Suomalaisen vasemmistoälymystön maailmankuvassa kaikki paha tulee Pohjois-Amerikan Yhdysvalloista. Siksi sen edustajien on vaikea niellä sitä tosiseikkaa, että myös ympäristöliike tulee sieltä. Luonnonsuojelun filosofiset juuret ovat Henry David Thoreaussa, Ralph Waldo Emersonissa ja muissa Uuden Englannin transsendentalisteissa, joista kulkee suora linja Edward Abbeyn ja Dave Foremanin kaltaisiin 1900-luvun radikaaleihin luonnonsuojelijoihin ja erämaanpalvojiin.
Amerikkalaisen ekofilosofian silmiinpistävä piirre on individualistisuus. Myyttinen kuva amerikkalaisesta luonnonystävästä on sivilisaatioon pettynyt oman tiensä kulkija, joka vetäytyy yksin erämaahan puhtaamman kokemuksen toivossa. Se saavutti ääripisteensä Theodore ”Unabomber” Kaczynskissa, joka pienestä Montanan metsämökistään käsin kävi pommikirjeineen yhden miehen sotaa koko teollista yhteiskuntaa vastaan.
Yhdysvaltalainen ympäristöliike kumpuaa samoista tunnoista kuin koko maan kulttuurin peruskivi, uudisraivaajuus. Pohjois-Amerikan varhaiset valkoiset asukkaat, englantilaiset puritaanit, pakenivat Eurooppaa, joka edusti heille Sodomaa ja Gomorraa, rappion ja synnin vaihetta sivilisaation kehityksessä. Uuden mantereen koskemattomat luonnonmaisemat näyttäytyivät heille alkuperäisyytenä, jota langennut ihminen ei vielä ollut turmellut. He saapuivat uuteen Eedeniinsä Mayflower-laivalla, jonka nimeen jo sisältyi lupaus puhtaudesta ja uudesta alusta.
Kun 1800-luvulla ihmisjoukot alkoivat täyttää paratiisia ja teollinen kapitalismi viipaloida sitä rautatiekiskoilla, heräsi puritanismin vanha alkuperäisen kaipuu uudelleen henkiin joissakin yksilöissä. Luontoliikkeen ensimmäiset leimahdukset olivat ennen kaikkea yksilötason paluita luontoon, vetäytymisiä Thoreaun tavoin metsäjärven rantaan tai John Muirin tavoin vuorille. Niissä kaikuu protesti ihmisluonnon sosiaalista puolta vastaan ja uskonnollissävyinen pyrkimys etsiä pyhyyttä kääntämällä selkänsä maailmalle ja ihmisille. Ne haastavat käsityksen, jonka mukaan ihminen määrittää itsensä ensi sijassa toisten ihmisten kautta ja ettei villillä luonnolla ole muuta arvoa kuin se, jonka ihminen sille antaa.
Eurooppalainen luontoliike on aina ollut kollektivistisempi. Saksalaisille 1900-luvun alkupuolen Wandervogeleille ja artamaneille paluu luontoon oli yhteisöllinen projekti, leirielämää ja talonpoikaiskulttuuria. Suomalaiseen luonnonystävyyteen on kuitenkin tarttunut jotakin ympäristöliikkeen alkuperäisestä individualismista ja yhteiskunnanvastaisuudesta, mikä näkyy Pentti Linkolan, Ilmari Majurin ja Lasse Nordlundin kaltaisissa yksinäisissä luontoon vetäytyjissä. Katkelma Linkolan vuonna 1971 ilmestyneestä esseestä Mitä iloa ihmispaljoudesta? voisi yhtä hyvin olla peräisin 1800-luvun amerikkalaisen transsendentalistin kynästä:
Eikä ihminen tosiasiassa ole lähelläkään sosiaalisuuden ääripäätä, muurahaista ja mehiläistä; päinvastoin hänellä on voimakas tarve ajoittaiseen yksinäisyyteen, rauhaan ja hiljaisuuteen. Kaikissa meissä on pisara sitä tunnettua esi-isää, joka huomatessaan uudistalonsa ohi virtaavan joen pinnalla ihmisen vuoleman lastun tempaisi kirveensä ja lähti palauttamaan rauhaa ylävirralle.
Yksinäisyyttä ja rauhaa etsivään traditioon sulautuu ongelmitta myös yksi luonnonsuojelun arvoituksellisimmista hahmoista, amerikkalainen Timothy Treadwell. Treadwellin pakkomielteisen kiinnostuksen kohteena olivat harmaakarhut, joista hän kiersi luennoimassa ilmaiseksi amerikkalaisissa kouluissa ja joiden suojeluun hän uhrasi suuria rahasummia ja lukemattomia työntunteja. Hän vietti 13 kesää Alaskassa karhujen parissa, kuvasi niitä ja tarkkaili niiden elämää. Elämänmittainen ihastus näihin suuriin eläimiin sai irvokkaan ja traagisen lopun: harmaakarhu tappoi ja söi Treadwellin ja hänen naisystävänsä Katmain kansallispuistossa vuonna 2003.
Treadwellin jäämistöstä löytyi satoja tunteja hänen itse kuvaamaansa videomateriaalia Alaskan harmaakarhuista ja hänen elämästään niiden parissa. Jopa pariskunnan kuoleman äänet olivat tallentuneet videonauhalle. Tämän materiaalin ympärille saksalainen elokuvaohjaaja Werner Herzog rakensi pitkän dokumenttielokuvansa, omalaatuisen henkilökuvan nimeltä Grizzly Man (2005).
Grizzly Manissa Herzog sanoo ihailevansa Tradwellia pikemminkin elokuvantekijänä kuin ekologina. ”Hän otti upeita silmänräpäyskuvia, joiden kaltaisista isot filmiyhtiöt resursseineen voivat vain uneksia,” hän kommentoi.
Elokuvan visuaalisesti komeinta antia ovatkin hätkähdyttävät otokset aivan harmaakarhujen edessä. Välillä karhun kuono työntyy melkein kiinni kameran linssiin, ja kuvan reunasta ilmestyy Treadwellin käsi rapsuttamaan eläimen turkkia. Vaaran ja voiman tuntu on tukahduttava. Treadwellin ote on kaikkea muuta kuin luontodokumenteille tyypillinen kunnioittavan etäinen tarkkailu. Hän puhuu karhuista kuin tuttavistaan ja lepertelee niille kuin lemmikkieläimille.
Mieleen tulee toinen lapsekkaan intomielinen luontodokumentaristi, australialainen Steve Irwin. Hänkin ylitti eläimiä kuvatessaan kaikki turvallisina ja soveliaina pidetyt välimatkat, ja kuoli Treadwellin tavoin saappaat jalassa. Keihäsrausku iski häntä piikillään sydämeen hänen ollessaan kuvaamassa vedenalaista elämää Queenslandin edustalla.
Herzog valottaa sivilisaatioon sopeutumattoman Treadwellin äärimmäistä persoonallisuutta video-otteiden lisäksi ystävien ja sukulaisten haastatteluilla. Treadwell oli kehittänyt itselleen pahan alkoholi- ja huumeongelman nuorella iällä, ja vasta karhuista kiinnostuminen raitisti hänet. Karhujen tutkimiseen ja suojeluun hän heittäytyi yhtä suurella intensiteetillä kuin aiemmin päihteiden käyttöön. Molemmat tarjosivat hänelle saman kiihokkeen: vaaran.
Videonauhoilla Treadwellin puheista kuuluu maaninen innostus kuoleman ja vaaran läsnäolosta. Hän korostaa alituiseen, että karhut voisivat milloin tahansa lyödä häneltä pään harteilta. Oliko Treadwell itsetuhoinen mennessään petojen lähelle, leikkikö hän tieten tahtoen hengellään? Ainakin ystävien mukaan hän pohti jatkuvasti kuoleman mahdollisuutta ja uskoi, että hänen työtään harmaakarhujen parissa alettaisiin arvostaa vasta postuumisti. Joskus hän tunnusti haluavansa kadota erämaahan ja toivovansa, että hänen ruumistaan ja leiriään ei koskaan löydettäisi. Häntä kiehtoi täydellinen, lopullinen sulautuminen luontoon.
Treadwell myös loi itsestään myyttiä esikuvinaan muut yksinäiset erämaanpalvojat. Vaikka hänen naisystävänsä Amie Huguenard oli usein paikalla, Treadwell halusi aina esiintyä videonauhoilla yksin. Mitä kauemmin Treadwell oli erämaassa, sitä vieraammalta ihmisten maailma alkoi tuntua. Vieraantuminen sivilisaatiosta kääntyi lopulta vihaksi sitä kohtaan.
Grizzly Manin loppupuolella on raju kohtaus, jossa Treadwell pitää raivokkaan palopuheen hänen työtään vaikeuttavia metsänvartijoita vastaan. Hänen esiintymisensä on liioiteltua, teatraalista. Purkaus ei selvästikään kohdistu metsänvartijoihin vaan koko sivilisaatioon, ihmisten rakentamaan ja hallitsemaan maailmaan luonnonpuiston ulkopuolella. Hän koki olevansa pakomatkalla lain, järjestyksen ja viranomaisten vaikutuspiiristä ja pelkäsi yhteiskunnan lopulta ajavan hänet pois Eedenistä.
Välirikko sivilisaation kanssa johti yhä syvempään samaistumiseen villiin luontoon. Harmaakarhuissa vitalistinen Treadwell näki elinvoimaa ja kesyttömyyttä, jota hän ei ollut yhteiskunnasta löytänyt. Videonauhoilla hän sanoo moneen kertaan pitävänsä itseään yhtenä niistä.
Käsitellessään Treadwellin halua kuulua karhujen maailmaan Herzogin elokuvan empaattinen ote saa kriittisiä sävyjä. Herzog luonnehtii Treadwellin luontokäsitystä sentimentaaliseksi ja sanoo, että karhumiehen oli vaikea hyväksyä luonnon julmia, brutaaleja puolia. Treadwell meni pois tolaltaan huomatessaan, että uroskarhut tappoivat toisinaan pentuja, jotta naaraat lakkaisivat imettämästä ja tulisivat uudelleen kiimaan. Herzog, itsekin äärimmäisyyksiin viehtynyt mies, tuntee sielunyhteyttä fanaattiseen erämaanpalvojaan, muttei kykene idealisoimaan erämaata. Se on hänelle vieras ja vihamielinen:
Treadwell ei tunnu haluavan myöntää petojen olemassaoloa. En usko, että universumin yhteinen nimittäjä on harmonia, vaan kaaos, vihollisuus ja murha. Treadwellin kuvaamien karhujen silmissä ei näy ymmärrystä eikä sovintoa. Näen vain luonnon välinpitämättömyyttä.
Samalle kannalle asettuu Herzogin haastattelema Alaskan alkuperäiskan edustaja, inuiittimuseon työntekijä. Hänen mukaansa Treadwell väheksyi karhuja yrittäessään olla ja käyttäytyä kuten ne. Alaskan inuiitit ovat aina korostaneet ihmisen ja karhun välistä rajaa ja pysytelleet siksi kunnioittavan välimatkan päässä karhuista muulloin kuin metsästäessään. Treadwell ylitti tuon vuosituhantisen rajan ja joutui maksamaan siitä.
Luonnonsuojelun kannalta Treadwellin perintö on ristiriitainen. Toisaalta hän keräsi paljon arvokasta tietoa harmaakarhujen elämästä ja perusti Grizzly People -järjestön niiden suojelemiseksi. Toisaalta hänen lähikontaktinsa karhuihin saattoi totuttaa niitä ihmisiin niin, että ne erehtyivät luulemaan ihmisiä vaarattomiksi. Lisäksi metsänvartijoiden lentokonepartiot ovat ehkäisseet karhujen salametsästystä tehokkaammin kuin Treadwellin toiminta.
Kenties Timothy Treadwellin matka harmaakarhujen pariin oli pikemminkin eksistentiaalinen kuin ekologinen projekti. Se oli sivilisaatioon pettyneen yksilön yritys sulautua luontoon ja löytää siten puhdas, turmeltumaton kokemus. Tuskin kukaan Treadwellin hengenheimolaisista ja edeltäjistä on vienyt pyrkimystä yhtä pitkälle, ja äärimmäisen luonteensa takia se olikin tuomittu epäonnistumaan. Ihminen on luonnossa lopultakin muukalainen ja sulautuu siihen saumattomasti vasta kuoleman jälkeen, minkä Treadwell joutui julmalla tavalla oppimaan.
(kirjoitus on alun perin ilmestynyt Elonkehä-lehdessä 2009)
