(Louis-Ferdinand Célinen romaani "Niin kauas kuin yötä riittää" ilmestyi vastikään uutena suomennoksena. Kirjoitin teokseen jälkisanat. Julkaisemisen kunniaksi Siltala kustannus, ranskalaisen filologian laitos ja Institut français de Finlande järjestivät 27.9. Helsingin yliopiston Metsätalolla seminaarin "Kirottu klassikko - Louis-Ferdinand Céline Ranskan 1900-luvun kirjallisuudessa." Tilaisuudessa puhuivat minun lisäkseni Tarmo Kunnas, Henri Godard ja Kai Mikkonen. Seuraava teksti on seminaarissa pitämäni esitelmä. Puhuin otsikolla "Niin kauas kuin yötä riittää ja modernin elämän kurjuus".)
Louis-Ferdinand Célinen esikoisromaani Niin kauas kuin yötä riittää oli vuoden 1932 suurin kirjallinen sensaatio Ranskassa. Romaani melkein voitti Goncourt-palkinnon ja Jean-Paul Sartren kaltaiset julkiset intellektuellit pitivät sitä mullistavana. Céline oli kirjallisuuspiireille ennestään lähes täysin tuntematon: hän oli kirjoittanut vain yhden näytelmän, joka ei ollut saanut mainittavaa huomiota. Hän tuli kirjallisuusmaailmaan niin sanotusti pystymetsästä. Yksi esikoisromaanin kuuluisista ihailijoista, Lev Trotski, sanoi että Céline "oli astunut suureen kirjallisuuteen niin kuin muut astuvat sisään kotiinsa."
Célinen debyytti ei myöskään noudatellut mitään vallitsevaa kirjallista muotia. Céline kuuluu niihin tuiki harvinaisiin kirjailijoihin, jotka eivät nojaa varsinaisesti mihinkään tunnettuun traditioon eivätkä myöskään jätä mitään tradition kaltaista jälkeensä. Ei ole olemassa célineläistä koulukuntaa eikä edes ketään yksittäistä kirjailijaa, jota voisi kutsua hänen suoraksi perillisekseen. Kurt Vonnegut on todennut sarkastisesti, että hänen "kolmen pisteen tyyliään" ovat jäljitelleet vain juorulehtien kolumnistit, koska sen avulla voi saada minkä tahansa informaationmurusen näyttämään merkittävältä. Ihailijoita Célinellä on kyllä riittänyt, ja heistä voisi Vonnegutin ohella mainita ainakin Samuel Beckettin, Günter Grassin, Charles Bukowskin, William S. Burroughsin ja Michel Houellebecqin.
Niin kauas kuin yötä riittää on Célinen yhdestätoista romaanista "lukijaystävällisin": hänen tavaramerkikseen muodostunutta kolmen pisteen katkomaa lauserytmiä hyödynnetään siinä melko maltillisesti. Myöhäistuotannon teokset, kuten Nord ja Rigodon, ovat siihen verrattuna lähestulkoon antiromaaneja, fragmentaarisia tekstiryöppyjä joissa tarina on vain hutera kehys.
Jos Célinen tyylille haluaa löytää varhaisempia esikuvia, on mentävä aina keskiajan kirjallisuuteen, François Villoniin ja François Rabelais'hin asti. Céline korosti aina vastenmielisyyttään klassillista kielenkäyttöä kohtaan. Hän ei ollut Voltairen, Pascalin tai Camus'n kaltainen homme à idées, hänen tyylinsä perustui pikemminkin emootioon kuin ajatuksiin. Hän pyrki kielen avulla kielen taakse, itse aisti- ja tunne-elämykseen. Villonin tavoin Céline hyödynsi katukieltä ja slangia, Rabelais'n tavoin hän suosi groteskeja ja liioittelevia kielikuvia. Hän kehuskeli tuoneensa romaaneillaan puhutun kielen kirjallisuuteen.
Célinen kuohuva proosatyyli oli kuitenkin spontaania vain näennäisesti. Sen saattaminen lopulliseen muotoon oli hirmuisen työn takana. Tyypilliseen tapaansa liioitellen Céline sanoi rakentavansa romaanin kirjoittamalla ensin 80 000 liuskaa käsin ja sitten puristamalla ne kahdeksaansataan liuskaan. Hänen säilyneet alkuperäiskäsikirjoituksensa lukemattomine korjausmerkintöineen osoittavat, että tekstiä hioessaan hän ei kiinnittänyt huomiota ainoastaan sanojen merkityksen täsmällisyyteen, vaan yhtä lailla rytmiin ja tonaaliseen sopivuuteen. Moinen ankaruus on ollut harvinaista proosakirjailijoille sitten Flaubertin päivien.
Musiikkitermein ilmaistuna editointityössä oli kyse tunne-elämyksen transponoimisesta kirjoitetulle kielelle. Saman tyyppisen transponoinnin Céline suoritti oman elämänsä tapahtumille muuttaessaan ne fiktioksi. Niin kauas kuin yötä riittää seuraa päällisin puolin kirjoittajansa elämänvaiheita noin 20-vuotiaasta noin 35-vuotiaaksi. Minäkertoja ja samalla kirjailijan alter ego on Ferdinand Bardamu, joka romaanin alussa värväytyy ensimmäiseen maailmansotaan. Vakavan haavoittumisen jälkeen hänet kotiutetaan, ja hän lähtee töihin kauppa-asemalle Ranskan siirtomaahan Keski-Afrikkaan. Afrikka-jaksoon saakka kuvaus on naturalistista ja vaikuttaa suoran omaelämäkerralliselta. Sitten tapahtuu yllättävä loikka silkkaan fantasiaan: Bardamu sairastuu malariaan ja hänet myydään orjaksi Yhdysvaltoihin purjehtivaan kaleeriin.
Tällaiset absurdit ja hallusinatoriset jaksot rikkovat silloin tällöin tarinan realistisen tason ja antavat mielikuvitukselle vallan omakohtaisuuden yli. Tärkeintä on sisäisen kokemuksen välittäminen, ei se, vastaavatko tapahtumat Célinen todellista menneisyyttä tai ovatko ne ylipäätään mahdollisia. Célinen tapa prosessoida todellisuutta teki hänestä niin sanotun maagisen realismin edelläkävijän.
Esikoisromaanin alkukielisessä nimessä Voyage au bout de la nuit korostuu matkan ja matkustamisen mekitys. Lyhyessä alkulauseessa Céline sanoo, että kyseessä on ensi sijassa mielikuvituksellinen ja eksistentiaalinen matka:
Matkustaminen on tosi hyödyllistä, se panee mielikuvituksen liikkeelle. Kaikki muu on vain pettymystä ja raadantaa. Meidän matkamme on kuvitelma alusta loppuun. Siinä sen voima.
Matka ulottuu elämästä kuolemaan. Ihmiset, eläimet, kaupungit, asiat, kaikki on kuviteltua. Yksinkertaisesti romaani, pelkkää fiktiota. Näin sanoo Littré, eikä hän erehtynyt koskaan.
Matka suuntautuu "yöhön", joka on koko elämän ja maailman metafora. Sen tuolla puolen on vain olemattomuus, kuolema joka alituiseen muistuttaa itsestään. Istuessaan pariisilaisessa katukuppilassa tanssijatar Tanian kanssa Bardamu toteaa:
Olimme saapuneet maailman päähän, se oli yhä selvempää. Pitemmälle ei voinut jatkaa sillä sen jälkeen oli enää pelkkiä vainajia.
Mutta matkalla on toisenlainenkin ulottuvuus: se on matka modernin, teollisen maailman halki. Célineä on alituiseen verrattu Marcel Proustiin, termi "katuojien Proust" on yksi kuluneimmista häneen liitetyistä attribuuteista. Tietyssä mielessä vertaus onkin osuva. Siinä missä Kadonnutta aikaa etsimässä kronikoi vanhan aristokraattisen Ranskan hiipumista ja modernin keskiluokan nousua vuosisadan vaihteessa, kronikoi Célinen tuotanto 1900-luvun ensimmäisen puoliskon teollista yhteiskuntaa ja sen musertavaa, puuduttavaa vaikutusta ihmisten suuren enemmistön elämään. Céline jatkaa siitä mihin Proust jäi.
On sanottu, että 1900-luku ei alkanut vuodesta 1900 vaan 1914. Niin kauas kuin yötä riittää alkaa kuvauksella ensimmäisestä maailmansodasta, mullistuksesta joka antoi lopullisen kuoliniskun Proustin kuvaamalle Euroopalle. Tilalle tuli rähjäinen, kaoottinen, poliittisten ja taloudellisten ristiriitojen repimä Eurooppa, josta nykyään puhutaan "maailmansotien välisenä aikana". Myöhäistuotannossaan Céline kuvasi tuon maailman luhistumista toisessa suursodassa. Hänelle uuden sodan lopputulos ei kuitenkaan tarkoittanut askelta kohti parempaa maailmaa. Paris Review -lehdelle antamassaan haastattelussa vuonna 1960 Céline sanoi, että toinen maailmansota oli Euroopan loppu: hän kuvaili sitä "maanjäristykseksi, jonka episentrumi oli Stalingrad".
Ensimmäinen maailmansota tarkoitti sodankäynnin muuttumista materiaalitaisteluksi, jossa yksittäisellä sotilaalla ja hänen urheudellaan tai pelkuruudellaan ei ollut merkitystä. Taistelun voitti se, jolla oli enemmän resursseja uhrattavaksi. Kuvaavaa on, että päähenkilö Bardamu osallistuu Célinen itsensä tavoin sotaan ratsuväen miehenä: ratsuväki oli aselaji, johon liittyi eniten 1800-lukulaisen "herrasmiessodankäynnin" romanttisia mielikuvia, ja se menetti täysin strategisen merkityksensä asemasodassa. Bardamun ratsuväkiyksikkö on joutunut kiipeämään hevostensa selästä ja tarpoo nyt liejussa ja yrittää väistellä konekiväärinluoteja ja tykistön kranaatteja. Mukavuutta rakastavat kenraalit elävät tyystin eri todellisuudessa kuin heidän likaiset, nälkäiset ja pelokkaat sotilaansa - nämä kaksi maailmaa ovat lopullisesti erillään.
Kun Bardamu on myöhemmin Amerikan-matkallaan töissä tehtaassa, teollisuustyöläisen arki vertautuu sotilaan rintamakokemukseen:
Kuvotti katsoa kuinka työläiset selkä vääränä, tunnontarkasti tekivät koneille mieliksi kaikin mahdollisin tavoin, kiersivät reikiin yhä uusia pultteja sen sijaan että olisivat kerta kaikkiaan lyöneet rukkaset pöytään, jättäneet öljyn hajut ja huurut jotka polttivat kurkun kautta rumpukalvot ja sisäkorvat. Eivät työläiset häpeästä päätään paina. Melulle antaa periksi samalla tavoin kuin sodalle. Antautuu koneiden vietäväksi, otsaluunsa takana tuskin kolmea häilyvää ajatusta. Loppu. Kaikki mitä katsoo, kaikki mihin kädellään koskee, on raudankovaa. Ja kaikki mitä vähän onnistuu muistamaan on sekin jäykkää kuin rauta eikä maistu ajatuksissa miltään.
Tehdasjakso perustuu niille havainnoille, joita Céline itse teki ollessaan Kansainliiton lääkärinä tarkkailemassa detroitilaisten tehdastyöläisten oloja. Teollisuushallin melu ja liukuhihnatyön monotonisuus musertavat ja tylsistyttävät ihmisen mielen samalla tavalla kuin tykistön rumputuli sodassa. Céline ei suinkaan ollut ensimmäinen eikä ainoa, joka vertasi taistelua ja teollisuutta toisiinsa. Toinen merkittävä 1900-luvun kuvaaja, Ernst Jünger, kuvasi tehdastyöläisen elinympäristöä maailmansodan taistelukentiltä lainatuin termein ja kielikuvin. 1920- ja 30-luvun teoksissaan hän kuvasi ihmisen ja koneen välisen eron hämärtymistä modernissa sodassa ja raskaassa teollisuudessa. Mutta Jüngerin asenne oli herooinen: hänelle sotilas ja työläinen olivat moderneja sankareita, jotka suistaisivat tieltään tympeän, mukavuudenhaluisen pikkuporvarin. Céline puolestaan ei nähnyt sotilaan ja työläisen osassa mitään sankarillista, hänelle se oli perin pohjin kurja ja viheliäinen.
Näihin kahteen näkökulmaan - sotaan ja teollisuustyöhön - kiteytyy yksi Célinen romaanin keskeisistä teeseistä: ihmisten valtaosalle moderni elämä ei ole kiinnostavaa, innostavaa tai juuri elämisen arvoista. Kaikki paikat, joissa Bardamu romaanin aikana asuu tai vierailee, vahvistavat tämän päätelmän. Sen takia hän päättääkin Afrikan- ja Amerikan-matkojensa jälkeen palata pysyvästi Ranskaan: fyysinen matkustaminen paikasta toiseen on mieletöntä, sillä kaikkialla kohtaa saman elämän viheliäisyyden ja saman ylittämättömän kuilun rikkaiden ja köyhien välillä.
Osa tätä elämän sisäistä köyhtymistä on ihmissuhteiden kaupallistuminen ja pinnallistuminen - teema, josta on Célinen jälkeen kirjoitettu hyllymetreittäin kaunokirjallisuutta. Bardamu solmii rintamalta päästyään suhteen kahteen naiseen, amerikkalaiseen Lolaan ja näyttelijätär Musyneen. Ensin mainittu on seksuaalisesti vetovoimainen mutta läpikotaisin naiivi ja typerä - suhde ei koskaan nouse hedonistisen tason yläpuolelle. Lopulta Lola hylkää Bardamun, koska tämä ei ole tarpeeksi optimistinen ja patrioottinen. Musyne puolestaan jättää Bardamun varakkaamman rakastajan takia. Irvokkainta ihmissuhteiden materialismia edustaa kuitenkin Bardamun ystävä Robinson, joka sodan jälkeen elättää itsensä viihdyttämällä eroottisesti sotilaiden leskiä. Ironista on, että yksi harvoista hahmoista, joista Bardamu löytää teeskentelemätöntä inhimillistä lämpöä ja aitoa rakkautta, on hänen Yhdysvalloissa kohtaamansa ilotyttö Molly - tämä nainen myy ruumistaan muttei ole prostituoinut sieluaan.
Useimmat Bardamun tuttavuuksista ovat väliaikaisia, mutta yksi on pysyvämpää laatua: entinen rintamakaveri Robinson katoaa ja putkahtaa esiin aina uudelleen. Hänen tapansa sotkea Bardamu aina mukaan omiin hämäräperäisiin suunnitelmiinsa tuo kertomukseen veijariromaanin piirteitä. Robinson on tavallaan Bardamun kääntöpuoli: aktiivinen, eteenpäinpyrkivä toiminnan mies passiivisen ja tarkkailijan roolissa pysyttelevän päähenkilön rinnalla.
Robinson on sisäistänyt modernin maailman toimintaperiaatteet: hän hyväksyy sen, että vanhat moraalikoodit ja jalot periaatteet ovat osoittautuneet hyödyttömiksi kaiken läpäisevässä kilpailussa onnesta ja omaisuudesta. Hän tahtoo ottaa elämästä kaiken irti, rikastua, heittäytyä toimintaan ja nautintoihin. Mutta Robinsonin hankkeet osoittautuvat fiaskoiksi kerta toisensa jälkeen, ja hänen kamppailunsa onnen ja vaurauden saavuttamiseksi saa yhä surkuhupaisampia muotoja. Robinsonin kuolema romaanin lopussa - hän sokeutuu ja hänen rakastajattarensa ampuu hänet - alleviivaa oivallusta, että nautinnot ja rikkaudet kuuluvat aina vain osalle ihmisistä, vaikka niiden väitetään modernissa liberaalidemokraattisessa kapitalismissa olevan kaikkien ulottuvilla. Pohjimmiltaan hän on epäonnensoturi, ikuinen väliinputoaja jolle ei ole roolia elämässä. Väliinputoaja on myös Bardamu itse, mutta hän tiedostaa osansa - Robinsonin tragedia on, ettei hän ymmärrä maailman lainalaisuuksia.
Céline halveksi liberaaleja, jotka kiistivät ihmisen eettisen ja fyysisen alennustilan modernissa maailmassa tai kuvittelivat, että kulutuskulttuurin tavararöykkiöt jotenkin mitätöisivät sen. Suoranaista inhoa ja vihaa hän tunsi marxilaisia kohtaan, jotka luulivat kommunistisen vallankumouksen ratkaisevan kaiken. Kommunistisen lehdistön kriitikot pitivät esikoisromaanin armottomasta kapitalismin kritiikistä, mutta moittivat sitä toivon ja kapinahengen puutteesta. Kommunistipuolueen L'Humanité -lehden kriitikko Paul Nizan tuomitsi Célinen anarkistina ja nihilistinä. Hän kirjoitti Voyagen arvostelussaan:
Céline ei ole yksi meistä: on mahdoton hyväksyä hänen perusteellista anarkiaansa, hänen ylenkatsettaan, hänen kokonaisvaltaista vihaansa joka koskee myös proletariaattia. Tämä puhdas kapinallisuus voi johtaa hänet mihin tahansa: meidän puolellemme,meitä vastaan tai ei mihinkään.
Kannattaa panna merkille Nizanin paheksunta siitä, että Céline kohdisti vihansa myös työväenluokkaan. Vaikka Niin kauas kuin yötä riittää on köyhän ihmisen näkökulma modernisaatioon, se ei mitenkään asetu köyhän puolelle. Célinen köyhät ovat yhtä lailla ahtaiden mielihalujensa, tietämättömyytensä ja häijyytensä ajamia olentoja kuin kaikki muutkin. Tällainen lähestymistapa näyttää ärsyttävän puhdasoppisempia vasemmistolaisia aina: 1800-luvun vasemmistokriitikot syyttivät Émile Zolaa "työväenluokan häpäisemisestä" romaanillaan L'assommoir, 1970-luvun Suomessa Hannu Salamaa arvosteltiin, kun Siinä näkijä missä tekijä ei esittänyt sodanaikaisia kommunistisia vastarintamiehiä sosialistisen realismin ihanteiden mukaisina.
Matkusteltuaan vuonna 1936 Neuvostoliitossa Céline kirjoitti Mea Culpa -nimisen pamfletin, jossa hän tuomitsi kommunismin jyrkästi. Hän kuvaili mm. neuvostosairaaloiden surkeaa tilaa ja puutteellista kalustoa ja kirjoitti, että koko marxilainen ideologia on pelkkä vulgaari temppu, jolla yritetään vedota ihmisen materialistisiin vaistoihin. Siinä missä uskonnot lupasivat leveää elämää tuonpuoleisessa, kommunismi lupasi sitä aina seuraavan viisivuotisohjelman jälkeen. Mutta ennen kaikkea kommunismi ei materialistisuudessaan voinut tarjota kestäviä ihanteita kapitalismin tuhoamien tilalle.
Varsin yleisen käsityksen jälkeen Célinestä tuli tämän jälkeen "fasisti." Minusta se ei pidä paikkaansa - ellei sitten omaksuta sitä kömpelöä käsitystä, että fasismi on jokin mielentila tai persoonallisuustyyppi. Antisemiitti ja rasisti Céline epäilemättä oli, mutta se ei vielä tee hänestä fasistia. Fasismi on poliittinen oppi, ja liikkeet joihin termillä yleensä viitataan - Italian fascismi ja Saksan kansallissosialismi - sisälsivät paljon Célinelle tyystin vierasta ideologisuutta. Yleisesti ottaen Céline oli niin anarkistinen ja individualistinen luonne, ettei hänestä olisi saanut minkään suuntauksen puhdasoppista kannattajaa. Hän sanoi ettei ikinä äänestäisi vaaleissa ketään paitsi kenties itseään. Hän oli omalaatuinen moralisti, joka haaveili ihmisen sisäisestä jalostumisesta, itsekeskeisen onnentavoittelun hylkäämisestä jalompien päämäärien hyväksi. Miten tämä jalostuminen toteutettaisiin yhteiskunnallisessa mittakaavassa, siitä hänellä oli vain epämääräisiä ja ristiriitaisiakin käsityksiä. Poliittisissa kirjoituksissaan Célinen mielipiteet heilahtelevat anarkistisesta kommunismista oikeistolaiseen autoritaarisuuteen.
Minusta Niin kauas kuin yötä riittää on arvokas teos juuri siksi, että se kieltäytyy ryhtymästä poliittiseksi pikareskiromaaniksi. Céline vain sijoittaa yksittäisen ihmisen tajunnan keskelle maailmaa, joka räjähtää pirstaleiksi kapitalismin, industrialismin, imperialismin, kulutusyhteiskunnan ja yleisen arvottomuuden puristuksessa. Johtopäätökset jäävät lukijalle. Tällaisena dokumenttina Niin kauas kuin yötä riittää on ainutlaatuinen ja, mikä yllättävintä, hillittömän hauska. Yksi romaanin inspiroimista nykykirjailijoista, Will Self, on verrannut sitä Goyan etsaukseen joka on animoitu Tom ja Jerry -piirretyn tapaan. Vertaus kiteyttää olennaisen Célinen huumorintajusta: tragediaa esitetään niin hurjalla vimmalla ja vauhdilla, että se muuttuu slapstick-komediaksi. Kuva maailmasta kärjistyy alituiseen niin äärimmäiseksi, että alkujärkytyksen jälkeen ainoa luonteva vaihtoehto on vapauttava nauru. Niin kauas kuin yötä riittää on ehkä merkittävin 1900-luvulla kirjoitettu humoristinen romaani.
