Valistuksen sentimentaalinen lehtolapsi

Mistä me puhumme kun puhumme romantiikasta? Arkikäytössä käsite samastetaan lähinnä romanttiseen rakkauteen, romantisoinnilla taas tarkoitetaan liian ihanteellisen kuvan antamista jostakin ilmiöstä. Ylipäätään romantiikalla viitataan kaikenlaiseen haaveellisuuteen, kaunosieluisuuteen ja idealismiin. Tässä merkityksessä olen itsekin käyttänyt termiä useimmissa blogimerkinnöissäni. Nyt haluan kuitenkin tehdä välini selviksi taide- ja aatehistorialliseen romantiikkaan, siis esteettiseen ja intellektuaaliseen liikkeeseen joka kukoisti 1790-luvulta suunnilleen 1800-luvun puoliväliin ja on leimahdellut senkin jälkeen epäsäännöllisin väliajoin länsimaissa. No, tämä taitaa olla liioittelua: todellinen välienselvittely vaatisi kokonaisen kirjan tai ainakin pitkän esseen. Mutta ääriviivoja voi piirtää nopeastikin.

Romantiikka ei ole mitenkään yksiselitteinen ilmiö, enkä osaa suhtautuakaan siihen aivan yksiselitteisesti. Sellaiset romantiikan piiriin luetut taiteilijat kuten Goya, Poe ja Mendelssohn ovat minulle todellisia luovia suuruuksia, jotka ansaitsevat maineensa ja paikkansa historiassa. (Lisäksi romantiikan edustajiksi lasketaan sellaisia arvostamiani rajatapauksia kuin Baudelaire ja Wagner, jotka seisoivat jo toinen jalka modernismissa, ja jopa täysin epäromanttisia sieluja kuten Stendhal.) Mutta yleisellä tasolla, ilmiönä, romantiikka on minusta vastenmielistä. Niin esteettisesti kuin aatteellisesti olen klassisti, en romantikko.

Vastenmielisyys ei johdu niistä piirteistä, joita yleisesti pidetään "romanttisina". Se mitä pidän romantiikkana, ei ole tunteen avointa ilmaisemista eikä edes tunteiden liioittelua. Romantiikka tarkoittaa tunteessa rypemistä. Romantikko on ihastunut omaan tunteeseensa ja varjelee kuvitelmaa sen ainutlaatuisuudesta. Tämä asenne on löydettävissä jo Rousseaulta, joka kirjoitti Tunnustuksissaan:

Olen ryhtynyt hankkeeseen jolla ei ole edeltäjiä, ja joka ei valmistuttuaan saa jäljittelijöitä. Tarkoitukseni on panna esille omanlaiseni muotokuva, kaikilla tavoin luonnolle uskollinen, ja kuvaamani ihminen olen minä itse. Vain minä itse. Tunnen oman sydämeni ja ymmärrän lähimmäistäni. Mutta minut on tehty erilaiseksi kuin kukaan koskaan tapaamani. Rohkenen jopa sanoa olevani erilainen kuin kukaan koko maailmassa. Ehken parempi, mutta ainakin erilainen.

Tässä on pähkinänkuoressa se erityisyyden korostus, josta on sittemmin tullut modernin taidekäsityksen kulmakivi. Taiteilijan sisäinen elämä on ainutlaatuista ja sellaisenaan kiinnostavaa. Asenteeseen sisältyy tradition kielto: taiteen klassiset säännöt on murrettava, koska ne eivät riitä yksilöllisen tunteen ilmaisemiseen. Romantikot lienevät ensimmäisiä, jotka kävivät aktiivisesti klassista selkeysihannetta vastaan luovuuden nimissä. Tässä mielessä oman aikamme näennäisen antiromanttinen käsitetaide on romantiikan peruja: siinäkään tärkeää ei ole taidokkuus eikä kauneus, vaan taiteilijan luova idea.

Erityisyyden kultin ja tunteen palvonnan johdonmukainen seuraus on romantiikan viehtymys kaikkeen epänormaaliin, sairaalloiseen ja perverssiin. Kun tavanomaisuutta ja säännönmukaisuutta on vastustettava ja yksilöllisyyttä ilmaistava hinnalla millä hyvänsä, mistä tahansa poikkeavuudesta tulee ihailun kohde. Tämä dekadentti piirre on erityisen selvästi nähtävillä merkittävän romanttisen taidemaalarin Eugène Delacroix'n töissä: on vaikea äkkiseltään keksiä ketään maalaustaiteen klassikkoa, joka olisi ollut yhtä ihastunut tunne-elämän äärialueisiin, aistillisuuteen, elosteluun, rappioon ja väkivaltaan. Huomautettakoon, ettei Delacroix'n rappiollisuus johdu hänen aihevalikoimastaan, vaan mässäilevästä käsittelytavasta. Hän hekumoi turmeluksella.

Linjassa edellä kuvatun kanssa on romantiikan viattomuuden kultti. Romantikolle mikä tahansa naiivi on itsessään hyvää. Jopa räävittömyydessä ja karkeudessa hän näkee vilpittömyyttä, jota tukahduttava sivilisaatio ei ole pilannut. Jälleen taustalla kummittelee Rousseau jaloine villeineen. Rousseau olikin varhaisin romantikko, vaikka lukeutuukin virallisesti valistusajattelijoihin, ja samalla selkein osoitus siitä, ettei valistuksen ja romantiikan välinen rajaviiva ole mitenkään selkeä.

Romantiikkaa pidetään valistuksen vastaliikkeenä, ja monet yhdistävät sen poliittiseen konservatismiin, traditionalismiin ja Ranskan vallankumouksen aatteiden vastaisuuteen. Hiljattain Jussi K. Niemelän ja Jarkko Tontin kaltaiset hahmot ovat leimanneet konservatismin 1800-luvun romantiikan jatkumoksi, nostalgiseksi tähyilyksi idealisoituun menneisyyteen. En tiedä, johtuuko tämä siitä, että näiden herrojen aatehistorian tuntemus on lukion oppikirjojen tasolla vaiko siitä, että he ovat valmiita työntämään pyöreän palikan neliskulmaiseen reikään jos se vain palvelee heidän poliittista agendaansa. Joka tapauksessa romantiikka ei ole konservatiivisuutta missään aidossa merkityksessä, vaikka siihen kuuluikin 1800-luvun alkupuolella reaktionäärisiä virtauksia.

Romantiikkaan kuului konservatiivisia elementtejä lähinnä Ranskassa ja Saksassa. Britannian romantikot olivat alusta saakka edistysmielisiä ja ihailivat Ranskan vallankumousta. William Godwin ja Percy Shelley olivat utopiasosialisteja, edellisen kanssa naimisissa ollut Mary Wollstonecraft oli feminismin edelläkävijä joka kirjoitti Ranskan vallankumouksen historian englanniksi. Ranskassa konservatiivisista aatteista ja uskonnollisuudesta tuli 1800-luvun alun restauraatiokausien aikana jonkinlainen muoti-ilmiö romantikkojen keskuudessa. Kirkonvastaisuuttaan vielä 1700-luvulla julistanut Chateaubriand kääntyi katolilaiseksi ja alkoi julkaista tunteikkaita uskonnollisia kirjoja, Victor Hugo halusi romanttisen kirjallisuuden olevan "uskonnollisen ja monarkkisen yhteiskunnan ilmausta".

Tuuli kuitenkin kääntyi Ranskassakin 1830-luvulla. Hugo käänsi kelkkansa ja kirjoitti näytelmänsä Hernani (1830) esipuheessa:

(...) romantiikka on kokonaisuudessaan vain kirjallista liberalismia. Kirjallinen liberalismi ei ole vähemmän demokraattista kuin poliittinen. Vapaus taiteessa ja vapaus yhteiskunnassa ovat ne kaksi päämäärää, joita kohti kaikkien johdonmukaisten ja loogisten ajattelijoiden pitäisi marssia rinta rinnan.

Hugon ja lukuisten hänen aikalaistensa "kääntymys" osoittaa, että ranskalainen romantiikka oli lähinnä yksilönvapautta ihannoinut liike, jonka kuherruskuukausi vastavallankumouksen kanssa kumpusi lähinnä halusta kulkea yhteiskunnassa vastavirtaan. Chateaubriandin ja muiden romantiikan uskonnollisten ajattelijoiden käsitys kristillisyydestä oli dogmien vastaista ja tunnetta korostavaa, vain kukonaskeleen päässä valistusajan agnostisesta "luonnollisesta uskonnosta".

Monen romantikon kapina valistusta vastaan tuntuu kovin pinnalliselta: kritiikki kohdistui lähinnä valistuksen jäykkään rationalismiin, joka romantikkojen mielestä rajoitti yksilön itsetoteutusta samalla tavalla kuin uskonnolliset traditiot ja luokkarajat. Oliko romantiikka vain valistuksen sentimentaalinen lehtolapsi? Ainakin on selvää, että todelliset valistuksen kriitikot ja vastavallankumoukselliset, Louis Bonaldin ja Joseph de Maistren kaltaiset traditionalistiset ajattelijat olivat niin aatteellisesti kuin tyylillisesti niin kaukana romantikoista kuin mahdollista. Varsinkin de Maistre nojasi tukevasti 1600-luvun klassismin ihanteisiin ja käänsi valistusajattelijoita vastaan näiden oman aseen, ankaran kirkkaan ajattelun. Maistrea käsittelevässä esseessään Isaiah Berlin kirjoitti:

(...) vaikka Voltaire ja Maistre ovat äärimmäisiä vastakohtia, molemmat kuuluvat ranskalaisen ajattelun kovaan, kylmään, kuivaan, kirkkaaseen, ankaraan traditioon. Heidän ajatuksensa saattavat vaikuttaa jyrkän vastakohtaisilta, mutta mielenlaatu on usein ylettömän samankaltainen. Kumpikaan ei syyllisty minkäänlaiseen pehmeyteen, epämääräisyyteen tai omahyväisyyteen, eikä kumpikaan suvaitse näitä ominaisuuksia muissa. He ovat kuivan puolesta kosteaa vastaan, niin sanoakseni; he vastustavat leppymättömästi kaikkea sameaa ja utuista, romanttista, ryöpsähtelevää, impressionistista. Kumpikin on yhtä lailla Rousseaun, Chateaubriandin, Victor Hugon, Michelet'n, Renanin, Bergsonin henkeä vastaan. He ovat armottomia ja murskaavia kirjoittajia, sydämettömiä ja ajoittain aidosti kyynisiä. Tähän kylmään, selkeään, kiiltävään pintaan verrattuna jopa Stendhalin proosa - ja Stendhal lainasi melkoisesti Maistrelta - tuntuu romanttiselta.

Valistus ja sen vastustajat sitoutuivat tyylissään ja mielenlaadussaan klassiseen traditioon, vaikka heidän aatemaailmansa olivat mahdollisimman vastakkaiset. Romantikot taas inhosivat kaikkea selkeälinjaisuutta ja rajallisuutta - eivät vain taiteellisessa muodossa, vaan koko maailmankatsomuksessa. Siksi romantiikkaa ei voi pitää traditionalistisena, konservatiivisena tai antimodernina, vaikka se kiivaasti tuomitsikin moderniuden ja ajoittain flirttaili poliittisen vastavallankumouksen kanssa. Yksilökultissaan ja humanismissaan se kuuluu paljon luonnollisemmin liberalismin ja sosialismin kaltaisten aatteiden piiriin. Englantilainen filosofi T. E. Hulme kiteytti asian esseessään "Romantiikka ja klassismi" (1910):

Tässä on kaiken romantiikan juuri: ihminen, yksilö, on mahdollisuuksien ääretön varasto, ja jos yhteiskunta järjestetään uudelleen ja sortovalta tuhotaan, nämä potentiaalit saavat tilaisuuden ja Edistys on mahdollinen. Klassinen voidaan määritellä suunnilleen tämän vastakohdaksi. Ihminen on tavattoman jähmeä ja rajoittunut eläin, jonka luonto on ehdottoman pysyvä. Vain perinteen ja järjestyksen avulla hänestä voidaan saada irti jotakin kunnollista.

Esteettinen ja aatteellinen romantiikka ei siis ole moderniuden vastavoima, vaan pikemminkin sivutuote tai kääntöpuoli. Sillä ei ole tervettä, elävää suhdetta perinteeseen eikä se kykene tarjoamaan valistuksellisen rationalismin tilalle kuin löysää subjektiivisuutta. Niinpä on syytä suhtautua epäillen uusromanttisiin taiteen ja ajattelun virtauksiin, joita silloin tällöin putkahtelee esiin. Pintaa raaputtamalla ne paljastuvat yleensä aivan muuksi kuin väittävät olevansa.

Heikkojen puolella

Luis Buñuelin vuonna 1961 valmistunut elokuva Viridiana kertoo nuoresta espanjalaisesta nunnanoviisista Viridianasta, joka ennen luostarivalansa vannomista päättää vierailla erakoituneen setänsä luona. Mutkikkaan ja tragikoomisen tapahtumasarjan päätteeksi setä hirttäytyy ja testamenttaa Viridianalle omaisuutensa. Tapauksesta järkyttynyt nainen päättää olla palaamatta luostariin ja omistautua laupeudentöille luostariyhteisön ulkopuolella.

Viridiana toteuttaa kutsumustaan keräämällä setävainaansa maatilalle joukon kerjäläisiä, jotka hän aikoo kasvattaa hurskaiksi. Hän laittaa ryysyläiset tekemään yksinkertaisia töitä, opettaa heille käytöstapoja ja kehottaa heitä keskinäiseen solidaarisuuteen. Aluksi projekti tuottaa tulosta, mutta Viridianan poissaollessa sivistyksen pintamaali rapisee nopeasti. Elokuvan kuuluisimmassa kohtauksessa kerjäläisten illallinen muuttuu hillittömiksi orgioiksi, joiden aikana he tuhoavat talon irtaimiston. Bakkanaalit huipentuvat ryöstelyyn, raiskauksen yritykseen ja murhaan.

Buñuelin elokuva teki suuren vaikutuksen kirjailija Marko Tapioon. Hänen kesken jääneen romaanisarjansa Arktinen hysteria ensimmäisessä osassa kertoja pohtii:

Köyhää ihmistä ja hänen asiaansa on kaunisteltu maailmassa niin anteeksiantamattoman, niin rikollisen paljon, että minua kammotti, kun se minulle selvisi. Oli aivan kuin olisin kuullut uutisen tuntemattoman kaleeriorjilla kulkevan laivan löytymisestä keskeltä sivistyneen maailman merta tulossa ties mistä, tai että olisin nähnyt täin presidentin mustan takin selkämyksessä. Oli niin taajassa ihmisiä, jotka puhtaasti hyvyyttään ja ymmärtämättömyyttään, toiset hurskastelunhaluaan ja enin osa siitä hyötyäkseen asettuivat niin sanoakseni "lampaiden puolelle susia vastaan" estäen totuuden näkymästä, että voi tuskin kuvitella vaikeampaa tehtävää kuin aukon puhkaiseminen tähän muuriin.

Aukon puhkaiseminen on erityisen hankalaa Suomessa, missä niin monet kansalliset merkkiteokset ovat kuvanneet vähäosaisen ihmisen rehellisenä, jalona ja ahkerana. Perinteen alku on "Saarijärven Paavo", joka näytti köyhän talonpojan sellaisena kuin kansanvalistushenkinen sivistyneistö hänet halusikin nähdä: ahkerana ja pyyteettömänä puurtajana, joka luottaa Jumalaan ja tulevaisuuteen silloinkin, kun tulva, raekuuro tai halla vie sadon ja koittaa katovuosi. Sadon vihdoin onnistuessa tämä ideaalimaatiainen muistuttaa vaimoaan solidaarisuudesta muita vähäosaisia kohtaan ja käskee tätä jatkamaan leipätaikinaa petäjäisellä, jotta naapurikin saisi syödäkseen.

Tietenkin Kianto ja Lehtonen ovat horjuttaneet runebergiläistä köyhän ihmisen ihannointia kovastikin teoksissaan, mutta silti se on kestänyt. Väinö Linnan Koskelan Jussi on Saarijärven Paavon henkinen perillinen. Vaikka Jussi on kitsaudessaan Paavon vastakohta, hän on kiistämättömästi kunnollinen ja rehellinen maalaismies, joka ei koskaan luovu kunnioittavasta asenteestaan herrasväkeä kohtaan. Linnan kritiikki runebergilaista kansakäsitystä kohtaan ilmenee siinä, että Jussia ei koskaan palkita ahkeruudestaan ja nöyryydestään. Hän ei vaurastu, työ pilaa selän, kaksi hänen pojistaan tapetaan sisällissodassa. Mutta Linna ei anna ymmärtää, että itse työmiehessä olisi mitään vikaa: vika on epäoikeudenmukaisessa järjestelmässä ja ylempien yhteiskuntaluokkien ahdaskatseisuudessa.

Runebergiläisen kansankuvauksen merkittävin nykyedustaja lienee Aki Kaurismäki. Melkein jokainen hänen elokuvansa perustuu ajatukselle köyhien, heikkojen ja päähänpotkittujen jaloudesta. Niissä duunarit, työttömät, pennittömät taiteilijat, maahanmuuttajat, ketkä milloinkin, ovat rahan ja vallan edustajia vilpittömämpiä, anteliaampia ja herkempiä. Kaurismäki luultavasti uskoo itse vakaasti tähän myyttiin, muuten hän tuskin olisi edes provokaatiomielessä sanonut, että tappamalla maailman väestöstä rikkain yksi prosentti saataisiin ratkaistua merkittävimmät globaalit ongelmat.

Pidän yhä enemmän Viridianasta ja yhä vähemmän Kaurismäen tuotannosta - olkoonkin, että I hired a contract killer ja Tulitikkutehtaan tyttö ovat kieltämättä hyviä filmejä. Kaurismäen elokuvien sisältö tuntuu niin tyrmistyttävän naiivilta, etten oikein osaa suhtautua niihin, enkä ymmärrä miten osaa kukaan, joka on ollut tekemisissä todellisten köyhien kanssa. Eivät köyhät ja osattomat ole mitään kristillisten hyveiden perikuvia: monet heistä ovat katkeria, kateellisia, karkeita ja taipuvaisia syyttämään muita omista virheistään. Yhtä alkeellista on romantisoida vähäväkisiä sillä perusteella, että vain maahan poljettu näkee maailman kirkkaasti. Kurjuus rajaa näkökenttää siinä missä yltäkylläisyyskin.

(Suurin piirtein samalla logiikalla erilaiset yhteiskuntautopistit väittävät, että kurjassa asemassa oleva on aina radikaalin muutoksen kannalla ja valmis panemaan kaikki vanhat instituutiot ja käytännöt säpäleiksi. Näin voidaan kätevästi puolustella "sorrettujen ja solvattujen" destruktiivisimpiakin tekoja, kuten lähiömellakoitsijoiden silmitöntä rähinöintiä. Todellisuudessa kaikkein alistetuimmat ovat varsin tyytyväisiä reformeihin ja pieniin helpotuksiin. Heihin pätee se, mitä eräs tsaarin armeijassa palvellut suomalainen upseeri sanoi venäläisestä sotilaasta: jos häntä ei kohtele täysin sadistisesti, hän rakastaa johtajaansa, sillä on tottunut odottamaan ylemmiltään pahinta. Yhtäkään vallankumousta ei olisi tehty ilman suhteellisen hyvinvoivaa mutta henkisesti tyytymätöntä keskiluokkaa.)

Tietenkin voidaan vedota siihen, että Kaurismäen elokuvat ovat satuja ja ettei niitä pidäkään ottaa realistisina kuvauksina. Kaurismäen romanttisessa satumaailmassa köyhillä on sädekehä ja rikkaat ovat pahan noidan roolissa. Mutta minusta satuja ei pitäisi kertoa aikuisille. Lapsille tulee kertoa, että on sankareita ja roistoja ja että pahaa tekoa seuraa rangaistus ja hyvää tekoa palkinto; myöhemmällä iällä on syytä siirtyä kompleksisempiin asetelmiin.

Marko Tapion mainitsemia "lampaiden puolelle susia vastaan" asettautujia on nykyäänkin tiuhassa. "Heikkojen puolella" olemista pidetään niin itsestään selvästi jokaisen kunnon ihmisen ominaisuutena (mainittakoon, että kunnon ihmisen maineen saadakseen riittää kun sanoo olevansa heikkojen puolella, näyttöä ei tarvita), että harva pysähtyy pohtimaan, kuinka sentimentaalinen koko asenne itse asiassa on. Se nimittäin sisältää ajatuksen, että heikko on aina oikeassa.

Jokaisessa sivistyneessä yhteiskunnissa on kirjoitettuja lakeja ja kirjoittamattomia sääntöjä, joiden tarkoitus on suojella heikompia vahvemmilta. Tällaisia ovat lasten fyysisen rankaisemisen kielto, tietyt vähemmistöjen oikeuksia turvaavat lait, työsuojelulait, herrasmiestavat jne. (Itse asiassa paljon parjatut lokeroinnit ja kategorisoinnit palvelevat useimmiten tätä samaa päämäärää; vai vastustaako joku vanhuksille varattuja bussipaikkoja tai invalidien parkkiruutuja tasa-arvon nimissä?) Tästä järkevästä suojeluperiaatteesta on sittemmin kehittynyt äärimuoto, jossa jokainen jollakin tavoin heikommassa asemassa oleva on viaton enkeli, jonka kaikki vaatimukset ja teot ovat oikeutettuja. Tällainen asenne elää ja voi hyvin erityisesti niin sanotun vapaamielisen älymystön keskuudessa.

Viimeisin paraatiesimerkki tästä heikkojen idealisoinnista on venäläistä Pussy Riot -punkyhtyettä (tai "taidekollektiivia") puolustava globaali protestiliike. Ortodoksista jumalanpalvelusta performanssillaan häiriköineen ryhmän jäsenet on korotettu tuntemattomuudesta sananvapauden marttyyrin asemaan silmänräpäyksessä - he kun sopivat kaikilta ominaisuuksiltaan niin erinomaisesti sorretun ja solvatun rooliin. Ensinnäkin he ovat naisia: feminismin on sanottu tarkoittavan "radikaalia oivallusta, että nainen on ihminen", mutta todellisuudessa se tarkoittaa outoa uskomusta, että nainen on pyhimys. Toisekseen he punkkareina ja boheemitaiteilijoina elävät yhteiskunnan marginaalissa ja vastustavat Putinin hallintoa. Kolmanneksi he saivat lapsekkaasta mielenilmauksestaan kohtuuttoman ankaran tuomion.

Vähemmän on puhuttu siitä, että Pussy Riot kaivoi verta nenästään. Heidän aiempiin performansseihinsa on kuulunut mm. raa'an kanan työntäminen ihmisen vaginaan supermarketissa ja ryhmäseksin harrastaminen taidemuseossa. Joku epäilemättä pitää moista taiteena tai kannanottona, mutta minä pidän sitä julkisena siveettömyytenä. Lisäksi mikä tahansa yhteiskunta pitäisi kirkkoon tunkeutumista ja jumalanpalveluksen häiriköintiä uskonrauhan rikkomisena. Kovin epäuskottavalta tuntuvat jäsenten väitteet, etteivät he ymmärtäneet protestinsa voivan loukata jotakuta.

Tapauksen palauttamiseksi oikeisiin mittasuhteisiin voidaan verrata kahta oikeustapausta. Venäjällä äärivasemmistolaisen Pussy Riotin jäsenet saivat kahden vuoden ehdottoman vankeustuomion häpäistyään jumalanpalveluksen. Suomessa äärioikeistolainen Seppo Lehto sai kahden ja puolen vuoden ehdottoman vankeustuomion tuotettuaan poliitikoista ja etnisistä vähemmistöistä törkyä internettiin. Kumpikin rikos oli varsin samantyyppinen ja rangaistus oli omituisen kova, mutta vain toinen tekijä sai ihmisoikeusjärjestöt puolelleen. Ei siis riitä, että on saanut osakseen epäoikeudenmukaista kohtelua. Täytyy olla myös oikeaa mieltä.

Tällaisia ei saisi sanoa. Niin kuin ei saisi sanoa sitäkään, että moni perheväkivallan uhriksi toistuvasti joutuva nainen hakeutuu parisuhteisiin väkivaltaisten miesten kanssa. Eikä sitä, että osa työttömyyskorvauksella elävistä ei ole koskaan yrittänytkään hakeutua tuottavaan työhön, tai että tietyt etniset vähemmistöt ovat saattaneet itse myötävaikuttaa huonoon maineeseensa. Runebergiläis-kaurismäkeläinen eetos on juurtunut täkäläiseen ilmapiiriin niin tiukasti, että tuntuu pyhäinhäväistykseltä väittää, että huono-osainenkin on vastuussa tekemisistään.

Heikkojen puolella oleminen on vaarallinen asenne, koska se riisuu heikolta ennen pitkää kaiken vastuuntunnon ja itsekunnioituksen. Se tekee hänestä yksilön, joka ei mitään osaa, yritä eikä viitsi, ja silti kokee ettei mikään hänen järjestelmälle esittämänsä vaatimus ole kohtuuton. Omaksujastaan asenne taas tekee yksiulotteisen ihmisen, joka ei kykene myötätuntoon ja selvänäköisyyteen samanaikaisesti.