Albert Ballin ja Manfred von Richthofenin kaltaisista ansioituneista ässistä tuli maailmansodan nimekkäimpiä miehiä. (Kuvaan sopii, että monet heistä olivat entisiä ratsuväen upseereja, jotka vanhan aselajinsa käytyä hyödyttömäksi vaihtoivat hevosensa lentokoneeseen. Usein ilmavoimien sotilasarvotkin, kuten Saksan ilmavoimien Rittmeister, oli kopioitu suoraan ratsuväestä.) Kaikkien osapuolten propaganda huomasi tilaisuutensa nostaa ilmojen miehet suuren yleisön sankareiksi, kun sankaruus ja yksilöllisyys näyttivät tyystin kadonneen maan päältä.
Ensimmäisessä maailmansodassa maksettiin modernin sodankäynnin oppirahat. Sen jälkeen itsepäisimmillekin oli selvää, ettei menneeseen ollut enää paluuta. Vuonna 1916 kokeilluista panssarivaunuista muodostui vastakeksintö konekiväärille. Niiden turvin jalkaväki saattoi edetä konekivääritulessakin, ja niiden käyttö teki seuraavasta suursodasta ensimmäistä paljon liikkuvamman. Lisäksi kehitettiin konepistooleja ja myöhemmin rynnäkkökiväärejä, jotka lisäsivät yksittäisten sotilaiden tulivoimaa. Mutta kaatuneiden lukumäärä ei suinkaan pienentynyt, ja toisessa maailmansodassa myös siviiliväestö joutui suuressa mittakaavassa sotatoimien kuten ilmapommitusten kohteeksi.
Ellis pitää konekivääriä yhtenä lenkkinä ydinpommiin päättyvässä joukkotuhoaseiden ketjussa, joka on vaarassa kuristaa koko inhimillisen sivilisaation. Tässä näkyy kirjoitusajankohta, kylmän sodan maailma. Sosialismin romahdettua ydinsodan vaara väheni suuresti, ja perinteinen sodankäyntikin on muuttunut hyvin erilaiseksi kuin 1900-luvulla. Kaikkien merkittävien sodankäynnin teoreetikkojen mielestä suurten asevelvollisuusarmeijoiden aika on ohi: ne ovat liian kalliita varustaa ja ylläpitää, ja kärsivät taistelussa kestämättömiä tappioita. Sodankäynnin tulevaisuus kuuluu pienehköille, hyvin palkatuille, varustetuille ja motivoiduille ammattisotilaiden joukoille. Olemme siis hitaasti mutta vääjäämättömästi palaamassa keskiaikaistyyppisiin palkka-armeijoihin. Historiallinen kehitys on kääntänyt kelkkaansa ja Richard Gatlingin ennustus suurten armeijoiden käymisestä tarpeettomiksi on osittain toteutunut. Mutta sodista ei ole tullut ritarillisempia eikä vähemmän tuskallisia. Sen on voinut helposti havaita seuraamalla viime aikojen sotia Irakissa, Afganistanissa, Tshetsheniassa...
Filosofi Carl Schmittin mukaan modernille ajalle tyypillistä on poliittisen ja sotilaallisen vihollisen muuttuminen absoluuttiseksi viholliseksi. Westfalenin rauhasta 1648 ensimmäiseen maailmansotaan kestäneen kansainvälisen järjestyksen aikana vihollinen ja tämän oikeudellinen asema tunnustettiin. Vihollisen kanssa voitiin neuvotella ja tehdä sopimuksia, eikä sodan tarkoituksena ollut tämän täydellinen lyöminen tai tuhoaminen. Niinpä sodat pysyivät suhteellisen rajattuina. Paradoksaalista kyllä, ihmisoikeuksia ja humanismia korostavana nykyaikana vastustajan sotilaallinen nöyryyttäminen ei riitä, vaan se on joko alistettava tai tuhottava. Schmittin poliittista filosofiaa käsittelevässä esseessään (Kerberos 1/2012) Rami Leskinen kirjoitti:
Nykyajalle on myös tyypillistä vihollisen epäinhimillistäminen. Toisin kuin saattaisi olettaa, tähän ovat syyllistyneet yhtä lailla liberaalidemokraattiset kuin totalitaarisetkin valtiot. Tästä on hyvänä esimerkkinä Yhdysvaltojen toimet Afganistanissa: amerikkalaiset eivät näe afgaanitaistelijoita vihollisena, jolla on oikeudet, vaan epäinhimillisinä subjekteina, joilta pitää riistää kaikki toimintaedellytykset nyt ja tulevaisuudessa. (...) Yleisesti ottaen ongelman ytimenä on Schmittin mukaan se, että vaikka ihmisoikeuksien perusteella jokainen ihminen on osallinen ihmisyydestä ja kuuluu ihmiskuntaan, joutuu ihmisoikeuksien puolesta taisteleva taho kieltämään viholliseltaan tämän luovuttamattomat oikeudet.
Konekivääri ilmestyi sotanäyttämölle aikana, jolloin länsimaissa oltiin siirtymässä tähän ajattelumalliin. Sen keksijät uskoivat keksinnön rajoittavan sodankäyntiä, mutta siitä tulikin rajoittamattoman, totaalisen sodan välikappale. Samoin käynee kaikille aseteknologian keksinnöille niin kauan kuin vihollista ei nähdä tasaveroisena vastustajana vaan pahuuden ruumiillistumana.
