Vuosia sitten Ranskassa asuessaan eräs ystäväni päätti opetella ajattelemaan positiivisesti. Hän aloitti projektin menemällä Pariisin Virgin-levykauppaan, jossa saa kuunnella levyjä ilmaiseksi. Hänen ajatuksenaan oli kuunnella kaikkia mahdollisia albumeja ja löytää jopa viiden sentin tanssihiteistä jotain hyvää - hyvän sointukulun, kertosäkeen, väliosan. Kaikki sujuikin suunnitelman mukaan, kunnes vastaan tuli Limp Bizkitin levy. Se romutti hyvin alkaneen myönteisyyden olemalla niin läpikotaisin surkea, että puolustelu oli mahdotonta.
Minulle sattui hieman vastaavanlainen kokemus lukiessani Pekka Himasen Kukoistuksen käsikirjoitusta. (Kyseisestä teoksesta olen kirjoittanut tarkemmin täällä.) Yritin löytää siitä edes jotakin hyvää sanottavaa, sillä tiesin älymystön haukkuvan sen maan rakoon ja minusta olisi ollut mukavaa osoittaa erikoisuuttani olemalla eri mieltä. Se osoittautui kuitenkin mahdottomaksi, kirja oli absoluuttista roskaa alusta loppuun. Jouduin vain toteamaan, että kyky kirjoittaa niin monta sivua rikkumatonta hölynpölyä saattaa kertoa jonkinasteisesta lahjakkuudesta.
Tällaiset kokemukset saavat nöyrtymään. Haluaisimme kovasti maailman olevan ennakkoasenteidemme mukainen, mutta tosiasiat lyövät meitä kasvoille kuin heiluriovi. Samalla ne ovat perin turhauttavia ja tuskastuttavia: todellisuus on vielä paljon banaalimpi ja tympeämpi kuin osasimme olettaa. Kiistämättömän huonouden kohtaaminen tekee suuren palveluksen osoittaessaan, millaista (itse)petosta niin sanottu positiivinen ajattelu on. Myönteisyyden markkinoijat kehottavat näkemään jokaisessa ulostekasassa pullon hienoa parfyymia, mutta joskus se ei yksinkertaisesti onnistu. Ennakkoluuloiksi kutsutaan yleensä kielteisiä lähtöoletuksia, mutta aivan yhtä ennakkoluuloista on olettaa, että voisimme pelkällä itsesuggestiolla löytää kaikista ulkoisen maailman ilmiöistä jotakin arvokasta.
Oscar Wilden mielestä kirjat voi jakaa kolmeen kategoriaan: niihin jotka kannattaa lukea, niihin jotka kannattaa lukea useampaan kertaan ja niihin joita ei kannata lukea lainkaan. Kolmatta kategoriaa hän piti tärkeimpänä. On nimittäin mahdotonta laatia yleispätevää luetteloa lukemisen arvoisista teoksista, sillä kirjallisuuden arvostamisessa on kyse temperamentista, mutta sen sijaan on täysin mahdollista neuvoa, mitä kirjoja kannattaa välttää. Wilde ehdotti huonon kirjallisuuden kurssia yliopistojen opinto-ohjelmiin:
Juuri sitä tosiaan tarvitaan erittäin kipeästi meidän aikanamme, joka lukee niin paljon ettei sillä ole aikaa ihastella ja kirjoittaa niin paljon ettei sillä ole aikaa ajatella. Kuka ikinä valikoikin nykyisen opinto-ohjelmamme sekamelskasta "Sata huonointa kirjaa" ja julkaisee listan niistä, tekee nousevalle sukupolvelle todellisen ja kestävän palveluksen.
(kirjoituksesta To Read or not to Read, 1886)
Kaikki lukeminen ei tosiaan ole hyödyllistä, avartavaa eikä nautinnollista. Merkittävä osa siitä on ajanhukkaa. En silti usko, että vain hyviä ja erinomaisia kirjoja kannattaa lukea. Huonot voivat olla äärimmäisen valaisevia - ne nimittäin osoittavat kirkkaasti miten ei kannata kirjoittaa, ja auttavat lukijaa muodostamaan sen mitä sanotaan henkilökohtaiseksi mauksi.
Tosin sitten kun maku on muodostunut, huonot kirjat alkavat menettää merkitystään. Usein huomaan jotakin rimanalitusta lukiessani miettiväni, miksi tuhlaan aikaani tällaiseen, kun en muutenkaan elämäni aikana ehdi lukea läheskään kaikkea oikeasti kiinnostavaa. Tämä on myös syy, miksen koskaan ole harkinnut jonkin lehden vakituiseksi kriitikoksi ryhtymistä. Siinä virassa joutuisi kohtaamaan niin gargantuamaisen määrän kuonaa, ettei se enää jaksaisi edes herättää hedelmällistä raivoa, vaan silkkaa tympääntymistä.
