Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saariston uudelleenjulkaiseminen on yksiselitteisesti kulttuuriteko. Merkittävä yhteiskunnallinen teko se ei sinänsä ole, sillä entisen Neuvostoliiton leirijärjestelmästä on jo pitkään ollut saatavilla Solženitsynin suurteosta tarkempiakin historiallisia selvityksiä. Nykynäkökulmasta Vankileirien saaristo on kiinnostava sellaisena miksi se kansilehdelläkin määritellään, eli "taiteellisen tutkimuksen kokeiluna". Siinä on kaunokirjallista todistusvoimaa, jollaista mikään historiateos ei jäännöksettömästi tavoita. Kun lisäksi muistaa, että kirjailija kokosi tulenaran aineistonsa Neuvostoliitossa salaa, suoritus on totisesti kunnioitettava.
Solženitsyn muokkasi aineistostaan erinomaista proosaa. Vankileirien saaristo on tolstoilainen rönsyilevä historiallinen panoraama, jossa kirjailijan itsensä ohella puhuvat kaikentyyppiset GULAG-leirijärjestelmän vangit: puhdistusten uhriksi joutuneet puolueen jäsenet, papit ja muut uskonnollisten ryhmien jäsenet, talonpojat, toisessa maailmansodassa saksalaisten puolelle värväytyneet, tavalliset rikolliset, jne. Erästä nykyajan muotitermiä käyttääkseni teos on "moniääninen". Yleissävyltään se on myrkyllinen syytekirjelmä, jonka lukeminen epäilemättä kävisi liian raskaaksi ilman Solženitsynin viljelemää sarkastista huumoria.
Vankileirien saariston vaiheet 1970-luvun Suomessa kuuluvat erottamattomasti täkäläisen (itse)sensuurin historiaan. Kolmiosaisen suomenkielisen laitoksen ensimmäinen nide julkaistiin Ruotsissa, koska Solženitsynin aiempaa tuotantoa julkaissut Tammi ei uskaltanut sitä kustantaa. Jälkimmäiset niteet julkaisi tamperelainen pienkustantaja Kustannuspiste Oy, eivätkä monet kirjakaupat ja kirjastot suostuneet ottamaan sarjaa valikoimiinsa. Kun ostin alkuperäiset suomenkieliset niteet vuosia sitten eräästä lahtelaisesta antikvariaatista, liikkeen omistaja kertoi kiintoisia anekdootteja kirjan ympärillä 70-luvulla vallinneesta ilmapiiristä: hän itse oli joutunut ostamaan oman kappaleensa erään osuuskuntaliikkeen tiskin alta, koska näytille sitä ei tohtinut kukaan laittaa.
Uusimmassa Parnassossa ilmestyneessä Solženitsyn-esseessään Juhani Sipilä kirjoitti suomalaisten kollegoiden reaktioista Vankileirien saaristoon ja Solženitsynin karkotukseen. Siinä missä ulkomailla kirjoitettiin vetoomuksia vainotun kirjailijan puolesta, täällä kirjailijat joko vaikenivat tapauksesta tai kuittasivat Solženitsynin katkeroituneena menneisyyden miehenä. (Poikkeuksen teki Hannu Salama, joka 70-luvun tuotannossaan pohti kriittisesti Solženitsynin teosten kieltämistä, vaikka oli itse kommunisti.) Hupaisin reaktio venäläistä toisinajattelijaa kohtaan tuli suomalaiselta toisinajattelija Erno Paasilinnalta, joka Jari Tervon sutkauksen mukaisesti "vietti valtaosan aikuisesta elämästään maailman kaikkien aikojen suurimman keskitysleirin (Neuvostoliitto) porteilla, ja kun oikein miettimällä mietti, keksi siitä yhden epäkohdan (Solženitsynin tuotanto)." Sipilä kirjoittaa esseessään:
(Paasilinnan mukaan) Solženitsyn on "täydellisesti menneisyyden kahleissa". Artikkelissaan "Solženitsyn" (Kokoelmassa "Lukemista kaikille", 1975) hän laskee kirjailijalle raskauttavaksi sen, että tämä perustaa näkemyksensä omaan kokemukseensa: "Hän leimaa yhteiskunnan sellaiseksi kuin oman kohtalonsa. Se ei ole kuitenkaan sama asia. Solženitsyn ei ole halunnut jakaa enemmistön osaa ja hyväksyä vallankumousta. Hän taistelee vanhoissa juoksuhaudoissa." Paasilinna ennustaa, että aika työntää menneisyyden miehen tieltään. Itse hän edustaa tietenkin tulevaisuutta.
Näin siis kirjailija, joka muissa yhteyksissä muisti aina korostaa hyvän kirjallisuuden kokemuksellisuutta ja jonka muistetaan mm. sanoneen, että enemmistö on aina väärässä. Paasilinnan kirjoituksesta heijastuu aikakaudelle yleinen usko, että Neuvostoliitto tulisi pysymään pystyssä, oltiinpa siitä mitä mieltä tahansa. Käsitys jaettiin niin vasemmalla kuin oikealla - eroja oli lähinnä siinä, uskottiinko sosialistisen järjestelmän ennen pitkää päihittävän markkinatalousmaat vai uskottiinko sen vain jäävän vaihtoehtoiseksi malliksi. Lännen yliopistoissa oli Neuvostoliiton hajoamiseen saakka sovjetologian nimellä tunnettu tieteenala, jossa tutkittiin Neuvostoliiton ja muiden itäblokin maiden yhteiskuntia. Brittihistorioitsija Robert Conquest kritisoi yhtenä harvoista sovjetologeja siitä, että he käsittelivät Neuvostoliittoa kuin mitä tahansa yhteiskuntaa eivätkä tajunneet, että valtio oli perustaltaan laho. Tällaisia sivuääniä ei otettu vakavasti, ja niinpä Neuvostoliiton hajoaminen tuli lopulta yllätyksenä niin sovjetologeille kuin useimmille länsimaiden johtaville poliitikoille.
Vastaavanlaisia tulevaisuuden miehiä Solženitsyn joutui kohtaamaan kaikkialla minne meni. Kun hän karkotuksensa jälkeen asettui Yhdysvaltoihin, lännen liberaali älymystö otti hänet vastaan sankarina. Kuherruskuukausi loppui kuitenkin lyhyeen, kun Solženitsyn alkoi taas puhua muuta kuin hänen haluttiin sanovan. Hän syytti modernia länttä henkisten arvojen hylkäämisestä, vulgaarin ja tyhjän populaarikulttuurin ylivallasta, yksilö- ja kulutuskulttuurin heikentävästä vaikutuksesta... Kirjailija totesi, että länsimaiden fundamentalistinen suhtautuminen ihmisoikeuksiin oli johtamassa tilanteeseen jossa yhteiskunta ei enää kykenisi suojelemaan jäseniään tietyiltä yksilöiltä, ja korosti ihmisen velvollisuuksia oikeuksien sijaan. Tämä teki Solženitsynista sekularistien ja liberaalien silmissä vastenmielisen taantumuksellisen, joka oli pettänyt "vapauden asian". Jälleen Solženitsyn tuomittiin menneen maailman jäänteeksi, haamuksi tsaarinajan hämäristä.
Vankileirien saariston yksi osa on nimeltään "Sielu ja piikkilanka". Nimi tiivistää sen, mitä Solženitsyn piti pahimpana piirteenä neuvostojärjestelmässä. Pahinta ei ollut järjestelmän epädemokraattisuus eikä edes se, että se lähetti hänet vuosikausiksi vankilaan ja pakkotyöleirille. "Ihminen voi elää sellaisissa oloissa saamatta vahinkoa hengelliselle olemukselleen," hän kirjoitti. Pahinta oli totalitaarisen järjestelmän vaatimus täydellisestä sielullisesta alistumisesta, aktiivisesta ja jatkuvasta osallistumisesta kollektiiviseen valheeseen. Vastaavaa, vaikkakin toisentyyppistä, sielun rapauttamista hän kohtasi lännessäkin, ja pelkäsi hedonismissaan rypevän "vapaan maailman" olevan liian heikko pärjätäkseen totalitaarisille vastustajille. Liberalismin palvoma yksilö, joka ei näe maailmassa mitään itseään ja omaa mielihyväänsä korkeampaa, ei myöskään ole valmis uhrautumaan, toisin kuin totalitaarisen järjestelmän palveluksessa olevat fanaatikot. Tämän takia Solženitsyn moitti mm. Vietnamin sodan vastustajia, jotka eivät lyhytnäköisessä pasifismissaan ymmärtäneet, millaisia kauaskantoisia vaikutuksia heidän toiminnallaan oli. (Arvostellessaan modernin lännen heikkoutta Solženitsyn korosti aina, että piti poliittista ja mielipiteenvapautta yhtenä länsimaiden suurimmista vahvuuksista. Hän ei siis ollut sellainen autokraatti, jollaiseksi hänet on haluttu leimata.)
Solženitsynin yhteydessä mainitaan usein toinen merkittävä Neuvostoliiton vankileirien kuvaaja, Varlam Šalamov, josta olen kirjoittanut aiemmin. Vaikka kirjailijoiden näkemykset poikkesivatkin monessa kohtaa, he molemmat hylkäsivät niin kommunismin kuin länsimaisen liberalismin. 70-luvun lopulla Šalamov julkaisi Literaturnaja Gazetassa avoimen kirjeen, jossa hän sanoutui irti ulkomailla julkaistuista leirinovellien valikoimistaan. Solženitsyn arvosteli häntä ankarasti kirjeestä, ilmeisesti tajuamatta Šalamovin tarkoitusperiä. KGB:n jatkuvasti tarkkailema Šalamov halusi työrauhan, ja silloisissa olosuhteissa kirjeen julkaiseminen oli ainoa keino saada se. Šalamov tunnusti ainoaksi velvollisuudekseen kuvata kokemansa todellisuus paljaana, ja kommunistien ohella hän halveksi "'edistyksellistä ihmiskuntaa' ja sen ulkomaisia asiamiehiä", jotka halusivat käyttää häntä omiin tarkoituksiinsa, "työntää kuoppaan ja sitten kirjoittaa vetoomuksia YK:lle."
Samaa tinkimättömyyttä oli Solženitsynissä, vaikka hän valitsikin aktiivisen taistelun tien toisin kuin maailmasta vetäytyvä kollegansa.
