Valistuksen sentimentaalinen lehtolapsi

Mistä me puhumme kun puhumme romantiikasta? Arkikäytössä käsite samastetaan lähinnä romanttiseen rakkauteen, romantisoinnilla taas tarkoitetaan liian ihanteellisen kuvan antamista jostakin ilmiöstä. Ylipäätään romantiikalla viitataan kaikenlaiseen haaveellisuuteen, kaunosieluisuuteen ja idealismiin. Tässä merkityksessä olen itsekin käyttänyt termiä useimmissa blogimerkinnöissäni. Nyt haluan kuitenkin tehdä välini selviksi taide- ja aatehistorialliseen romantiikkaan, siis esteettiseen ja intellektuaaliseen liikkeeseen joka kukoisti 1790-luvulta suunnilleen 1800-luvun puoliväliin ja on leimahdellut senkin jälkeen epäsäännöllisin väliajoin länsimaissa. No, tämä taitaa olla liioittelua: todellinen välienselvittely vaatisi kokonaisen kirjan tai ainakin pitkän esseen. Mutta ääriviivoja voi piirtää nopeastikin.

Romantiikka ei ole mitenkään yksiselitteinen ilmiö, enkä osaa suhtautuakaan siihen aivan yksiselitteisesti. Sellaiset romantiikan piiriin luetut taiteilijat kuten Goya, Poe ja Mendelssohn ovat minulle todellisia luovia suuruuksia, jotka ansaitsevat maineensa ja paikkansa historiassa. (Lisäksi romantiikan edustajiksi lasketaan sellaisia arvostamiani rajatapauksia kuin Baudelaire ja Wagner, jotka seisoivat jo toinen jalka modernismissa, ja jopa täysin epäromanttisia sieluja kuten Stendhal.) Mutta yleisellä tasolla, ilmiönä, romantiikka on minusta vastenmielistä. Niin esteettisesti kuin aatteellisesti olen klassisti, en romantikko.

Vastenmielisyys ei johdu niistä piirteistä, joita yleisesti pidetään "romanttisina". Se mitä pidän romantiikkana, ei ole tunteen avointa ilmaisemista eikä edes tunteiden liioittelua. Romantiikka tarkoittaa tunteessa rypemistä. Romantikko on ihastunut omaan tunteeseensa ja varjelee kuvitelmaa sen ainutlaatuisuudesta. Tämä asenne on löydettävissä jo Rousseaulta, joka kirjoitti Tunnustuksissaan:

Olen ryhtynyt hankkeeseen jolla ei ole edeltäjiä, ja joka ei valmistuttuaan saa jäljittelijöitä. Tarkoitukseni on panna esille omanlaiseni muotokuva, kaikilla tavoin luonnolle uskollinen, ja kuvaamani ihminen olen minä itse. Vain minä itse. Tunnen oman sydämeni ja ymmärrän lähimmäistäni. Mutta minut on tehty erilaiseksi kuin kukaan koskaan tapaamani. Rohkenen jopa sanoa olevani erilainen kuin kukaan koko maailmassa. Ehken parempi, mutta ainakin erilainen.

Tässä on pähkinänkuoressa se erityisyyden korostus, josta on sittemmin tullut modernin taidekäsityksen kulmakivi. Taiteilijan sisäinen elämä on ainutlaatuista ja sellaisenaan kiinnostavaa. Asenteeseen sisältyy tradition kielto: taiteen klassiset säännöt on murrettava, koska ne eivät riitä yksilöllisen tunteen ilmaisemiseen. Romantikot lienevät ensimmäisiä, jotka kävivät aktiivisesti klassista selkeysihannetta vastaan luovuuden nimissä. Tässä mielessä oman aikamme näennäisen antiromanttinen käsitetaide on romantiikan peruja: siinäkään tärkeää ei ole taidokkuus eikä kauneus, vaan taiteilijan luova idea.

Erityisyyden kultin ja tunteen palvonnan johdonmukainen seuraus on romantiikan viehtymys kaikkeen epänormaaliin, sairaalloiseen ja perverssiin. Kun tavanomaisuutta ja säännönmukaisuutta on vastustettava ja yksilöllisyyttä ilmaistava hinnalla millä hyvänsä, mistä tahansa poikkeavuudesta tulee ihailun kohde. Tämä dekadentti piirre on erityisen selvästi nähtävillä merkittävän romanttisen taidemaalarin Eugène Delacroix'n töissä: on vaikea äkkiseltään keksiä ketään maalaustaiteen klassikkoa, joka olisi ollut yhtä ihastunut tunne-elämän äärialueisiin, aistillisuuteen, elosteluun, rappioon ja väkivaltaan. Huomautettakoon, ettei Delacroix'n rappiollisuus johdu hänen aihevalikoimastaan, vaan mässäilevästä käsittelytavasta. Hän hekumoi turmeluksella.

Linjassa edellä kuvatun kanssa on romantiikan viattomuuden kultti. Romantikolle mikä tahansa naiivi on itsessään hyvää. Jopa räävittömyydessä ja karkeudessa hän näkee vilpittömyyttä, jota tukahduttava sivilisaatio ei ole pilannut. Jälleen taustalla kummittelee Rousseau jaloine villeineen. Rousseau olikin varhaisin romantikko, vaikka lukeutuukin virallisesti valistusajattelijoihin, ja samalla selkein osoitus siitä, ettei valistuksen ja romantiikan välinen rajaviiva ole mitenkään selkeä.

Romantiikkaa pidetään valistuksen vastaliikkeenä, ja monet yhdistävät sen poliittiseen konservatismiin, traditionalismiin ja Ranskan vallankumouksen aatteiden vastaisuuteen. Hiljattain Jussi K. Niemelän ja Jarkko Tontin kaltaiset hahmot ovat leimanneet konservatismin 1800-luvun romantiikan jatkumoksi, nostalgiseksi tähyilyksi idealisoituun menneisyyteen. En tiedä, johtuuko tämä siitä, että näiden herrojen aatehistorian tuntemus on lukion oppikirjojen tasolla vaiko siitä, että he ovat valmiita työntämään pyöreän palikan neliskulmaiseen reikään jos se vain palvelee heidän poliittista agendaansa. Joka tapauksessa romantiikka ei ole konservatiivisuutta missään aidossa merkityksessä, vaikka siihen kuuluikin 1800-luvun alkupuolella reaktionäärisiä virtauksia.

Romantiikkaan kuului konservatiivisia elementtejä lähinnä Ranskassa ja Saksassa. Britannian romantikot olivat alusta saakka edistysmielisiä ja ihailivat Ranskan vallankumousta. William Godwin ja Percy Shelley olivat utopiasosialisteja, edellisen kanssa naimisissa ollut Mary Wollstonecraft oli feminismin edelläkävijä joka kirjoitti Ranskan vallankumouksen historian englanniksi. Ranskassa konservatiivisista aatteista ja uskonnollisuudesta tuli 1800-luvun alun restauraatiokausien aikana jonkinlainen muoti-ilmiö romantikkojen keskuudessa. Kirkonvastaisuuttaan vielä 1700-luvulla julistanut Chateaubriand kääntyi katolilaiseksi ja alkoi julkaista tunteikkaita uskonnollisia kirjoja, Victor Hugo halusi romanttisen kirjallisuuden olevan "uskonnollisen ja monarkkisen yhteiskunnan ilmausta".

Tuuli kuitenkin kääntyi Ranskassakin 1830-luvulla. Hugo käänsi kelkkansa ja kirjoitti näytelmänsä Hernani (1830) esipuheessa:

(...) romantiikka on kokonaisuudessaan vain kirjallista liberalismia. Kirjallinen liberalismi ei ole vähemmän demokraattista kuin poliittinen. Vapaus taiteessa ja vapaus yhteiskunnassa ovat ne kaksi päämäärää, joita kohti kaikkien johdonmukaisten ja loogisten ajattelijoiden pitäisi marssia rinta rinnan.

Hugon ja lukuisten hänen aikalaistensa "kääntymys" osoittaa, että ranskalainen romantiikka oli lähinnä yksilönvapautta ihannoinut liike, jonka kuherruskuukausi vastavallankumouksen kanssa kumpusi lähinnä halusta kulkea yhteiskunnassa vastavirtaan. Chateaubriandin ja muiden romantiikan uskonnollisten ajattelijoiden käsitys kristillisyydestä oli dogmien vastaista ja tunnetta korostavaa, vain kukonaskeleen päässä valistusajan agnostisesta "luonnollisesta uskonnosta".

Monen romantikon kapina valistusta vastaan tuntuu kovin pinnalliselta: kritiikki kohdistui lähinnä valistuksen jäykkään rationalismiin, joka romantikkojen mielestä rajoitti yksilön itsetoteutusta samalla tavalla kuin uskonnolliset traditiot ja luokkarajat. Oliko romantiikka vain valistuksen sentimentaalinen lehtolapsi? Ainakin on selvää, että todelliset valistuksen kriitikot ja vastavallankumoukselliset, Louis Bonaldin ja Joseph de Maistren kaltaiset traditionalistiset ajattelijat olivat niin aatteellisesti kuin tyylillisesti niin kaukana romantikoista kuin mahdollista. Varsinkin de Maistre nojasi tukevasti 1600-luvun klassismin ihanteisiin ja käänsi valistusajattelijoita vastaan näiden oman aseen, ankaran kirkkaan ajattelun. Maistrea käsittelevässä esseessään Isaiah Berlin kirjoitti:

(...) vaikka Voltaire ja Maistre ovat äärimmäisiä vastakohtia, molemmat kuuluvat ranskalaisen ajattelun kovaan, kylmään, kuivaan, kirkkaaseen, ankaraan traditioon. Heidän ajatuksensa saattavat vaikuttaa jyrkän vastakohtaisilta, mutta mielenlaatu on usein ylettömän samankaltainen. Kumpikaan ei syyllisty minkäänlaiseen pehmeyteen, epämääräisyyteen tai omahyväisyyteen, eikä kumpikaan suvaitse näitä ominaisuuksia muissa. He ovat kuivan puolesta kosteaa vastaan, niin sanoakseni; he vastustavat leppymättömästi kaikkea sameaa ja utuista, romanttista, ryöpsähtelevää, impressionistista. Kumpikin on yhtä lailla Rousseaun, Chateaubriandin, Victor Hugon, Michelet'n, Renanin, Bergsonin henkeä vastaan. He ovat armottomia ja murskaavia kirjoittajia, sydämettömiä ja ajoittain aidosti kyynisiä. Tähän kylmään, selkeään, kiiltävään pintaan verrattuna jopa Stendhalin proosa - ja Stendhal lainasi melkoisesti Maistrelta - tuntuu romanttiselta.

Valistus ja sen vastustajat sitoutuivat tyylissään ja mielenlaadussaan klassiseen traditioon, vaikka heidän aatemaailmansa olivat mahdollisimman vastakkaiset. Romantikot taas inhosivat kaikkea selkeälinjaisuutta ja rajallisuutta - eivät vain taiteellisessa muodossa, vaan koko maailmankatsomuksessa. Siksi romantiikkaa ei voi pitää traditionalistisena, konservatiivisena tai antimodernina, vaikka se kiivaasti tuomitsikin moderniuden ja ajoittain flirttaili poliittisen vastavallankumouksen kanssa. Yksilökultissaan ja humanismissaan se kuuluu paljon luonnollisemmin liberalismin ja sosialismin kaltaisten aatteiden piiriin. Englantilainen filosofi T. E. Hulme kiteytti asian esseessään "Romantiikka ja klassismi" (1910):

Tässä on kaiken romantiikan juuri: ihminen, yksilö, on mahdollisuuksien ääretön varasto, ja jos yhteiskunta järjestetään uudelleen ja sortovalta tuhotaan, nämä potentiaalit saavat tilaisuuden ja Edistys on mahdollinen. Klassinen voidaan määritellä suunnilleen tämän vastakohdaksi. Ihminen on tavattoman jähmeä ja rajoittunut eläin, jonka luonto on ehdottoman pysyvä. Vain perinteen ja järjestyksen avulla hänestä voidaan saada irti jotakin kunnollista.

Esteettinen ja aatteellinen romantiikka ei siis ole moderniuden vastavoima, vaan pikemminkin sivutuote tai kääntöpuoli. Sillä ei ole tervettä, elävää suhdetta perinteeseen eikä se kykene tarjoamaan valistuksellisen rationalismin tilalle kuin löysää subjektiivisuutta. Niinpä on syytä suhtautua epäillen uusromanttisiin taiteen ja ajattelun virtauksiin, joita silloin tällöin putkahtelee esiin. Pintaa raaputtamalla ne paljastuvat yleensä aivan muuksi kuin väittävät olevansa.

Heikkojen puolella

Luis Buñuelin vuonna 1961 valmistunut elokuva Viridiana kertoo nuoresta espanjalaisesta nunnanoviisista Viridianasta, joka ennen luostarivalansa vannomista päättää vierailla erakoituneen setänsä luona. Mutkikkaan ja tragikoomisen tapahtumasarjan päätteeksi setä hirttäytyy ja testamenttaa Viridianalle omaisuutensa. Tapauksesta järkyttynyt nainen päättää olla palaamatta luostariin ja omistautua laupeudentöille luostariyhteisön ulkopuolella.

Viridiana toteuttaa kutsumustaan keräämällä setävainaansa maatilalle joukon kerjäläisiä, jotka hän aikoo kasvattaa hurskaiksi. Hän laittaa ryysyläiset tekemään yksinkertaisia töitä, opettaa heille käytöstapoja ja kehottaa heitä keskinäiseen solidaarisuuteen. Aluksi projekti tuottaa tulosta, mutta Viridianan poissaollessa sivistyksen pintamaali rapisee nopeasti. Elokuvan kuuluisimmassa kohtauksessa kerjäläisten illallinen muuttuu hillittömiksi orgioiksi, joiden aikana he tuhoavat talon irtaimiston. Bakkanaalit huipentuvat ryöstelyyn, raiskauksen yritykseen ja murhaan.

Buñuelin elokuva teki suuren vaikutuksen kirjailija Marko Tapioon. Hänen kesken jääneen romaanisarjansa Arktinen hysteria ensimmäisessä osassa kertoja pohtii:

Köyhää ihmistä ja hänen asiaansa on kaunisteltu maailmassa niin anteeksiantamattoman, niin rikollisen paljon, että minua kammotti, kun se minulle selvisi. Oli aivan kuin olisin kuullut uutisen tuntemattoman kaleeriorjilla kulkevan laivan löytymisestä keskeltä sivistyneen maailman merta tulossa ties mistä, tai että olisin nähnyt täin presidentin mustan takin selkämyksessä. Oli niin taajassa ihmisiä, jotka puhtaasti hyvyyttään ja ymmärtämättömyyttään, toiset hurskastelunhaluaan ja enin osa siitä hyötyäkseen asettuivat niin sanoakseni "lampaiden puolelle susia vastaan" estäen totuuden näkymästä, että voi tuskin kuvitella vaikeampaa tehtävää kuin aukon puhkaiseminen tähän muuriin.

Aukon puhkaiseminen on erityisen hankalaa Suomessa, missä niin monet kansalliset merkkiteokset ovat kuvanneet vähäosaisen ihmisen rehellisenä, jalona ja ahkerana. Perinteen alku on "Saarijärven Paavo", joka näytti köyhän talonpojan sellaisena kuin kansanvalistushenkinen sivistyneistö hänet halusikin nähdä: ahkerana ja pyyteettömänä puurtajana, joka luottaa Jumalaan ja tulevaisuuteen silloinkin, kun tulva, raekuuro tai halla vie sadon ja koittaa katovuosi. Sadon vihdoin onnistuessa tämä ideaalimaatiainen muistuttaa vaimoaan solidaarisuudesta muita vähäosaisia kohtaan ja käskee tätä jatkamaan leipätaikinaa petäjäisellä, jotta naapurikin saisi syödäkseen.

Tietenkin Kianto ja Lehtonen ovat horjuttaneet runebergiläistä köyhän ihmisen ihannointia kovastikin teoksissaan, mutta silti se on kestänyt. Väinö Linnan Koskelan Jussi on Saarijärven Paavon henkinen perillinen. Vaikka Jussi on kitsaudessaan Paavon vastakohta, hän on kiistämättömästi kunnollinen ja rehellinen maalaismies, joka ei koskaan luovu kunnioittavasta asenteestaan herrasväkeä kohtaan. Linnan kritiikki runebergilaista kansakäsitystä kohtaan ilmenee siinä, että Jussia ei koskaan palkita ahkeruudestaan ja nöyryydestään. Hän ei vaurastu, työ pilaa selän, kaksi hänen pojistaan tapetaan sisällissodassa. Mutta Linna ei anna ymmärtää, että itse työmiehessä olisi mitään vikaa: vika on epäoikeudenmukaisessa järjestelmässä ja ylempien yhteiskuntaluokkien ahdaskatseisuudessa.

Runebergiläisen kansankuvauksen merkittävin nykyedustaja lienee Aki Kaurismäki. Melkein jokainen hänen elokuvansa perustuu ajatukselle köyhien, heikkojen ja päähänpotkittujen jaloudesta. Niissä duunarit, työttömät, pennittömät taiteilijat, maahanmuuttajat, ketkä milloinkin, ovat rahan ja vallan edustajia vilpittömämpiä, anteliaampia ja herkempiä. Kaurismäki luultavasti uskoo itse vakaasti tähän myyttiin, muuten hän tuskin olisi edes provokaatiomielessä sanonut, että tappamalla maailman väestöstä rikkain yksi prosentti saataisiin ratkaistua merkittävimmät globaalit ongelmat.

Pidän yhä enemmän Viridianasta ja yhä vähemmän Kaurismäen tuotannosta - olkoonkin, että I hired a contract killer ja Tulitikkutehtaan tyttö ovat kieltämättä hyviä filmejä. Kaurismäen elokuvien sisältö tuntuu niin tyrmistyttävän naiivilta, etten oikein osaa suhtautua niihin, enkä ymmärrä miten osaa kukaan, joka on ollut tekemisissä todellisten köyhien kanssa. Eivät köyhät ja osattomat ole mitään kristillisten hyveiden perikuvia: monet heistä ovat katkeria, kateellisia, karkeita ja taipuvaisia syyttämään muita omista virheistään. Yhtä alkeellista on romantisoida vähäväkisiä sillä perusteella, että vain maahan poljettu näkee maailman kirkkaasti. Kurjuus rajaa näkökenttää siinä missä yltäkylläisyyskin.

(Suurin piirtein samalla logiikalla erilaiset yhteiskuntautopistit väittävät, että kurjassa asemassa oleva on aina radikaalin muutoksen kannalla ja valmis panemaan kaikki vanhat instituutiot ja käytännöt säpäleiksi. Näin voidaan kätevästi puolustella "sorrettujen ja solvattujen" destruktiivisimpiakin tekoja, kuten lähiömellakoitsijoiden silmitöntä rähinöintiä. Todellisuudessa kaikkein alistetuimmat ovat varsin tyytyväisiä reformeihin ja pieniin helpotuksiin. Heihin pätee se, mitä eräs tsaarin armeijassa palvellut suomalainen upseeri sanoi venäläisestä sotilaasta: jos häntä ei kohtele täysin sadistisesti, hän rakastaa johtajaansa, sillä on tottunut odottamaan ylemmiltään pahinta. Yhtäkään vallankumousta ei olisi tehty ilman suhteellisen hyvinvoivaa mutta henkisesti tyytymätöntä keskiluokkaa.)

Tietenkin voidaan vedota siihen, että Kaurismäen elokuvat ovat satuja ja ettei niitä pidäkään ottaa realistisina kuvauksina. Kaurismäen romanttisessa satumaailmassa köyhillä on sädekehä ja rikkaat ovat pahan noidan roolissa. Mutta minusta satuja ei pitäisi kertoa aikuisille. Lapsille tulee kertoa, että on sankareita ja roistoja ja että pahaa tekoa seuraa rangaistus ja hyvää tekoa palkinto; myöhemmällä iällä on syytä siirtyä kompleksisempiin asetelmiin.

Marko Tapion mainitsemia "lampaiden puolelle susia vastaan" asettautujia on nykyäänkin tiuhassa. "Heikkojen puolella" olemista pidetään niin itsestään selvästi jokaisen kunnon ihmisen ominaisuutena (mainittakoon, että kunnon ihmisen maineen saadakseen riittää kun sanoo olevansa heikkojen puolella, näyttöä ei tarvita), että harva pysähtyy pohtimaan, kuinka sentimentaalinen koko asenne itse asiassa on. Se nimittäin sisältää ajatuksen, että heikko on aina oikeassa.

Jokaisessa sivistyneessä yhteiskunnissa on kirjoitettuja lakeja ja kirjoittamattomia sääntöjä, joiden tarkoitus on suojella heikompia vahvemmilta. Tällaisia ovat lasten fyysisen rankaisemisen kielto, tietyt vähemmistöjen oikeuksia turvaavat lait, työsuojelulait, herrasmiestavat jne. (Itse asiassa paljon parjatut lokeroinnit ja kategorisoinnit palvelevat useimmiten tätä samaa päämäärää; vai vastustaako joku vanhuksille varattuja bussipaikkoja tai invalidien parkkiruutuja tasa-arvon nimissä?) Tästä järkevästä suojeluperiaatteesta on sittemmin kehittynyt äärimuoto, jossa jokainen jollakin tavoin heikommassa asemassa oleva on viaton enkeli, jonka kaikki vaatimukset ja teot ovat oikeutettuja. Tällainen asenne elää ja voi hyvin erityisesti niin sanotun vapaamielisen älymystön keskuudessa.

Viimeisin paraatiesimerkki tästä heikkojen idealisoinnista on venäläistä Pussy Riot -punkyhtyettä (tai "taidekollektiivia") puolustava globaali protestiliike. Ortodoksista jumalanpalvelusta performanssillaan häiriköineen ryhmän jäsenet on korotettu tuntemattomuudesta sananvapauden marttyyrin asemaan silmänräpäyksessä - he kun sopivat kaikilta ominaisuuksiltaan niin erinomaisesti sorretun ja solvatun rooliin. Ensinnäkin he ovat naisia: feminismin on sanottu tarkoittavan "radikaalia oivallusta, että nainen on ihminen", mutta todellisuudessa se tarkoittaa outoa uskomusta, että nainen on pyhimys. Toisekseen he punkkareina ja boheemitaiteilijoina elävät yhteiskunnan marginaalissa ja vastustavat Putinin hallintoa. Kolmanneksi he saivat lapsekkaasta mielenilmauksestaan kohtuuttoman ankaran tuomion.

Vähemmän on puhuttu siitä, että Pussy Riot kaivoi verta nenästään. Heidän aiempiin performansseihinsa on kuulunut mm. raa'an kanan työntäminen ihmisen vaginaan supermarketissa ja ryhmäseksin harrastaminen taidemuseossa. Joku epäilemättä pitää moista taiteena tai kannanottona, mutta minä pidän sitä julkisena siveettömyytenä. Lisäksi mikä tahansa yhteiskunta pitäisi kirkkoon tunkeutumista ja jumalanpalveluksen häiriköintiä uskonrauhan rikkomisena. Kovin epäuskottavalta tuntuvat jäsenten väitteet, etteivät he ymmärtäneet protestinsa voivan loukata jotakuta.

Tapauksen palauttamiseksi oikeisiin mittasuhteisiin voidaan verrata kahta oikeustapausta. Venäjällä äärivasemmistolaisen Pussy Riotin jäsenet saivat kahden vuoden ehdottoman vankeustuomion häpäistyään jumalanpalveluksen. Suomessa äärioikeistolainen Seppo Lehto sai kahden ja puolen vuoden ehdottoman vankeustuomion tuotettuaan poliitikoista ja etnisistä vähemmistöistä törkyä internettiin. Kumpikin rikos oli varsin samantyyppinen ja rangaistus oli omituisen kova, mutta vain toinen tekijä sai ihmisoikeusjärjestöt puolelleen. Ei siis riitä, että on saanut osakseen epäoikeudenmukaista kohtelua. Täytyy olla myös oikeaa mieltä.

Tällaisia ei saisi sanoa. Niin kuin ei saisi sanoa sitäkään, että moni perheväkivallan uhriksi toistuvasti joutuva nainen hakeutuu parisuhteisiin väkivaltaisten miesten kanssa. Eikä sitä, että osa työttömyyskorvauksella elävistä ei ole koskaan yrittänytkään hakeutua tuottavaan työhön, tai että tietyt etniset vähemmistöt ovat saattaneet itse myötävaikuttaa huonoon maineeseensa. Runebergiläis-kaurismäkeläinen eetos on juurtunut täkäläiseen ilmapiiriin niin tiukasti, että tuntuu pyhäinhäväistykseltä väittää, että huono-osainenkin on vastuussa tekemisistään.

Heikkojen puolella oleminen on vaarallinen asenne, koska se riisuu heikolta ennen pitkää kaiken vastuuntunnon ja itsekunnioituksen. Se tekee hänestä yksilön, joka ei mitään osaa, yritä eikä viitsi, ja silti kokee ettei mikään hänen järjestelmälle esittämänsä vaatimus ole kohtuuton. Omaksujastaan asenne taas tekee yksiulotteisen ihmisen, joka ei kykene myötätuntoon ja selvänäköisyyteen samanaikaisesti.

Miksi?

Kirjailijoilta ja muilta kirjoittavilta ihmisiltä tivataan usein, miksi he kirjoittavat. Miksiköhän kysyjät haluavat tietää sen? Lukijoilta harvemmin kysytään, miksi he lukevat.

Kirjailijoiden vastaukset ovat yleensä huonoja. Jotkut jaarittelevat heroois-mystisesti sanojen kauneudesta tai unen ja todellisuuden rajamailla kulkemisesta. Toiset puhuvat terapiasta, niin kuin kirjoittamisen avulla muka saisi mielenrauhaa. Luultavasti monikaan kirjailija ei tiedä vastausta eikä ole juuri edes miettinyt asiaa, ja solkkaa sitten hätäpäissään jotakin vakuuttaakseen olevansa tästäkin asiasta perillä. On myös niin yliviritetyn korkean moraalin kehittäneitä kirjailijoita, jotka eivät voi hyväksyä toiminnalleen mitään alhaisia motiiveja, ja joutuvat siksi keksimään pötypuheita itselleen ja muille.

Mutta hyviäkin vastauksia löytyy. Tartuin jälleen yhteen kestosuosikkiini, George Orwellin esseevalikoimaan Kun ammuin norsun ja muita esseitä (suom. Jukka Kemppinen, 1992). Valikoiman avaa teksti nimeltä "Miksi kirjoitan" (Why I write, 1946), jossa Orwell antaa tähän mennessä rehellisimmän ja kattavimman lukemani listan syistä:

1. Raaka egoismi. Halu vaikuttaa älykkäältä, olla puheenaiheena, jälkimaine, päästä antamaan takaisin aikuisille jotka olivat ilkeitä kun itse oli lapsi, jne. (Orwell toteaa myös, että kirjailijat ovat "laajasti ottaen turhamaisempia ja itsekeskeisempiä kuin lehtimiehet, vaikkakin vähemmän kiinnostuneita rahasta.")

2. Esteettinen into. Kauneuden havaitseminen ulkoisessa maailmassa tai, toisaalta, sanoissa ja niiden oikeassa järjestämisessä.

3. Historiallinen käyttövoima. Halu nähdä asiat sellaisina kuin ne ovat, löytää aidot tosiasiat ja varastoida ne jälkipolvien käyttöön.

4. Poliittiset tarkoitusperät - käyttäen sanaa "poliittiset" laajimmassa mahdollisessa mielessä. Halu työntää maailmaa tiettyyn suuntaan, muuttaa toisten ihmisten käsitystä siitä, millaiseen yhteiskuntaan olisi pyrittävä.

Minulla ei ole tähän paljoakaan lisättävää, ja uskoakseni lista pätee niin prosaistiin kuin lyyrikkoonkin, vaikka toinen luultavasti painottaa toisia kohtia enemmän. Jokusen alaviitteen haluaisin laittaa luetteloon. Yleinen ja itselleni tärkeä kirjoittamisen vaikutin on halu jäsentää omaa ajattelua ja panna järjestykseen todellisuutta, joka ei sellaisenaan ole kuin tunkkainen sekamelska. Kirjoittaminen on ajattelun ja havaitsemisen jatke, ja usein ajatukset ja havainnot saavat lopullisen muotonsa vasta paperilla.

Merkittävä motivaatio on myös pettymys arkikommunikaatioon. Kari Hotakainen taisi joskus sanoa kirjoittavansa, koska ei pidä puhumisesta. Arkitilanteissa kieltä käytetään niin holtittomalla ja epämääräisellä tavalla, että ymmärretyksi tuleminen on pieni ihme. Keskustelutilanteissa ilmeet, eleet ja äänensävyn muutokset vievät viime kädessä viestin perille. Kirjoittaessa viestin vastaanottaja ei ole fyysisesti läsnä, mikä pakottaa tiettyyn täsmällisyyteen, vaikka kirjallisuudessa eksaktius tarkoittaakin muuta kuin tieteessä. Vastaanottajan ajallinen ja tilallinen etäisyys myös vapauttaa: voin olla juuri niin hellä tai armoton kuin haluan, koska minun ei tarvitse piitata välittömistä reaktioista.

Jos joku vielä haluaa tietää, miksi olen ottanut leipälajikseni kaunokirjallisen asiaproosan eli esseen, se johtuu pääasiassa kahdesta seikasta. En ole riittävän kiinnostunut yksittäisistä sanoista ollakseni lyyrikko enkä riittävän kiinnostunut ihmisistä ollakseni romaanikirjailija. Essee on olemukseltaan reunamerkintää, toisen tekstin selitystä ja kritiikkiä, se sopii minulle parhaiten. Sami Liuhto sanoo tuoreessa kirjassaan Pikku-Postilla (2012), että tämän takia essee on lähellä hengellistä kirjoitusta postillaa, eli Uuden testamentin kirjeen selitystä. Postilla on hengellisen näkemyksen julistus, sellaisena usein hyvinkin monologinen:

Loppujen lopuksi kaikki menee yhteen, essee, haaveilu, saarna ovat mielipiteitä asioista ja jokainen mielipide, tekstin tulkinta, on omanlaisensa vaikka mielipiteen esittäjä edustaisikin ja edustaa jotakin henkistä tai hengellistä oppisuuntaa. Esittäjän persoonallisuus tulee näkyviin ja mitä paremmin se tulee näkyviin, sitä parempi on saarna, haaveilu ja essee.

On vielä mainittava eräs ilmeinen kirjoittamista motivoiva voima, nimittäin pakko. Tarkoitan nyt ulkoista pakkoa, en sisäistä. Ammattikirjailijalla tällainen pakko on usein taloudellinen: Louis-Ferdinand Céline kirjoitti haudan partaalla tiiliskivimäisiä romaaneja maksaakseen velkansa kustantajalleen. Mutta monen kirjoittamista aloittelevankin sanat pelastavat ajautumiselta itsemurhaan, päihderiippuvuuteen tai nuorisorikollisuuteen. Viimeinen sitaatti olkoon kirjoittavan laulaja Morrisseyn suusta Lontoon-konsertissa joulukuussa 2004: "I really can't help it. It's either this or prison."

Kysymyksiä ja vastauksia

Toisen maailmansodan jälkeen amerikkalaiset halusivat miehitysvyöhykkeillään Saksassa puhdistaa julkiset virat entisistä natseista. Niinpä kaikille internointileireillä istuville ja vähänkin merkittävissä julkisissa tehtävissä oleville vapaille kansalaisille annettiin täytettäväksi 131 kysymyksen kyselylomake, joka pyrki selvittämään, mitä nämä olivat tehneet natsiaikana. Väärin vastaaminen oli rangaistavaa ja vastaamatta jättämisestä menetti virkansa. Seulonta ei lopulta onnistunut: kyselylomake lähetettiin niin monelle, että vastausten läpikäyminen kävi mahdottomaksi, ja lopulta myös huomattiin että entisiä natseja tarvittiin, sillä he olivat suunnilleen ainoat joilla oli kunnollista kokemusta julkisten tehtävien hoidosta.

Miehitysviranomaisten hanke poiki kuitenkin erään merkittävän kirjallisen teoksen. Saksalainen kirjailija Ernst von Salomon päätti vastata lomakkeen kysymyksiin omaelämäkerrallisilla esseillä, ja tekstiä syntyi reilut 600 sivua. Vastaukset julkaistiin vuonna 1951 kirjana nimeltä Der Fragebogen ("Kyselylomake"). (Idea oli siis samantapainen kuin Jouko Turkan kirjassa Selvitys oikeuskanslerille.) Kirja on omaelämäkerta, dokumentti saksalaisesta yhteiskunnasta 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla sekä sarkastinen syytekirjelmä liittoutuneiden miehitysviranomaisia vastaan.

Fragebogen oli ilmestyessään valtava myyntimenestys kotimaassaan, ulkomailla se tuomittiin: monen britin ja amerikkalaisen mielestä kirjan suosio osoitti, etteivät saksalaiset olleet oppineet sodasta mitään. Vuoden 1955 arvostelussaan teoksen englanninnoksesta (nimellä "The Answers of Ernst von Salomon") Time-lehti luonnehti von Salomonia "kyyniseksi ja moraalisesti värisokeaksi" ja sanoi hänen tarkoituksenaan olevan siloitella Saksan lähimenneisyyttä ja lapioida kuonaa amerikkalaisten päälle. Toisaalta Timen arvostelijakin myönsi ohimennen, että kirja oli "hirviömäisen terävä" ja sen kaunokirjalliset arvot tunnustettiin laajalti.

Ernst von Salomon on Saksassa ristiriitaisia tunteita herättävä ja muualla melkein unohdettu kirjailija. Hän kuului kuitenkin oman aikansa valovoimaisimpiin hahmoihin niin kirjallisuudessa kuin poliittisessa elämässä. Hänen koko tuotantonsa on omaelämäkerrallista, ja monet Fragebogeninkin jaksot jäävät helposti käsittämättömiksi, ellei lukija tiedä mitään hänen menneisyydestään. On siis paikallaan kertoa, mikä von Salomon oli miehiään ja miksi hän herätti suuren kohun vastauksillaan miehitysviranomaisten kysymyksiin.

Von Salomon syntyi köyhtyneeseen preussilaiseen maanomistajaperheeseen vuonna 1902. Hänen epätavallinen sukunimensä juontui hänen oman kertomansa mukaan siitä, että hänen esi-isillään, keskiajan ristiretkeläisritareilla, oli tapana ottaa ristiretkellä uusi sukunimi joltakin Raamatun henkilöltä. Suvun perinteiden mukaisesti hänet laitettiin 11-vuotiaana kadettikouluun, mutta ensimmäiseen maailmansotaan osallistuakseen hän oli liian nuori. Sen sijaan nuorukainen liittyi vuonna 1919 Freikorps-joukkoihin, jotka uuden tasavallan sosialidemokraattinen hallitus muodosti oikeistolaisista upseereista ja sotaveteraaneista tukahduttamaan vasemmiston ääriainesten kapinoita.

Tuleva kirjailija osallistui Freikorpsissa spartakistikapinan tukahduttamiseen ja Baltian-sotaretkeen. Mutta preussilaisena monarkistina hän vihasi niin Versaillesin rauhansopimusta kuin Weimarin tasavaltaakin, mikä johti poliittiseen radikalisoitumiseen. 20-luvun alussa hän toimi nationalistien maanalaisessa terroristijärjestössä ja osallistui ulkoministeri Walther Rathenaun murhaan. Murhasta saamansa lyhyen vankilatuomion jälkeen hän aloitti kirjailijanuran romaanilla Die Geächteten ("Lainsuojattomat", 1930), jossa kuvasi Freikorps-aikaansa ja josta tuli Saksan radikaalioikeiston piirissä yhtä suosittu kuin Ernst Jüngerin sotamuistelmista.

Von Salomon ei koskaan liittynyt natseihin, vaikkei toisaalta avoimesti vastustanutkaan heitä. Vaikka hän vastusti demokratiaa ja Versaillesin rauhansopimusta, natsien rahvaanomaisuus, totalitarismi ja rotuteoriat saivat hänet pitämään hajurakoa liikkeeseen. Kansallissosialistien valtaannousu oli toisentyyppistä nationalismia kaivanneelle kirjailijalle jonkinlainen pettymys, ja kolmannen valtakunnan aikana hän vetäytyi politiikasta ja työskenteli elokuvakäsikirjoittajana. Osasyynä syrjäänvetäytymiselle oli varmasti, että von Salomonin naisystävä oli juutalainen, ja hän joutui suojelemaan tätä koko natsien valtakauden ajan.

Vuonna 1945 von Salomon ja jopa hänen naisystävänsä pidätettiin "merkittävinä natseina" ja suljettiin amerikkalaiseen internointileiriin. Fragebogenin viimeinen ja laajin luku kuvaa vankeusaikaa ja leirin oloja. Von Salomon uuttaa paljon synkeää ironiaa siitä, että natsiaikana leireiltä välttynyt pariskunta joutui nyt perusteettomasti vangittuna olosuhteisiin, missä he kohtasivat nälkää, kylmää, jatkuvia pahoinpitelyitä, nöyryytyksiä ja kaikentyyppistä mielivaltaa. Kertoessaan miten jenkkisotilaat mukiloivat hänet kuulustelussa von Salomon toteaa, että amerikkalaisen kumipohjaisen sotilassaappaan potku sattuu jonkin verran vähemmän kuin saksalaisen naulapohjaisen - muu ei näköjään ole muuttunut.

Samantyyppisiä sarkastisia piikkejä Fragebogen on täynnä. Von Salomonin menetelmänä on vastata naiiviuteen kyynisyydellä, pedanttisuuteen pilkalla ja tietämättömyyteen paljailla ja epämiellyttävillä faktoilla. Lomakkeen ruumiinpainoa koskevaan kysymykseen vastatessaan von Salomon pohtii, että haluaisi mieluiten olla lihava, koska lihavia pidetään leppoisina ja hyväntahtoisina. Hän kirjoittaa, että lihavien poliitikkojen julmuutta ei koskaan oteta vakavasti, ja he selviävät rikoksistaan kuin koira veräjästä. Von Salomon ei suoraan vertaa laihaa Hitleriä ja paksua Churchillia, mutta siitä on tietenkin kysymys. Sekä Hitler että Churchill kävivät sotaa häikäilemättömästi ja ulottivat sotatoimet vastustajan siviiliväestöön, mutta vain toisen kasvot herättävät julmuuden ja joukkomurhan mielikuvia.

Fragebogenin kritiikin pääkohde on juuri tämä: voittajan oikeus. Sen viimeinen luku on kuvaus siitä, miten ihmisoikeuksien ja demokratian nimissä harjoitetaan aivan yhtä tylyä mielivaltaa kuin muidenkin opinkappaleiden. "Oikean asian" vastustaja tai sellaiseksi epäilty voidaan pidättää määrittelemättömäksi ajaksi ilman oikeudenkäyntiä, häntä voidaan piestä, pitää nälässä, eristää omaisistaan, hänelle voidaan esittää mielikuvituksellisia syytteitä.

Eikä Von Salomon puolisoineen ollut yksittäistapaus, minkä osoittaa brittiläisen Giles McDonoghin valaiseva teos After the Reich - The Brutal History of the Allied Occupation (2007). McDonogh (joka muuten viittaa toistuvasti Fragebogeniin) kuvaa seikkaperäisesti, miten amerikkalaisten miehitysvyöhykkeillä vangittiin "sotarikollisina" tuhansia ihmisiä, joilla ei ollut merkittäviä natsiyhteyksiä. Heitä pidettiin surkeissa oloissa, ja osa heistä jopa teloitettiin ilman kunnollista näyttöä mistään raskauttavasta. Internointileirien oloja arvostelleille journalisteille ja poliitikoille vastattiin, että venäläisten vyöhykkeellä olot ovat vielä karummat. Fragebogenin ja After the Reichin ajankohtaisuuden toteamiseksi ei liene tarpeen kuin mainita Guantánamon ja Abu Ghraibin nimet.

Von Salomon ulottaa kritiikkinsä koko Yhdysvaltoihin. Paitsi miehityshallinnon raakuudesta, hän syyttää amerikkalaisia ylimielisyydestä, oman arvomaailmansa pakkosyöttämisestä ja valtapolitiikan verhoamisesta moralismiin:

Se, mikä saa sanat juuttumaan kurkkuun aina kun yrittää keskustella amerikkalaisen kanssa, on heidän monumentaalinen omahyväisyytensä. Jokaisella lauseellaan, jokaisella teollaan he todistavat etteivät tiedä kerrassaan mitään, ja silti he teeskentelevät olevansa ainoita jotka tietävät jotakin. Kohdatessaan useampia vaihtoehtoja he eivät epäröi: pontevasti ja itsevarmasti he välittömästi valitsevat huonoimman. Ja erityisen paha asia on, että he jatkuvasti toimivat todellisten etujensa vastaisesti.

Fragebogen on oikeistonationalistisen amerikanvastaisuuden klassikko. Amerikan kritiikissään von Salomon vetoaa jatkuvasti kansalliseen ajatteluun: amerikkalaiset ovat kyvyttömiä ymmärtämään vanhaa, kehittynyttä eurooppalaista kulttuuria ja sen perinteitä. Heidän hengetön, mukavuudenhaluinen kapitalisminsa ei sovi kulttuurikansoille. Kun Länsi-Saksan oikeisto ryhtyi sodan jälkeen tiiviiseen taloudelliseen ja sotilaalliseen yhteistyöhön USA:n kanssa, nuoruutensa ihanteille uskollinen von Salomon jäi poliittisesti ulkopuoliseksi. Se pakotti hänet virittelemään 50- ja 60-luvuilla yhteistyötä jopa vasemmistolaisen ydinaseiden vastaisen liikkeen kanssa.

Mutta Fragebogen ei missään tapauksessa ole pelkkä antiamerikkalainen kiistakirjoitus. Ehkä kiinnostavin se on kuvauksena sellaisesta Saksasta, joka on toisen maailmansodan jälkeen lähes unohdettu. Von Salomon kirjoitti teoksen poliittiseksi tilinteoksi, jossa hän halusi osoittaa ettei saksalainen radikaali kansallismielisyys ollut koskaan ollut yhtä kuin natsismi.

Lomakkeen kansallisuutta koskevaan kysymykseen von Salomon vastaa olevansa preussilainen. Hän kirjoittaa, että lain kirjaimen mukaan hän on saksalainen, mutta koska Saksa on miehityksen tuloksena lakannut olemasta kansallisvaltio, hän on palannut juurilleen. (Tuonnempana hän sanoo, ettei juuri piittaa minkälainen lippu hänen maansa yllä liehuu, kunhan "jokaikinen maanmieheni on vapaa matkustamaan Saarbrückenistä Tilsitiin ilman että joku karhumainen nuorukainen Oklahomasta, Svierinogolovskajasta, Dumbartonista tai Tarasconista yrittää pysäyttää hänet.")

Von Salomon provosoi liittoutuneita, jotka samaistivat natsismin preussilaiseen militarismiin, mutta viittaa myös sukutaustaansa ja henkiseen perintöönsä. Hän korostaa, että preussilaisuus ei ole pelkkä kansallisuus vaan aate, joka tarkoittaa epäitsekästä uhrautumista valtion ja kollektiivisen edun hyväksi. Tämä preussilaisuuden idea on yhdistänyt vuosisatojen ajan rahvasta ja kuninkaita, ja von Salomon katsoo olevansa sen jatkaja. Freikorps-aikansa ja terroristipuuhansakin hän lukee preussilaisen mentaliteetin ilmentymiksi: nuori aktivisti halusi ensin puolustaa Saksan laillista järjestystä ja rajoja, sitten raunioittaa mädän, riitaisten eturyhmien repimän tasavallan palauttaakseen terveen esivaltavaltion.

Von Salomonin preussilainen valtioihanne oli eri kuin kansallissosialisteilla. Sitä voisi luonnehtia sekoitukseksi preussilaista rojalismia ja aristokraattista fascismia:

Vuoden 1918 tappiosta kasvaneen suuren nationalistisen liikkeen ainoa tavoite on mielestäni alusta saakka ollut valtion käsitteen uudistaminen, uudelleensyntymä jonka täytyi olla keinoiltaan vallankumouksellinen mutta päämääriltään konservatiivinen. Johdonmukaisesti - ja jopa ennen käännekohtaa, jota Adolf Hitlerin ilmaantuminen kansallismieliseen liikkeeseen merkitsi - pidin jokaista yritystä siirtää nationalismin painopiste valtiosta kansaan, autoritaarisuudesta totalitaarisuuteen, todellisten tavoitteidemme häpeällisenä petoksena.

Hitler petti nationalistisen liikkeen korvaamalla tämän valtioihanteen "Führer-periaatteella", joka teki kansasta jumalan ja Hitleristä sen profeetan. Näin perinteinen valtiokuuliaisuus muuttui totalitarismiksi, joka alisti kaikki yhteiskunnan osa-alueet yhden miehen oikkujen valtaan. Kolmannessa valtakunnassa toisinajattelevat nationalistit (ns. konservatiivisen vallankumousliikkeen ajattelijat, joihin von Salomon voidaan lukea) joutuivat vaikenemaan ja kaikki nationalistinen oppositiotoiminta murskattiin pitkien puukkojen yönä. Fragebogenin ravistelevimpia jaksoja on kuvaus siitä pelon ja huolen ilmapiiristä, joka von Salomonin lähipiirissä vallitsi pitkien puukkojen yön puhdistuksen jälkimainingeissa.

Von Salomonista tuli kolmannessa valtakunnassa ulkopuolinen. Fragebogenissa kuvataan julkaisukieltoon joutuneiden kirjailijoiden vaikeuksia ja juutalaisten ahdinkoa, mutta samalla von Salomon tekee selväksi, että pysytteli syrjässä eikä noussut hallintoa vastaan. Kirja ei myöskään sisällä pahoitteluja natsien rikoksista, minkä vuoksi jotkut pitivät sitä vastenmielisenä ja kirjailijaa empatiakyvyttömänä. 30-luvun ja sota-ajan kuvauksena Fragebogen poikkeaa jyrkästi myöhemmästä, kollektiivisen itseinhon värittämästä kirjallisuudesta. Luultavasti von Salomon ei itsenäisenä sieluna tuntenut tarvetta pyydellä anteeksi julmuuksia, joihin hän ei ollut osallistunut ja joihin syyllistynyttä hallintoa hän ei ollut kannattanut. Hän pesee kätensä, mikä lukijasta riippuen voi tuntua joko sankarilliselta tai törkeältä.

Mutta kirjassa kuuluu myös eräänlainen traaginen optimismi, preussilainen ja saksalainen ylpeys häpeän ja tappion hetkellä. Poliittisena outsiderinakin von Salomon tuntee kuitenkin rakkautta kansakuntaa kohtaan ja on vakuuttunut, ettei edes natsiaika ja hävitty sota ole tahrannut Saksan kunniaa. Päinvastoin, niissäkin on nähtävissä suuruutta:

Todellinen tragediani oli, etten koskaan löytänyt itselleni oikeaa yhteisöä. Olin etsinyt sellaista kansakunnasta, siitä erityisestä kansakunnasta jonka ylle varjot nytkin lankesivat yhä pidempinä. Ja millainen kansakunta se olikaan! Kieroutuneesta mahtailustaan ja vääristellyistä käsitteistään huolimatta se tarvitsi koko maailman nousemaan aseisiin sitä vastaan ennen kuin sen voimat nujerrettiin.

Nämä sanat saivat minut miettimään, että epämiellyttävissäkin muodoissaan saksalainen nationalismi on ollut osittain oikeilla jäljillä. Saksalaiset taitavat todella olla yli-ihmisiä, herrakansaa. Mikä muu kansakunta olisi 1900-luvulla taistellut kaksi sotaa koko muuta maailmaa vastaan ja hävittyään noussut tuhkasta entistä ehompana? Vuonna 1945 raunioiksi pommitetusta, nälkäisestä ja miehitysvyöhykkeisiin jaetusta maasta on sittemmin tullut Euroopan johtava talousmaa. (Moista käsittämätöntä energiaa ja sitkeyttä löytyy ehkä vain juutalaisista: hehän selviytyivät kansakuntana kaikista vainoista ja joukkomurhista ja perustivat lopulta taloudellisesti ja sotilaallisesti vahvan valtion - kaiken lisäksi vieläpä arabien asuttamalle alueelle.)

Der Fragebogen on avain saksalaisuuden ymmärtämiseen. Tämä on yksi monista syistä, miksi se kannattaa lukea.

Arkistojen kätköistä, osa 2: Pimeyden sydän Mongoliassa

(Lyhyt essee, julkaistu alun perin Kerberoksen numerossa 1/2009)


Historiaa lukiessa törmää usein tositapahtumiin, joista pitäisi tehdä fiktiota. Kukaan ei esimerkiksi ole toistaiseksi tehnyt elokuvaa tai romaania niistä tiloiltaan kollektivoinnin aikana karkotetuista Neuvostoliiton talonpojista, jotka Siperian perukoille oman onnensa nojaan jätettyinä perustivat pelkän lihastyön voimin ja äärimmäisissä olosuhteissa kokonaisia kyliä, joiden olemassaolo huomattiin vasta kymmeniä vuosia myöhemmin. Entä missä viipyy elämäkertaelokuva suomalaisesta aristokraatista ja seikkailijasta Carl von Haartmanista, joka ansioitui Suomen ja Espanjan sisällissodissa sekä talvisodassa ja sen ohella mm. loi kansainvälisen elokuvauran?

Jokseenkin harvinaisempaa on törmätä tositapahtumiin, jotka tuntuvat jo alkujaan fiktiivisiltä. Ne ovat ajalleen niin epätyypillisiä tai muuten uskomattomia, että pelkkä ylöskirjaaminen riittää eräänlaisen fantasiakertomuksen syntyyn. En osaa mainita parempaa esimerkkiä kuin vapaaherra Roman von Ungern-Sternbergin (1886-1921), Venäjän valkoisen armeijan viimeisen komentajan, niin sanotun Aasialaisen ratsuväkidivisioonan perustajan ja Mongolian lyhytaikaisen ruhtinaan elämä.

Baltiansaksalaisen aatelissuvun jälkeläinen ja tsaarinarmeijan upseeri, Venäjän kaukoidässä bolševikkeja vastaan taistellut Ungern-Sternberg kehitti sekavan, joskin omintakeisen ideologian yhdistelemällä venäläistä nationalismia, buddhalaisuutta ja antisemitismiä. Erottuaan kansalaissodan loppuvaiheessa Venäjän valkoisesta liikkeestä Ungern julistautui itsenäiseksi sotaherraksi ja suuntasi joukkoineen itään. Hän piti itseään Tšingis-kaani manttelinperijänä, jonka tehtävänä oli palauttaa Qing-dynastia Kiinan valtaistuimelle, koota Aasian kansat yhden lipun alle, lyödä kulttuurin rappiota edustavat sosialistiset ja demokraattiset voimat ja perustaa uusi, mongolivaltakuntaa muistuttava imperiumi.

Vuonna 1921 Ungern-Sternberg ajoi kiinalaiset miehittäjät pois Mongoliasta ja perusti sinne Mongolian hengellisen johtajan Bogd Khanin tukeman hallintonsa. Eksentristä ja raakaa aatelismiestä palvottiin lyhyen aikaa buddhalaisena pyhimyksenä. Hänen väkivaltainen ja kaoottinen valtakautensa jäi kuitenkin lyhyeksi, kun mongolialaiset kumoukselliset löivät puna-armeijan avustuksella hänen sekalaisista aineksista kootut joukkonsa. Omien upseeriensa viholliselle luovuttama paroni teloitettiin Novosibirskissä nopean oikeuskäsittelyn jälkeen.

Jotkut taiteilijat ovatkin kiinnostuneet Ungern-Sternbergin värikkäästä ja kauhuromanttisesta hahmosta. Se, että paronista tiedetään varsin vähän, on epäilemättä kiihottanut heidän mielikuvitustaan. Suomalaiset sarjakuvan ystävät tuntevat Ungernin Hugo Prattin sarjakuvaromaanista Corto Maltese Siperiassa, ja jotkut ovat nähneet Elokuva-arkistossakin esitetyn neuvostoliittolais-mongolialaisen yhteisproduktion Paroni Ungernin Loppu.

Prattin sarjakuvassa Ungern on merkittävä sivuhahmo, eräänlainen amoraalinen sankari, jossa julmuus ja arvaamattomuus yhdistyvät kaunotaiteiden ihailuun ja tiettyyn sisäiseen puhtauteen. Prattin Ungern pyrkii vilpittömästi mielettömään unelmaansa. Sarjakuva vihjaa, että Venäjän kansalaissodan kaltaisena brutaalina aikakautena ihmisen tekoja ei voi tuomita tavanomaisella moraalisella mittapuulla, ja rakentaa oudon idealistisesta Ungernista romanttisen mielipuolen, jumalan hullun.

Kattavin tähänastinen Ungern-elämäkerta, englantilaisen James Palmerin kirjoittama The Bloody White Baron antaa paronista huomattavasti raadollisemman kuvan. Aatelistaustastaan huolimatta Ungern-Sternberg oli hämmästyttävän oppimaton, ja häntä ajoivat eteenpäin lähinnä vainoharhainen juutalaisviha, hatariin tietoihin perustuva innostus itämaisiin uskontoihin sekä silkka sadismi. Vihollisten ja siviiliväestön ohella häntä pelkäsivät omat sotilaat, joita hän rankaisi ja teloitti täysin mielivaltaisesti. Palmer toteaa, että julmuudessa rypevän Ungernin ainoa ihailtava piirre oli hänen fyysinen rohkeutensa: hän ei koskaan kavahtanut vaaraa ja ratsasti päin vihollisen luoteja siinä missä sotilaansakin.

Kuitenkin Palmer myöntää Ungernin kiehtovuuden. Paronin valta ei perustunut pelkälle julmuudelle, vaan hän vaikuttaa olleen erittäin suosittu joukkojensa keskuudessa. Tämän todistaa jo se, että nälkiintyneet, uupuneet ja piestyt sotilaat taistelivat raivokkaasti komentajansa puolesta epätoivoisissakin tilanteissa. Ungernia ympäröivät myyttiset ja usein ristiriitaiset tarinat. Häntä kuvailtiin vuoroin sadistiksi, vuoroin intomieliseksi filosofiksi, ja hänen ulkoiset piirteensäkin vaihtelivat kertojasta riippuen. Jotkut uskomattomimmista yksityiskohdista ovat sittemmin osoittautuneet tosiksi: Ungern todellakin piti susia lemmikkeinään ja keskeytti kerran vaarallisen tiedustelutehtävän keskellä vihollisen hallussa olevaa kaupunkia rangaistakseen vartiossa nukkunutta sotilasta.

Ihmisen hirviömäiset piirteet kiehtovat aina, ainakin jos niitä voi tarkastella turvallisen välimatkan päästä. Ungernin valtakaudessa oli paljon samoja piirteitä kuin myöhemmissä 1900-luvun hirmuhallinnoissa, mutta se ylitti ne silmittömyydellään, summittaisuudellaan ja perusteidensa löyhyydellä. Natsien terrori oli kylmän laskelmoitua teollista tappamista, ja kommunistit oikeuttivat verityönsä eurooppalaisissa yliopistoissa syntyneellä monimutkaisella ideologialla. Ungern-Sternbergin tyrannian perustana olivat pelkästään hänen henkilökohtaiset, kaikilla mittapuilla suuruudenhullut päähänpinttymänsä. Asteittain hänen käyttämänsä väkivalta muuttui itsetarkoitukselliseksi ja kohdistui kaikkiin ja kaikkeen, niin että oli käytännössä yhtä vaarallista olla hänen puolellaan kuin häntä vastaan.

Ungernin julmuudet tuovat mieleen lähinnä joidenkin antiikin Rooman keisarien, keskiajan oikeuslaitoksen tai muinaisten aasialaisten hallitsijoiden käyttämät menetelmät. Hänen käskystään ihmisiä haudattiin elävältä, syötettiin villipedoille, raahattiin hevosen perässä ja ajettiin alasti yöksi järven jäälle. Myös hänen Aasialainen ratsuväkidivisioonansa, joka koostui venäläisistä, mongolialaisista ja burjaattisotilaista, muistutti pikemminkin keskiaikaista palkkasoturijoukkoa kuin modernia armeijaa. Mutta olisi virhe pitää paronia jonkinlaisena ”pimeiden vuosisatojen” tuulahduksena nykyajassa, varsinkin kun keskiaika on osoittautunut luultua valoisammaksi ja nykyaika pimenee yhä enemmän mitä lähempää sitä tarkastelee. Koska Ungern on hahmona kuin seikkailu- tai kauhuromaanin sivuilta temmattu, vertailukohdatkin lienee parempi etsiä fiktiosta.

Hullun valkoisen paronin lähin fiktiivinen sukulainen on Mr. Kurtz, salamyhkäinen keskushahmo Joseph Conradin siirtomaaromaanissa Pimeyden sydän (1902) ja Francis Ford Coppolan Vietnam-elokuvassa Ilmestyskirja. Nyt. (1979). Conradin romaanissa Kurtz on Afrikkaan matkustava idealistinen norsunluunvälittäjä, joka haluaa paitsi rikastua, myös toimia edistyksen airuena villien parissa. Syrjäisellä kauppa-asemallaan hän kuitenkin vajoaa rappioon ja julmuuteen ja kehittää ympärilleen väkivaltaisen puoliuskonnollisen kultin. Coppolan mukaelmassa Conradin tarinasta Kurtz on muutettu amerikkalaiseksi komentajaksi Vietnamin sodassa.

Pimeyden sydän ja James Palmerin Ungern-elämäkerta kuvaavat sitä, miten vieras ympäristö, eristyneisyys ja täydellinen valta tulehduttavat ihmisen mielen ja jättävät hänet mielihalujensa armoille, joille ympäristö ei enää tarjoa pidäkkeitä. Romaanihenkilö Kurtz menettää järkensä Afrikan viidakoissa, kun taas historiallinen henkilö Ungern-Sternberg vaikuttaa olleen päästään sekaisin jo alun perin. Mutta molemmat antautuvat lopullisesti väkivaltaisille impulsseilleen vasta kaukana omasta kulttuuripiiristään. Ungern tunsi nuoresta saakka vetoa kaukoitää, etenkin Mongoliaa kohtaan. Kiinnostusta lisäsi siihen aikaan venäläisen ylimystön piirissä suosittu esoteerinen kirjallisuus, ja nuorena upseerina Ungern matkusti ihailemaansa maahan ratsain. Palmer maalailee mielikuvia paronin matkasta:

Kun Ungern matkasi Mongoliaan, hän ratsasti toiseen maailmaan kuuluvan ympäristön halki. Joskus ruohotasangoilla hän saattoi katsoa mihin tahansa suuntaan näkemättä ainuttakaan merkkiä ihmiselämästä edes horisontissa. Sininen taivas hänen yläpuolellaan oli kuin suunnaton valtameri, jonka rikkoi vain petolinnun lekuttelu.

Kun paroni palasi myöhemmin sodassa karaistuneena Mongoliaan, hänen motiivinsa olivat hyvin toisenlaiset kuin Kurtzilla. Hän ei halunnut tuoda sivistystä villeille, vaan lähti perustamaan mahtavaa sotajoukkoa, jonka avulla hän pelastaisi länsimaisen sivilisaation rappiolta ja palauttaisi terveen, luonnollisen järjestyksen. Järjestys perustuisi monarkialle, feodalismille, militarismille ja uskonnollisuudelle. Monet hänen aristokraattiset aikalaisensa suhtautuivat voimistuvaan Aasiaan (mm. Japanin sotilasmahti) pelolla, mutta Ungern käänsi ”keltaisen vaaran” pelon päinvastaiseksi. Itä merkitsi hänelle toivoa, ja aasialainen rotu oli elinvoimaisempaa ja kykenevämpää valtion rakentamiseen. Venäjä oli häilyvä vyöhyke rappeutuneen lännen ja elinvoimaisen idän välissä, ja bolshevikkien valtaannousun jälkeen se vaikutti antautuneen lopullisesti juutalaisperäisen rappion ja itsetuhon voimille. Vain uusi Tšingis-kaani voisi pelastaa Pyhän Venäjän ja Euroopan.

Kurtz oli valistuksen lapsi ja Ungern-Sternberg äärimmäinen taantumuksellinen, mutta heitä yhdisti selkeä visio siitä, millainen parempi maailma olisi ja miten se saavutettaisiin. ”Pelkästään tahtoamme käyttämällä me voimme panna liikkeelle melkein rajattomasti voimaa palvelemaan hyvää”, julistaa Kurtz kirjoittamassaan raportissa. Raportin alareunaan hän on raapustanut horjuvalla käsialalla: ”Tappakaa ne saatanat!”

Kurtzin raapustus kiteyttää, miten suuri visio degeneroituu verenvuodatukseksi. Conrad käsittelee varsin vähän sairauden seuraavaa vaihetta eli sitä, miten verenvuodatuksesta tulee oma kulttinsa ja puhdistautumisen väline. Coppola korostaa tätä puolta elokuvamukaelmassaan: Marlon Brandon esittämä Kurtz ihailee Vietkongin sissien armottomia taistelumenetelmiä ja miettii, kuinka tehokkaita ne olisivatkaan ”oikeamielisten” käytössä.

Ungernin omat ajatukset olivat hyvin samansuuntaisia. Poliittisessa ohjelmaluonnoksessaan hän kirjoitti:

Taistelussa Venäjän tuhonneita ja häpäisseitä rikollisia vastaan on muistettava, että Venäjällä nyt vallitsevien täydellisen moraalin puutteen ja älyllis-fyysisen holtittomuuden johdosta ei ole mahdollista säilyttää vanhoja arvojärjestelmiämme. ”Totuus ja armo” eivät enää kelpaa. Vastedes on oltava vain ”totuutta ja armotonta kovuutta.”

Paronin äänenpainot ovat nietzscheläisiä, mutta hän ei halua hylätä koko juutalaiskristillistä moraalia. Vanhat arvot ovat edelleen oikeita, ne vain eivät päde taistelussa absoluuttista pahuutta vastaan. Ungern näki taistelun bolševikkikumouksellisia vastaan metafyysisenä yhteenottona pimeyden ja valon voimien välillä, ja näin perustavanlaatuisessa kamppailussa ei ollut sijaa armeliaisuudelle eikä epäröinnille. Itse väkivallasta tuli hengellinen elementti, vähän samaan tapaan kuin keskiajan ihmiset uskoivat kivun puhdistavaan voimaan. Ungern halusi ruoskia, polttaa ja silpoa moraalisen rappion alkutekijöihinsä, niin että uljas uusi panaasialainen imperiumi nousisi verestä ja tuhkasta.

Näine ajatuksineen Mongolian hullu paroni liittyy niiden 1900-luvun hallitsijoiden joukkoon, jotka uskoivat rakentavansa paremman maailman verellä ja tulella. Hänen äänenpainonsa ovat käytännössä samat kuin hänen vastustajillaan bolševikeilla. Lenin kumppaneineen piti armottomuutta hyveenä ja hellämielisyys vihollista kohtaan oli heille kaikkia inhimillisiä alhaisuuksia pahempaa. Myös he halusivat juuria rappeutuneen vanhan järjestyksen ja poliittisen opposition juurineen ja aloittaa paratiisinsa rakentamisen puhtaalta pöydältä.

Joseph Conrad tiivisti Kurtzin hahmoon kolonialismin ajan väkivallan ja ristiriitaisuudet. Pimeyden sydämen myöhemmät lukijat ovat nähneet romaanihenkilössä kuvauksen siitä yli-ihmisasenteesta, joka osaltaan vaikutti 1900-luvun joukkotuhojen syntyyn. Myös Ungern on hahmona myyttinen ja vertauskuvallinen. Venäjän historian yksi tyypillinen piirre on kuitenkin se, että Dostojevskin ja Gogolin hengentuotteita muistuttavia hahmoja ilmaantuu tosielämään kuin romaanin sivuilta karanneina. Sergei Netšajevissa tiivistyi vallankumousliikkeen pimeä ja nihilistinen puoli, Rasputinissa tsaarinvallan loppuaikojen rappio, Ungernissa imperiumin romahtamista seurannut sekasorto ja hävitys. Kaikkien kannalta olisi toki ollut parempi, että Ungern ja hänen myöhemmät hengenheimolaisensa, poliittista valtaa kahmineet messiaaniset psykopaatit, olisivat pysyneet turvallisesti fiktion piirissä, missä heitä olisi ollut helpompi kestää. Mutta toden ja fiktion rajaviiva on hämärä eikä se aina jää ylittämättä.

Arkistojen kätköistä, osa 1: Mencken

Lukijoiden iloksi ja Suomessa lähes tuntemattomaksi jäänyttä klassikkoa nostaakseni kierrätän nyt vanhaa materiaalia. Julkaisen tässä sarjan suomentamiani H. L. Menckenin aforistisia lauseita, jotka on poimittu hänen laajemmista kirjoituksistaan. Sarja on aiemmin ilmestynyt Kerberoksen numerossa 1/2009.

"Baltimoren viisaana" tunnettu Mencken oli amerikkalainen lehtimies, satiirikko ja yhteiskuntakriitikko. Häntä pidetään yhtenä vaikutusvaltaisimmista 1900-luvun alun amerikkalaisista kirjoittajista. Jonathan Swiftiä ja Mark Twainia ihaillut Mencken uskoi purevan ivan ja häväistyskirjoituksen voimaan. Hän kohdisti satiirinsa kärjen kaikkialle: patriotismiin, uskontoon, demokratiaan, oikeuslaitokseen, naisiin, miehiin... Kotimaastaan ja sen kulttuurista Menckenillä ei ollut kovin korkeaa käsitystä; hän ihaili "sivistyneempiä" Euroopan maita, etenkin Saksaa. Yhteiskunnallisilta näkemyksiltään hän oli avoimen elitistinen: hänen mielestään jokaisesta yhteisöstä ja yhteiskunnan ryhmästä nousee esiin rajallinen määrä merkittäviä ja kyvykkäitä yksilöitä, mikä johtaa eräänlaiseen luonnolliseen hierarkiaan ja aristokratiaan. Monet kotimaahansa pettyneet ja muualta virikkeitä etsimään lähteneet amerikkalaiset kirjailijat ottivat Menckenin oppi-isäkseen - heidän joukossaan mm. Ernest Hemingway, F. Scott Fitzgerald ja Richard Wright.

***

Julkkis on henkilö joka iloitsee siitä, ettei tunne kaikkia jotka tuntevat hänet.


Kyynikko on ihminen, joka haistaessaan kukkien tuoksun alkaa etsiskellä arkkua.


Idealisti on se, joka huomaa että ruusu tuoksuu paremmalta kuin kaali ja päättelee, että siitä saa myös paremman keiton.


Tuomari on lakitieteen opiskelija joka arvostelee omat tenttivastauksensa.


Kenen tahansa joka kiusaa ihmiskuntaa ajatuksilla pitää valmistautua siihen, että ne ymmärretään väärin.


Omatunto on anoppi jonka vierailu ei koskaan pääty.


Omatunto on sisäinen ääni joka varoittaa, että joku saattaa nähdä.


Yleinen äänioikeus ei ole tehnyt ihmisistä viisaampia ja vapaampia sen enempää kuin kristinusko on tehnyt heistä hyviä.


Yhdysvalloissa hyvistä teoista, niin kuin isänmaallisuudestakin, on tullut suosittu tunnuslause niille jotka haluavat myydä jotakin.


Vääryys on suhteellisen helppo kestää; oikeudenmukaisuus kirvelee.


On vaikea uskoa miehen puhuvan totta kun tietää, että itse valehtelisi hänen asemassaan.


On mahdoton kuvitella, että Goethe tai Beethoven olisivat olleet hyviä biljardissa tai golfissa.


Katolilaiselle naiselle on nykyään aivan sallittua ehkäistä raskautta matematiikan keinoin, vaikka häntä yhä kielletään käyttämästä fysiikan tai kemian keinoja.


Misogyyni: mies, joka vihaa naisia yhtä paljon kuin naiset vihaavat toisiaan.


Olittepa kymmenestä käskystä mitä mieltä tahansa, joudutte aina palaamaan siihen miellyttävään tosiseikkaan, että niitä on vain kymmenen.


Ihmisten kyky pitkästyttää toisiaan tuntuu olevan suunnattomasti suurempi kuin muilla eläimillä.


Oikeussalissa nauramisesta saa kuuden kuukauden vankeustuomion. Ellei tätä rangaistusta olisi, valamiehistö ei koskaan kuulisi todistajanlausuntoja.


Ihmisten vapauden puolesta taisteleminen on hankalaa, koska jatkuvasti joutuu puolustamaan roistoja. Sortavat lait nimittäin kohdistetaan ensimmäiseksi juuri roistoihin, ja sorto pitää pysäyttää alkuunsa jos se ylipäätään aiotaan pysäyttää.


Demokratiassa kukin puolue uhraa aina pääosan energiastaan todistaakseen, että muut puolueet ovat kelvottomia - kaikki tavallisesti onnistuvat ja ovat oikeassa.


Siveellinen ja kunniallinen ihminen eroavat toisistaan siten, että jälkimmäinen katuu häpeällistä tekoa silloinkin kun se onnistuu eikä siitä jää kiinni.

Kultainen aikakausi

Sanotaan että lapsekas henki sijoittaa kultaisen aikakauden
jonnekin kauas menneisyyteen.
Mutta jonnekin se on sijoitettava.
Siellä se sentään on mahdollinen.


Katkelma on Paavo Haavikon runosta (kokoelmassa Runoja matkalta salmen ylitse, 1973). Sekä ilmestymisajankohtanaan että nyt runo ilmentää oppositioasennetta, koska se puolustaa mahdollisimman epämuodikasta asennetta: menneisyyteen kohdistuvaa nostalgiaa. Syytös taaksepäin tuijottamisesta on tämän hetken suosituimpia poliittisia lyömäaseita, ja sen kohteeksi joutuvat myös puolustautuvat: vain ani harva on ylpeästi ja avoimesti taantumuksellinen nostalgikko.

Nykyisen paradigman mukaan on menneisyyden ja tulevaisuuden miehiä, ja jälkimmäiset ovat automaattisesti oikeassa. Kyseessä ei ole mikään ylihistoriallinen ajattelutapa, vaan leimallisesti modernin ajan ilmiö: tunnemmehan historiasta sellaisiakin sivilisaatioita, jotka pitivät nykyhetkeään rappeutuneena versiona kaukaisesta ja lopullisesti kadonneesta kulta-ajasta ja odottivat tulevaisuudelta vain entistä syvempää rappiota.

Haavikon runo muistuttaa, että menneen haikailu ei ole perimmältään vähemmän rationaalinen asenne kuin usko loistavaan tulevaisuuteen. Tähän mennessä joka ainut utopia on muuttunut irvikuvakseen, eikä kerrassaan mikään takaa tulevaisuuden olevan nykyhetkeä saati menneisyyttä mieluisampi. Juuri tällä hetkellä tuntuu realistisimmalta odottaa ainakin Euroopan tulevilta vuosikymmeniltä lähinnä verta, hikeä ja kyyneleitä - ainakaan pätevää reseptiä taloudellisen syöksykierteen ja poliittisen hajaannuksen torjumiseksi ei kukaan ole vielä esittänyt.

Menneisyydessä on se hyvä puoli, että se on konkreettinen. Tulevaisuus on pelkkä kangastus, aivojen kummajainen jota ei ole eikä tule. Toki heijastamme menneeseen omia haaveitamme ja päähänpinttymiämme, mutta on myös aivan mahdollista tosiseikkoihin vetoamalla todeta, että tämä tai tuo asia oli silloin paremmin. Lähimenneisyyttä tarkastellessa tämä käy erityisen hyvin ilmi. Voin aivan vilpittömästi ja kokemusperäisesti sanoa, että 1980-luvulla Suomi oli parempi paikka kuin nyt. Silloin töitä oli jokaiselle halukkaalle ja työsuhteet kestivät. Postitoimistot, kaupat, kirjastot ja muut palvelut olivat maaseudullakin asukkaiden tavoitettavissa. Maa oli etnisesti ja kulttuurisesti yhtenäinen muttei muusta maailmasta eristäytynyt. Ihmisten asennoituminen henkilökohtaiseen tulevaisuuteensa oli optimistinen.

Kaikki tämä muuttui 1990-luvulla. "Sukupolvikokemuksista" elämöiville hölmöille totean aina, että ainoa sukupolvikokemukseni on se, että koko 80-luvun ajan ikäisilleni hoettiin koulussa, että meillä on edessämme loistava tulevaisuus ja sitten 90-luvulla nämä puheet peruttiin. Kukaan ei enää uskonut astuvansa opintojen jälkeen automaattisesti työelämään. Eivätkä idyllin romahtamiselta säästyneet vanhemmatkaan: vanhainkoti, jossa äitini oli työskennellyt parikymmentä vuotta, lakkautettiin lamavuosina, hoidokit siirrettiin paikallisen terveyskeskuksen alimiehitetylle pitkäaikaisosastolle ja äitini joutui viidenkymmenen ikäisenä kouluttautumaan uuteen työhön. Koko 90-luku, tuo nihilismin ja tyhjännauramisen aikakausi, oli edellisen vuosikymmenen krapulaa.

Tietenkään en pidä 80-luvun Suomea minään kultaisena aikakautena tai ihanneyhteiskuntana. Nykyään tiedän, että tuo vuosikymmen oli kaunis uni joka ei voinut kestää. Silloinen hyvinvointi perustui hyvin vetävälle idänkaupalle ja kasinotaloudelle, ja näiden kuplien puhjetessa Suomi jäi tyhjän päälle. Mutta emotionaalisella, kokemuksellisella tasolla olojen huonontuminen on ollut täysin kiistämätöntä, eikä mikään sittemmin ulottuvillemme tullut kulutushyödyke tai teknologian vempain ole korvannut silloin menetettyä perusturvallisuuden tunnetta. Ja onko "edistys" tai "rappio" ylipäätään mitattavissa millään muulla kuin subjektiivisella asteikolla?

Jos puhutaan "kultaisesta aikakaudesta" Haavikon tarkoittamassa mielessä, se on maailmankatsomuksellinen kiintopiste oman kokemuksen ulottumattomissa sijaitsevassa menneisyydessä. En ole aivan varma, onko minulla sellaista. Kansallisessa mittakaavassa se voisi kenties olla 1920-30-luku eli ensimmäisen tasavallan aika, jolloin Suomi oli omavarainen ja ulkopoliittisesti itsenäinen ja jolloin kirjoitettiin leijonanosa parhaasta suomenkielisestä kirjallisuudesta. Koko länsimaisen kulttuurin mittakaavassa se saattaisi olla Euroopan sydänkeskiaika tai 1600-luku. Olennaista on, että mennyt kulta-aika on kiintopiste ja osin abstrakti ihanne eikä malli sille, miten asiat pitäisi nykypäivänä järjestää.

Menneisyyden kunnioittaminen on edeltävien sukupolvien viisauden hyödyntämistä, ei pyrkimystä palauttaa eilispäivä takaisin sellaisenaan. Vaikka tunnen voimakasta sympatiaa esimerkiksi absoluuttista monarkiaa, sääty-yhteiskuntaa ja keskiajan yleiseurooppalaista katolista kulttuuria kohtaan ja pidän niitä huomattavasti maallista liberaalia demokratiaa sivistyneempinä, suhtaudun hyvin skeptisesti niihin jotka haaveilevat niiden palauttamisesta. Nuo elämänmuodot vastasivat oman aikansa tarpeisiin, ja sittemmin näille leveysasteille ovat vakiintuneet hyvin erilaiset hallintoperinteet. Niiden kanssa on elettävä, pitipä niistä tai ei.

Toisaalta menneisyyden restauraatiosta haaveilevia konservatiiveja tai traditionalisteja lienee perin vähän. Menneeseen palaamisesta haaveilee nykyään lähinnä vasemmisto, mikä näkyy varsinkin suhtautumisessa edellä käsittelemääni 80-lukuun. Täkäläiset vasemmistopoliitikot, Paavo Arhinmäki etunenässä, ovat julistaneet sosialismikseen ruotsalaisen hyvinvointivaltion ja tarjoavat kapitalismin vaihtoehdoksi paluuta raskaan valtiokoneiston ja suuren sosiaalisektorin malliin. Ulkomaillakin vain harvat tolkulliset vasemmistolaiset yksityisajattelijat, kuten edesmennyt Tony Judt, ovat tosissaan ymmärtäneet miten toivotonta hyvinvointivaltion säilyttäminen vanhassa muodossaan on valtioiden velkataakkojen paisuttua gargantuamaisiksi. Tiukasti selkä todellisuuteen päin seisovat myös ne, jotka edelleen pitävät EU:ta loistavan tulevaisuuden lippulaivana ja tarjoavat ketjureaktiona etenevän kriisin ratkaisuksi lisää tukipaketteja ja lisää integraatiota.

Menneisyyden kunnioittaminen ja siihen takertuminen ovat kaksi eri asiaa. Ja takertujat ovat usein muualla kuin yleisesti luullaan.



(Aiheeseen suoraan liittymätön peräkaneetti. Tämän merkinnän kuvituksena on Jean-Auguste-Dominique Ingresin maalaus "Kulta-aika" vuodelta 1862. Olen monesti harmitellut sitä, kuinka aliarvostettu tämä merkittävä uusklassistinen maalari nykyään on. Useimmat taidehistorioitsijat arvostavat enemmän Ingresin aikalaista ja arkkivihollista Eugène Delacroix'ta. Delacroix'n tuhruisia ja kömpelöitä teoksia katsellessa voi vain ihmetellä, miksi näin on. Kaikkein käsittämättömintä on Delacroix'n maine suurena erootikkona; Ingresin työt kun ovat eroottisia sanan varsinaisessa merkityksessä Delacroix'n kyetessä vain perverssiin hekumallisuuteen. Syynä vääristymään on tietenkin taitoa ja välineen hallintaa väheksyvä ajan henki, jolle Ingresin kaltaiset virtuoosit ovat "kylmiä" ja "akateemisia", ja Delacroix'n kaltaiset roiskijat ihastuttavan eksentrisiä. Tämän esimerkin pohjalta saisi helposti tehtyä laajempaakin analyysia, mutta jääköön se toiseen kertaan.)