Luis Buñuelin vuonna 1961 valmistunut elokuva Viridiana kertoo nuoresta espanjalaisesta nunnanoviisista Viridianasta, joka ennen luostarivalansa vannomista päättää vierailla erakoituneen setänsä luona. Mutkikkaan ja tragikoomisen tapahtumasarjan päätteeksi setä hirttäytyy ja testamenttaa Viridianalle omaisuutensa. Tapauksesta järkyttynyt nainen päättää olla palaamatta luostariin ja omistautua laupeudentöille luostariyhteisön ulkopuolella.
Viridiana toteuttaa kutsumustaan keräämällä setävainaansa maatilalle joukon kerjäläisiä, jotka hän aikoo kasvattaa hurskaiksi. Hän laittaa ryysyläiset tekemään yksinkertaisia töitä, opettaa heille käytöstapoja ja kehottaa heitä keskinäiseen solidaarisuuteen. Aluksi projekti tuottaa tulosta, mutta Viridianan poissaollessa sivistyksen pintamaali rapisee nopeasti. Elokuvan kuuluisimmassa kohtauksessa kerjäläisten illallinen muuttuu hillittömiksi orgioiksi, joiden aikana he tuhoavat talon irtaimiston. Bakkanaalit huipentuvat ryöstelyyn, raiskauksen yritykseen ja murhaan.
Buñuelin elokuva teki suuren vaikutuksen kirjailija Marko Tapioon. Hänen kesken jääneen romaanisarjansa Arktinen hysteria ensimmäisessä osassa kertoja pohtii:
Köyhää ihmistä ja hänen asiaansa on kaunisteltu maailmassa niin anteeksiantamattoman, niin rikollisen paljon, että minua kammotti, kun se minulle selvisi. Oli aivan kuin olisin kuullut uutisen tuntemattoman kaleeriorjilla kulkevan laivan löytymisestä keskeltä sivistyneen maailman merta tulossa ties mistä, tai että olisin nähnyt täin presidentin mustan takin selkämyksessä. Oli niin taajassa ihmisiä, jotka puhtaasti hyvyyttään ja ymmärtämättömyyttään, toiset hurskastelunhaluaan ja enin osa siitä hyötyäkseen asettuivat niin sanoakseni "lampaiden puolelle susia vastaan" estäen totuuden näkymästä, että voi tuskin kuvitella vaikeampaa tehtävää kuin aukon puhkaiseminen tähän muuriin.
Aukon puhkaiseminen on erityisen hankalaa Suomessa, missä niin monet kansalliset merkkiteokset ovat kuvanneet vähäosaisen ihmisen rehellisenä, jalona ja ahkerana. Perinteen alku on "Saarijärven Paavo", joka näytti köyhän talonpojan sellaisena kuin kansanvalistushenkinen sivistyneistö hänet halusikin nähdä: ahkerana ja pyyteettömänä puurtajana, joka luottaa Jumalaan ja tulevaisuuteen silloinkin, kun tulva, raekuuro tai halla vie sadon ja koittaa katovuosi. Sadon vihdoin onnistuessa tämä ideaalimaatiainen muistuttaa vaimoaan solidaarisuudesta muita vähäosaisia kohtaan ja käskee tätä jatkamaan leipätaikinaa petäjäisellä, jotta naapurikin saisi syödäkseen.
Tietenkin Kianto ja Lehtonen ovat horjuttaneet runebergiläistä köyhän ihmisen ihannointia kovastikin teoksissaan, mutta silti se on kestänyt. Väinö Linnan Koskelan Jussi on Saarijärven Paavon henkinen perillinen. Vaikka Jussi on kitsaudessaan Paavon vastakohta, hän on kiistämättömästi kunnollinen ja rehellinen maalaismies, joka ei koskaan luovu kunnioittavasta asenteestaan herrasväkeä kohtaan. Linnan kritiikki runebergilaista kansakäsitystä kohtaan ilmenee siinä, että Jussia ei koskaan palkita ahkeruudestaan ja nöyryydestään. Hän ei vaurastu, työ pilaa selän, kaksi hänen pojistaan tapetaan sisällissodassa. Mutta Linna ei anna ymmärtää, että itse työmiehessä olisi mitään vikaa: vika on epäoikeudenmukaisessa järjestelmässä ja ylempien yhteiskuntaluokkien ahdaskatseisuudessa.
Runebergiläisen kansankuvauksen merkittävin nykyedustaja lienee Aki Kaurismäki. Melkein jokainen hänen elokuvansa perustuu ajatukselle köyhien, heikkojen ja päähänpotkittujen jaloudesta. Niissä duunarit, työttömät, pennittömät taiteilijat, maahanmuuttajat, ketkä milloinkin, ovat rahan ja vallan edustajia vilpittömämpiä, anteliaampia ja herkempiä. Kaurismäki luultavasti uskoo itse vakaasti tähän myyttiin, muuten hän tuskin olisi edes provokaatiomielessä sanonut, että tappamalla maailman väestöstä rikkain yksi prosentti saataisiin ratkaistua merkittävimmät globaalit ongelmat.
Pidän yhä enemmän Viridianasta ja yhä vähemmän Kaurismäen tuotannosta - olkoonkin, että I hired a contract killer ja Tulitikkutehtaan tyttö ovat kieltämättä hyviä filmejä. Kaurismäen elokuvien sisältö tuntuu niin tyrmistyttävän naiivilta, etten oikein osaa suhtautua niihin, enkä ymmärrä miten osaa kukaan, joka on ollut tekemisissä todellisten köyhien kanssa. Eivät köyhät ja osattomat ole mitään kristillisten hyveiden perikuvia: monet heistä ovat katkeria, kateellisia, karkeita ja taipuvaisia syyttämään muita omista virheistään. Yhtä alkeellista on romantisoida vähäväkisiä sillä perusteella, että vain maahan poljettu näkee maailman kirkkaasti. Kurjuus rajaa näkökenttää siinä missä yltäkylläisyyskin.
(Suurin piirtein samalla logiikalla erilaiset yhteiskuntautopistit väittävät, että kurjassa asemassa oleva on aina radikaalin muutoksen kannalla ja valmis panemaan kaikki vanhat instituutiot ja käytännöt säpäleiksi. Näin voidaan kätevästi puolustella "sorrettujen ja solvattujen" destruktiivisimpiakin tekoja, kuten lähiömellakoitsijoiden silmitöntä rähinöintiä. Todellisuudessa kaikkein alistetuimmat ovat varsin tyytyväisiä reformeihin ja pieniin helpotuksiin. Heihin pätee se, mitä eräs tsaarin armeijassa palvellut suomalainen upseeri sanoi venäläisestä sotilaasta: jos häntä ei kohtele täysin sadistisesti, hän rakastaa johtajaansa, sillä on tottunut odottamaan ylemmiltään pahinta. Yhtäkään vallankumousta ei olisi tehty ilman suhteellisen hyvinvoivaa mutta henkisesti tyytymätöntä keskiluokkaa.)
Tietenkin voidaan vedota siihen, että Kaurismäen elokuvat ovat satuja ja ettei niitä pidäkään ottaa realistisina kuvauksina. Kaurismäen romanttisessa satumaailmassa köyhillä on sädekehä ja rikkaat ovat pahan noidan roolissa. Mutta minusta satuja ei pitäisi kertoa aikuisille. Lapsille tulee kertoa, että on sankareita ja roistoja ja että pahaa tekoa seuraa rangaistus ja hyvää tekoa palkinto; myöhemmällä iällä on syytä siirtyä kompleksisempiin asetelmiin.
Marko Tapion mainitsemia "lampaiden puolelle susia vastaan" asettautujia on nykyäänkin tiuhassa. "Heikkojen puolella" olemista pidetään niin itsestään selvästi jokaisen kunnon ihmisen ominaisuutena (mainittakoon, että kunnon ihmisen maineen saadakseen riittää kun sanoo olevansa heikkojen puolella, näyttöä ei tarvita), että harva pysähtyy pohtimaan, kuinka sentimentaalinen koko asenne itse asiassa on. Se nimittäin sisältää ajatuksen, että heikko on aina oikeassa.
Jokaisessa sivistyneessä yhteiskunnissa on kirjoitettuja lakeja ja kirjoittamattomia sääntöjä, joiden tarkoitus on suojella heikompia vahvemmilta. Tällaisia ovat lasten fyysisen rankaisemisen kielto, tietyt vähemmistöjen oikeuksia turvaavat lait, työsuojelulait, herrasmiestavat jne. (Itse asiassa paljon parjatut lokeroinnit ja kategorisoinnit palvelevat useimmiten tätä samaa päämäärää; vai vastustaako joku vanhuksille varattuja bussipaikkoja tai invalidien parkkiruutuja tasa-arvon nimissä?) Tästä järkevästä suojeluperiaatteesta on sittemmin kehittynyt äärimuoto, jossa jokainen jollakin tavoin heikommassa asemassa oleva on viaton enkeli, jonka kaikki vaatimukset ja teot ovat oikeutettuja. Tällainen asenne elää ja voi hyvin erityisesti niin sanotun vapaamielisen älymystön keskuudessa.
Viimeisin paraatiesimerkki tästä heikkojen idealisoinnista on venäläistä Pussy Riot -punkyhtyettä (tai "taidekollektiivia") puolustava globaali protestiliike. Ortodoksista jumalanpalvelusta performanssillaan häiriköineen ryhmän jäsenet on korotettu tuntemattomuudesta sananvapauden marttyyrin asemaan silmänräpäyksessä - he kun sopivat kaikilta ominaisuuksiltaan niin erinomaisesti sorretun ja solvatun rooliin. Ensinnäkin he ovat naisia: feminismin on sanottu tarkoittavan "radikaalia oivallusta, että nainen on ihminen", mutta todellisuudessa se tarkoittaa outoa uskomusta, että nainen on pyhimys. Toisekseen he punkkareina ja boheemitaiteilijoina elävät yhteiskunnan marginaalissa ja vastustavat Putinin hallintoa. Kolmanneksi he saivat lapsekkaasta mielenilmauksestaan kohtuuttoman ankaran tuomion.
Vähemmän on puhuttu siitä, että Pussy Riot kaivoi verta nenästään. Heidän aiempiin performansseihinsa on kuulunut mm. raa'an kanan työntäminen ihmisen vaginaan supermarketissa ja ryhmäseksin harrastaminen taidemuseossa. Joku epäilemättä pitää moista taiteena tai kannanottona, mutta minä pidän sitä julkisena siveettömyytenä. Lisäksi mikä tahansa yhteiskunta pitäisi kirkkoon tunkeutumista ja jumalanpalveluksen häiriköintiä uskonrauhan rikkomisena. Kovin epäuskottavalta tuntuvat jäsenten väitteet, etteivät he ymmärtäneet protestinsa voivan loukata jotakuta.
Tapauksen palauttamiseksi oikeisiin mittasuhteisiin voidaan verrata kahta oikeustapausta. Venäjällä äärivasemmistolaisen Pussy Riotin jäsenet saivat kahden vuoden ehdottoman vankeustuomion häpäistyään jumalanpalveluksen. Suomessa äärioikeistolainen Seppo Lehto sai kahden ja puolen vuoden ehdottoman vankeustuomion tuotettuaan poliitikoista ja etnisistä vähemmistöistä törkyä internettiin. Kumpikin rikos oli varsin samantyyppinen ja rangaistus oli omituisen kova, mutta vain toinen tekijä sai ihmisoikeusjärjestöt puolelleen. Ei siis riitä, että on saanut osakseen epäoikeudenmukaista kohtelua. Täytyy olla myös oikeaa mieltä.
Tällaisia ei saisi sanoa. Niin kuin ei saisi sanoa sitäkään, että moni perheväkivallan uhriksi toistuvasti joutuva nainen hakeutuu parisuhteisiin väkivaltaisten miesten kanssa. Eikä sitä, että osa työttömyyskorvauksella elävistä ei ole koskaan yrittänytkään hakeutua tuottavaan työhön, tai että tietyt etniset vähemmistöt ovat saattaneet itse myötävaikuttaa huonoon maineeseensa. Runebergiläis-kaurismäkeläinen eetos on juurtunut täkäläiseen ilmapiiriin niin tiukasti, että tuntuu pyhäinhäväistykseltä väittää, että huono-osainenkin on vastuussa tekemisistään.
Heikkojen puolella oleminen on vaarallinen asenne, koska se riisuu heikolta ennen pitkää kaiken vastuuntunnon ja itsekunnioituksen. Se tekee hänestä yksilön, joka ei mitään osaa, yritä eikä viitsi, ja silti kokee ettei mikään hänen järjestelmälle esittämänsä vaatimus ole kohtuuton. Omaksujastaan asenne taas tekee yksiulotteisen ihmisen, joka ei kykene myötätuntoon ja selvänäköisyyteen samanaikaisesti.
