Mistä me puhumme kun puhumme romantiikasta? Arkikäytössä käsite samastetaan lähinnä romanttiseen rakkauteen, romantisoinnilla taas tarkoitetaan liian ihanteellisen kuvan antamista jostakin ilmiöstä. Ylipäätään romantiikalla viitataan kaikenlaiseen haaveellisuuteen, kaunosieluisuuteen ja idealismiin. Tässä merkityksessä olen itsekin käyttänyt termiä useimmissa blogimerkinnöissäni. Nyt haluan kuitenkin tehdä välini selviksi taide- ja aatehistorialliseen romantiikkaan, siis esteettiseen ja intellektuaaliseen liikkeeseen joka kukoisti 1790-luvulta suunnilleen 1800-luvun puoliväliin ja on leimahdellut senkin jälkeen epäsäännöllisin väliajoin länsimaissa. No, tämä taitaa olla liioittelua: todellinen välienselvittely vaatisi kokonaisen kirjan tai ainakin pitkän esseen. Mutta ääriviivoja voi piirtää nopeastikin.
Romantiikka ei ole mitenkään yksiselitteinen ilmiö, enkä osaa suhtautuakaan siihen aivan yksiselitteisesti. Sellaiset romantiikan piiriin luetut taiteilijat kuten Goya, Poe ja Mendelssohn ovat minulle todellisia luovia suuruuksia, jotka ansaitsevat maineensa ja paikkansa historiassa. (Lisäksi romantiikan edustajiksi lasketaan sellaisia arvostamiani rajatapauksia kuin Baudelaire ja Wagner, jotka seisoivat jo toinen jalka modernismissa, ja jopa täysin epäromanttisia sieluja kuten Stendhal.) Mutta yleisellä tasolla, ilmiönä, romantiikka on minusta vastenmielistä. Niin esteettisesti kuin aatteellisesti olen klassisti, en romantikko.
Vastenmielisyys ei johdu niistä piirteistä, joita yleisesti pidetään "romanttisina". Se mitä pidän romantiikkana, ei ole tunteen avointa ilmaisemista eikä edes tunteiden liioittelua. Romantiikka tarkoittaa tunteessa rypemistä. Romantikko on ihastunut omaan tunteeseensa ja varjelee kuvitelmaa sen ainutlaatuisuudesta. Tämä asenne on löydettävissä jo Rousseaulta, joka kirjoitti Tunnustuksissaan:
Olen ryhtynyt hankkeeseen jolla ei ole edeltäjiä, ja joka ei valmistuttuaan saa jäljittelijöitä. Tarkoitukseni on panna esille omanlaiseni muotokuva, kaikilla tavoin luonnolle uskollinen, ja kuvaamani ihminen olen minä itse. Vain minä itse. Tunnen oman sydämeni ja ymmärrän lähimmäistäni. Mutta minut on tehty erilaiseksi kuin kukaan koskaan tapaamani. Rohkenen jopa sanoa olevani erilainen kuin kukaan koko maailmassa. Ehken parempi, mutta ainakin erilainen.
Tässä on pähkinänkuoressa se erityisyyden korostus, josta on sittemmin tullut modernin taidekäsityksen kulmakivi. Taiteilijan sisäinen elämä on ainutlaatuista ja sellaisenaan kiinnostavaa. Asenteeseen sisältyy tradition kielto: taiteen klassiset säännöt on murrettava, koska ne eivät riitä yksilöllisen tunteen ilmaisemiseen. Romantikot lienevät ensimmäisiä, jotka kävivät aktiivisesti klassista selkeysihannetta vastaan luovuuden nimissä. Tässä mielessä oman aikamme näennäisen antiromanttinen käsitetaide on romantiikan peruja: siinäkään tärkeää ei ole taidokkuus eikä kauneus, vaan taiteilijan luova idea.
Erityisyyden kultin ja tunteen palvonnan johdonmukainen seuraus on romantiikan viehtymys kaikkeen epänormaaliin, sairaalloiseen ja perverssiin. Kun tavanomaisuutta ja säännönmukaisuutta on vastustettava ja yksilöllisyyttä ilmaistava hinnalla millä hyvänsä, mistä tahansa poikkeavuudesta tulee ihailun kohde. Tämä dekadentti piirre on erityisen selvästi nähtävillä merkittävän romanttisen taidemaalarin Eugène Delacroix'n töissä: on vaikea äkkiseltään keksiä ketään maalaustaiteen klassikkoa, joka olisi ollut yhtä ihastunut tunne-elämän äärialueisiin, aistillisuuteen, elosteluun, rappioon ja väkivaltaan. Huomautettakoon, ettei Delacroix'n rappiollisuus johdu hänen aihevalikoimastaan, vaan mässäilevästä käsittelytavasta. Hän hekumoi turmeluksella.
Linjassa edellä kuvatun kanssa on romantiikan viattomuuden kultti. Romantikolle mikä tahansa naiivi on itsessään hyvää. Jopa räävittömyydessä ja karkeudessa hän näkee vilpittömyyttä, jota tukahduttava sivilisaatio ei ole pilannut. Jälleen taustalla kummittelee Rousseau jaloine villeineen. Rousseau olikin varhaisin romantikko, vaikka lukeutuukin virallisesti valistusajattelijoihin, ja samalla selkein osoitus siitä, ettei valistuksen ja romantiikan välinen rajaviiva ole mitenkään selkeä.
Romantiikkaa pidetään valistuksen vastaliikkeenä, ja monet yhdistävät sen poliittiseen konservatismiin, traditionalismiin ja Ranskan vallankumouksen aatteiden vastaisuuteen. Hiljattain Jussi K. Niemelän ja Jarkko Tontin kaltaiset hahmot ovat leimanneet konservatismin 1800-luvun romantiikan jatkumoksi, nostalgiseksi tähyilyksi idealisoituun menneisyyteen. En tiedä, johtuuko tämä siitä, että näiden herrojen aatehistorian tuntemus on lukion oppikirjojen tasolla vaiko siitä, että he ovat valmiita työntämään pyöreän palikan neliskulmaiseen reikään jos se vain palvelee heidän poliittista agendaansa. Joka tapauksessa romantiikka ei ole konservatiivisuutta missään aidossa merkityksessä, vaikka siihen kuuluikin 1800-luvun alkupuolella reaktionäärisiä virtauksia.
Romantiikkaan kuului konservatiivisia elementtejä lähinnä Ranskassa ja Saksassa. Britannian romantikot olivat alusta saakka edistysmielisiä ja ihailivat Ranskan vallankumousta. William Godwin ja Percy Shelley olivat utopiasosialisteja, edellisen kanssa naimisissa ollut Mary Wollstonecraft oli feminismin edelläkävijä joka kirjoitti Ranskan vallankumouksen historian englanniksi. Ranskassa konservatiivisista aatteista ja uskonnollisuudesta tuli 1800-luvun alun restauraatiokausien aikana jonkinlainen muoti-ilmiö romantikkojen keskuudessa. Kirkonvastaisuuttaan vielä 1700-luvulla julistanut Chateaubriand kääntyi katolilaiseksi ja alkoi julkaista tunteikkaita uskonnollisia kirjoja, Victor Hugo halusi romanttisen kirjallisuuden olevan "uskonnollisen ja monarkkisen yhteiskunnan ilmausta".
Tuuli kuitenkin kääntyi Ranskassakin 1830-luvulla. Hugo käänsi kelkkansa ja kirjoitti näytelmänsä Hernani (1830) esipuheessa:
(...) romantiikka on kokonaisuudessaan vain kirjallista liberalismia. Kirjallinen liberalismi ei ole vähemmän demokraattista kuin poliittinen. Vapaus taiteessa ja vapaus yhteiskunnassa ovat ne kaksi päämäärää, joita kohti kaikkien johdonmukaisten ja loogisten ajattelijoiden pitäisi marssia rinta rinnan.
Hugon ja lukuisten hänen aikalaistensa "kääntymys" osoittaa, että ranskalainen romantiikka oli lähinnä yksilönvapautta ihannoinut liike, jonka kuherruskuukausi vastavallankumouksen kanssa kumpusi lähinnä halusta kulkea yhteiskunnassa vastavirtaan. Chateaubriandin ja muiden romantiikan uskonnollisten ajattelijoiden käsitys kristillisyydestä oli dogmien vastaista ja tunnetta korostavaa, vain kukonaskeleen päässä valistusajan agnostisesta "luonnollisesta uskonnosta".
Monen romantikon kapina valistusta vastaan tuntuu kovin pinnalliselta: kritiikki kohdistui lähinnä valistuksen jäykkään rationalismiin, joka romantikkojen mielestä rajoitti yksilön itsetoteutusta samalla tavalla kuin uskonnolliset traditiot ja luokkarajat. Oliko romantiikka vain valistuksen sentimentaalinen lehtolapsi? Ainakin on selvää, että todelliset valistuksen kriitikot ja vastavallankumoukselliset, Louis Bonaldin ja Joseph de Maistren kaltaiset traditionalistiset ajattelijat olivat niin aatteellisesti kuin tyylillisesti niin kaukana romantikoista kuin mahdollista. Varsinkin de Maistre nojasi tukevasti 1600-luvun klassismin ihanteisiin ja käänsi valistusajattelijoita vastaan näiden oman aseen, ankaran kirkkaan ajattelun. Maistrea käsittelevässä esseessään Isaiah Berlin kirjoitti:
(...) vaikka Voltaire ja Maistre ovat äärimmäisiä vastakohtia, molemmat kuuluvat ranskalaisen ajattelun kovaan, kylmään, kuivaan, kirkkaaseen, ankaraan traditioon. Heidän ajatuksensa saattavat vaikuttaa jyrkän vastakohtaisilta, mutta mielenlaatu on usein ylettömän samankaltainen. Kumpikaan ei syyllisty minkäänlaiseen pehmeyteen, epämääräisyyteen tai omahyväisyyteen, eikä kumpikaan suvaitse näitä ominaisuuksia muissa. He ovat kuivan puolesta kosteaa vastaan, niin sanoakseni; he vastustavat leppymättömästi kaikkea sameaa ja utuista, romanttista, ryöpsähtelevää, impressionistista. Kumpikin on yhtä lailla Rousseaun, Chateaubriandin, Victor Hugon, Michelet'n, Renanin, Bergsonin henkeä vastaan. He ovat armottomia ja murskaavia kirjoittajia, sydämettömiä ja ajoittain aidosti kyynisiä. Tähän kylmään, selkeään, kiiltävään pintaan verrattuna jopa Stendhalin proosa - ja Stendhal lainasi melkoisesti Maistrelta - tuntuu romanttiselta.
Valistus ja sen vastustajat sitoutuivat tyylissään ja mielenlaadussaan klassiseen traditioon, vaikka heidän aatemaailmansa olivat mahdollisimman vastakkaiset. Romantikot taas inhosivat kaikkea selkeälinjaisuutta ja rajallisuutta - eivät vain taiteellisessa muodossa, vaan koko maailmankatsomuksessa. Siksi romantiikkaa ei voi pitää traditionalistisena, konservatiivisena tai antimodernina, vaikka se kiivaasti tuomitsikin moderniuden ja ajoittain flirttaili poliittisen vastavallankumouksen kanssa. Yksilökultissaan ja humanismissaan se kuuluu paljon luonnollisemmin liberalismin ja sosialismin kaltaisten aatteiden piiriin. Englantilainen filosofi T. E. Hulme kiteytti asian esseessään "Romantiikka ja klassismi" (1910):
Tässä on kaiken romantiikan juuri: ihminen, yksilö, on mahdollisuuksien ääretön varasto, ja jos yhteiskunta järjestetään uudelleen ja sortovalta tuhotaan, nämä potentiaalit saavat tilaisuuden ja Edistys on mahdollinen. Klassinen voidaan määritellä suunnilleen tämän vastakohdaksi. Ihminen on tavattoman jähmeä ja rajoittunut eläin, jonka luonto on ehdottoman pysyvä. Vain perinteen ja järjestyksen avulla hänestä voidaan saada irti jotakin kunnollista.
Esteettinen ja aatteellinen romantiikka ei siis ole moderniuden vastavoima, vaan pikemminkin sivutuote tai kääntöpuoli. Sillä ei ole tervettä, elävää suhdetta perinteeseen eikä se kykene tarjoamaan valistuksellisen rationalismin tilalle kuin löysää subjektiivisuutta. Niinpä on syytä suhtautua epäillen uusromanttisiin taiteen ja ajattelun virtauksiin, joita silloin tällöin putkahtelee esiin. Pintaa raaputtamalla ne paljastuvat yleensä aivan muuksi kuin väittävät olevansa.
