Kirjailijoilta ja muilta kirjoittavilta ihmisiltä tivataan usein, miksi he kirjoittavat. Miksiköhän kysyjät haluavat tietää sen? Lukijoilta harvemmin kysytään, miksi he lukevat.
Kirjailijoiden vastaukset ovat yleensä huonoja. Jotkut jaarittelevat heroois-mystisesti sanojen kauneudesta tai unen ja todellisuuden rajamailla kulkemisesta. Toiset puhuvat terapiasta, niin kuin kirjoittamisen avulla muka saisi mielenrauhaa. Luultavasti monikaan kirjailija ei tiedä vastausta eikä ole juuri edes miettinyt asiaa, ja solkkaa sitten hätäpäissään jotakin vakuuttaakseen olevansa tästäkin asiasta perillä. On myös niin yliviritetyn korkean moraalin kehittäneitä kirjailijoita, jotka eivät voi hyväksyä toiminnalleen mitään alhaisia motiiveja, ja joutuvat siksi keksimään pötypuheita itselleen ja muille.
Mutta hyviäkin vastauksia löytyy. Tartuin jälleen yhteen kestosuosikkiini, George Orwellin esseevalikoimaan Kun ammuin norsun ja muita esseitä (suom. Jukka Kemppinen, 1992). Valikoiman avaa teksti nimeltä "Miksi kirjoitan" (Why I write, 1946), jossa Orwell antaa tähän mennessä rehellisimmän ja kattavimman lukemani listan syistä:
1. Raaka egoismi. Halu vaikuttaa älykkäältä, olla puheenaiheena, jälkimaine, päästä antamaan takaisin aikuisille jotka olivat ilkeitä kun itse oli lapsi, jne. (Orwell toteaa myös, että kirjailijat ovat "laajasti ottaen turhamaisempia ja itsekeskeisempiä kuin lehtimiehet, vaikkakin vähemmän kiinnostuneita rahasta.")
2. Esteettinen into. Kauneuden havaitseminen ulkoisessa maailmassa tai, toisaalta, sanoissa ja niiden oikeassa järjestämisessä.
3. Historiallinen käyttövoima. Halu nähdä asiat sellaisina kuin ne ovat, löytää aidot tosiasiat ja varastoida ne jälkipolvien käyttöön.
4. Poliittiset tarkoitusperät - käyttäen sanaa "poliittiset" laajimmassa mahdollisessa mielessä. Halu työntää maailmaa tiettyyn suuntaan, muuttaa toisten ihmisten käsitystä siitä, millaiseen yhteiskuntaan olisi pyrittävä.
Minulla ei ole tähän paljoakaan lisättävää, ja uskoakseni lista pätee niin prosaistiin kuin lyyrikkoonkin, vaikka toinen luultavasti painottaa toisia kohtia enemmän. Jokusen alaviitteen haluaisin laittaa luetteloon. Yleinen ja itselleni tärkeä kirjoittamisen vaikutin on halu jäsentää omaa ajattelua ja panna järjestykseen todellisuutta, joka ei sellaisenaan ole kuin tunkkainen sekamelska. Kirjoittaminen on ajattelun ja havaitsemisen jatke, ja usein ajatukset ja havainnot saavat lopullisen muotonsa vasta paperilla.
Merkittävä motivaatio on myös pettymys arkikommunikaatioon. Kari Hotakainen taisi joskus sanoa kirjoittavansa, koska ei pidä puhumisesta. Arkitilanteissa kieltä käytetään niin holtittomalla ja epämääräisellä tavalla, että ymmärretyksi tuleminen on pieni ihme. Keskustelutilanteissa ilmeet, eleet ja äänensävyn muutokset vievät viime kädessä viestin perille. Kirjoittaessa viestin vastaanottaja ei ole fyysisesti läsnä, mikä pakottaa tiettyyn täsmällisyyteen, vaikka kirjallisuudessa eksaktius tarkoittaakin muuta kuin tieteessä. Vastaanottajan ajallinen ja tilallinen etäisyys myös vapauttaa: voin olla juuri niin hellä tai armoton kuin haluan, koska minun ei tarvitse piitata välittömistä reaktioista.
Jos joku vielä haluaa tietää, miksi olen ottanut leipälajikseni kaunokirjallisen asiaproosan eli esseen, se johtuu pääasiassa kahdesta seikasta. En ole riittävän kiinnostunut yksittäisistä sanoista ollakseni lyyrikko enkä riittävän kiinnostunut ihmisistä ollakseni romaanikirjailija. Essee on olemukseltaan reunamerkintää, toisen tekstin selitystä ja kritiikkiä, se sopii minulle parhaiten. Sami Liuhto sanoo tuoreessa kirjassaan Pikku-Postilla (2012), että tämän takia essee on lähellä hengellistä kirjoitusta postillaa, eli Uuden testamentin kirjeen selitystä. Postilla on hengellisen näkemyksen julistus, sellaisena usein hyvinkin monologinen:
Loppujen lopuksi kaikki menee yhteen, essee, haaveilu, saarna ovat mielipiteitä asioista ja jokainen mielipide, tekstin tulkinta, on omanlaisensa vaikka mielipiteen esittäjä edustaisikin ja edustaa jotakin henkistä tai hengellistä oppisuuntaa. Esittäjän persoonallisuus tulee näkyviin ja mitä paremmin se tulee näkyviin, sitä parempi on saarna, haaveilu ja essee.
On vielä mainittava eräs ilmeinen kirjoittamista motivoiva voima, nimittäin pakko. Tarkoitan nyt ulkoista pakkoa, en sisäistä. Ammattikirjailijalla tällainen pakko on usein taloudellinen: Louis-Ferdinand Céline kirjoitti haudan partaalla tiiliskivimäisiä romaaneja maksaakseen velkansa kustantajalleen. Mutta monen kirjoittamista aloittelevankin sanat pelastavat ajautumiselta itsemurhaan, päihderiippuvuuteen tai nuorisorikollisuuteen. Viimeinen sitaatti olkoon kirjoittavan laulaja Morrisseyn suusta Lontoon-konsertissa joulukuussa 2004: "I really can't help it. It's either this or prison."
