torstai 26. toukokuuta 2011

Matti Pulkkinen in memoriam


Romaanihenkilö kuoli, sitten myös kirjailija. Matti Pulkkinen menehtyi 17.5. sairaskohtaukseen 67-vuotiaana. Omasta puolestani voin vain todeta raamatullisesti, että kepeät mullat. Hän oli minulle tärkeä kirjailija, ja olin jo elätellyt toivoa, että pitkään hiljaiseloa viettänyt Pulkkinen tekisi jonkinlaisen comebackin, mutta sellainen jäi näemmä tulematta.

Pulkkisen uran kohtaloksi koitui 80-luvun lopulla iskenyt aivoinfarkti, joka vei lopulta hänen kykynsä kirjoittaa. Sellaisestakin asiasta voi olla kiinni koko kirjallisen työn jatkuminen, vaikka henki ja mielenterveys säilyisivätkin.

Ennen kirjoituskykynsä katoamista kirjailija oli ehtinyt tehdä neljä romaania, joista jokainen ansaitsisi oman kirjoituksen, mutta keskityn nyt Romaanihenkilön kuolemaan (1985), joka on ollut itselleni merkityksellisin. Juuri sen poimin hyllystäni uudelleen luettavakisi kuolinuutisen kuultuani, se tuntui oikeimmalta tavalta kunnioittaa miehen muistoa.

Romaanihenkilön kuolemasta puhuttiin aikoinaan ensimmäisenä suomalaisena "postmodernina" romaanina, ja siitä tehdyt akateemiset tutkimukset ovat kaikki keskittyneet kirjan dekonstruktio-yhteyksiin. Minua sen metafiktiiviset kokeilut eivät ole koskaan juuri kiinnostaneet, ja nykyään monet niistä tuntuvatkin vanhentuneilta. Mutta Pulkkisen keskeinen idea romaanista sikana, joka syö mitä vain, on edelleen käyttökelpoinen ja kaikessa epätasaisuudessaankin Romaanihenkilön kuolema on kunnianhimoinen yhdistelmä esseeromaania, tunnustuskirjallisuutta, reportaasia ja vaikka mitä. Se oli yritys romaanikäsityksen laventamiseksi, eikä sen avaamia mahdollisuuksia ole vieläkään täydesti hyödynnetty.

Mutta kestävintä Romaanihenkilön kuolemassa lienee sen tapa katsoa maailmaa. Kuten monissa minuun vetoavissa romaaneissa, havaitsen siinä epätoivon pohjavirran. Romaanihenkilön kuolema on kirja maailman pahuudesta, siitä miten kovakouraisesti todellisuus kohtelee siihen sijoitettuja toiveita. Se on myös naurulla kyllästetty kirja, mutta tuo nauru on mustaa. Pulkkinen toteaa tunteneensa, ettei maailmaa kuvaa kuin kauhukertomus ja parodia, ja niinpä hän päätti tehdä "kauhukertomuksen maailmasta, parodian kirjailijasta."

Pulkkinen suututti antiromaanillaan oman aikansa hyväuskoiset kertomalla tosielämän hölmöläistarinoita Afrikassa toimivasta kehitysyhteistyöväestä ja tosielämän kauhukertomuksia ihasteltujen eksoottisten kulttuureiden vähemmän ihastuttavista puolista. Hän kertoi suomalaisten feministien afrikkalaiskylään hankkimista traktoreista, joita kylän miehet sitten käyttivät tehdäkseen ryyppy- ja naimareissuja naapurikylään ja jotka lopulta jäivät varaosien puutteessa ruostumaan pellolle, jota kylän naiset edelleen kuokkivat.

Reaktiot olivat räikeitä, Erno Paasilinna sanoi julkisesti Pulkkista fasistiksi. Paasilinnalla tosin oli sinänsä ymmärrettävät henkilökohtaiset syynsä solvata Pulkkista, joka oli romaanissaan sanonut häntä "Laestadiuksen ja Goebbelsin, Friedellin kulttuurihistorian ja Marlene Dietrichin ristisiitokseksi", jonka tuotannossa "ei löydy muuta sisältöä kuin suoraa ja verhottua itsensä ihailua".

Pulkkinen ei säästellyt omaa, 1960-luvulla nuoruutensa elänyttä sukupolveaan:

Se sukupolvi ei sietänyt valtaa. Se halusi sitä itse ja heti, vaati oikeutetusti, koska erehtymättä tiesi missä oli paha; tunnisti sen erehtymättä koska oli itse hyvä.

"Ei ole kuin kahdenlaisia ihmisiä, viattomia ja syyllisiä", innostui Sartre.

Kaikki se sukupolvi sai pelon valtaan.

Kirjailijan synti oli, ettei hän nähnyt Afrikan-matkoillaan eikä mielisairaalassa työskennellessään viattomia eikä syyllisiä. Hän näki vain "ihmisen", joka ei ollutkaan aina ja kaikkialla sama, vaikka niin uskoteltiin. Hän näki myös idealisteja, joiden usko yksien ihmisten viattomuuteen ja toisten syyllisyyteen oli niin vahva, ettei ilmiselvinkään havainto puhkaissut siihen reikää.

Tutkijoilla oli suojaton sivusta.

Hitlerin kaikkine kannattajineen voi hyvin kuvitella sen kuvan pohjalta jonka he antoivat yksinäisestä, kylmästä, vieraantuneesta, kriisiin ajautuneesta jne. länsimaisesta ihmisestä.

Heidän afrikkalaiskuvansa pohjalta oli mahdotonta johtaa Idi Aminia ja hänen panafrikkalaista suosiotaan.

Tai keisari Bokassaa, joka hiipi nuija kourassaan sisäoppilaitoksen makuusaliin; tai Guinean valtionpäämiestä joka eräänä jouluna teloitti jalkapallostadionilla 150 henkeä soitattaen kovaäänisistä lempi-iskelmäänsä "Oi niitä aikoja..."

Väärältä väitteeltä ja pahalta puheelta tuntuu yhä, jos toteaa että Idi Amin oli musta.

Tämä asia ei ole muuttunut mihinkään Romaanihenkilön kuoleman ilmestymisen jälkeen. Muutama vuosi takaperin eräs antropologi oli tutkinut eteläamerikkalaista intiaaniheimoa, jonka elinkeinot olivat edelleen metsästys, keräily ja pienimuotoinen maanviljely. Heimon kieltä tutkiessaan antropologi oli havainnut, että sanavarasto oli suppea ja merkityserot välittyivät lähinnä kurkkuäänteillä. Heimolla ei ollut myöskään historiaa länsimaisittain ymmärrettynä: historiallinen muisti ei ulottunut omia isovanhempia kauemmas.

Kesti kauan ennen kuin tutkija uskalsi julkaista tutkimustuloksensa, koska pelkäsi syytöksiä rasismista ja alkuperäiskulttuurin halventamisesta. Rasismisyytöksiä ei tietääkseni lopulta liiemmin tullut, mutta merkittävää on, kuinka hyvin etukäteissensuuri toimii. Pelkkä erilaisuuden toteaminen käy edelleen rasismista.

Niin ikään edelleen tuntuisi pahalta puheelta romaanihenkilön / kirjailijan toteamus afrikkalaiselle tuttavalleen:

Afrikka on saanut kehitysapua yli 80 kertaa enemmän kuin Länsi-Eurooppa sodan jälkeen Marshall-apua. 20 itsenäisyysvuoden tulos: yksikään teille rakennettu keskisuuri tai suuri teollinen laitos ei toimi tuottavasti; moni halli kasvaa jo viidakkoa ja apinat kiipeilevät nosturien ketjuissa.

Turhalta tuntui idealistien huoli, että "me" teknologiallamme turmelemme teidät. Ette te näyttäneet pystyvän siihen edes itse.

Tällaisista asioista kasvaa Romaanihenkilön kuoleman tuskallinen pohjavire. Pulkkinen tietää kertovansa sellaista, mitä ihmiset eivät halua kuulla. Tämä on narrin tragiikkaa: totuudet pitää kääräistä huumoriin tai muuten niiden sanoja revitään kappaleiksi, eikä Pulkkisen tapauksessa huumorikaan auttanut. Ihmiset ovat tyytyväisiä päällystäessään tietä helvettiin hyvillä aikomuksilla ja suuttuvat, jos heidän työnsä luonteen paljastaa. Mutta ei Pulkkinen itseään niin vakavasti ottanut, että olisi korottanut itsensä totuudenpuhujaksi: "Kirjailijoita, Adoro, mainitaan meillä älykkäiksi miehiksi, mutta niin tyhmä ei kuitenkaan kukaan ole, että luulisi kirjailijan puhuvan totta."

Omin silmin näkemälleen Pulkkinen oli silti uskollinen. Muita hänen kirjailijaminänsä tunnusmerkillisiä piirteitä olivat surumielisyys ja tietty luonnevikaisuus. Klassikkoainesta siis.