JJ: Tervehdys, Timo Hännikäinen. Olet julkaissut Kerberos-lehdessäsi sekä Lovecraftin että Thomas Ligottin novelleja. Kerberos on omaa linjaansa vetävä kirjallisuuslehti, jossa tosin kauhulla ei ole ollut näitä lukuunottamatta mitään roolia. Mikä tekee Ligottista niin erityisen että halusit julkaista häntä lehdessäsi?
TH: Käytännössä se, että hänen proosansa ei ole millään tasolla helposti sulavaa. Ligotti tuo mieleeni E. M. Cioranin, johon häntä on verrattukin. Kumpaakin kirjailijaa voi lukea vain pieninä annoksina, sellaiset parikymmentä sivua kerralla - sen jälkeen on pakko pysähtyä miettimään, sulattelemaan. Teksti on niin täyteen ladattua. Useimmat kauhukirjailijat tuntuvat keskittyvän tarinankerrontaan ja jännitteen luomiseen, mutta Ligottilla on tyystin toinen lähestymistapa. Hän on itse todennutkin haastattelussa, että ulkoisen maailman ja muiden ihmisten seuraaminen ei kiinnosta häntä vähääkään. Kirjoittajan sisäinen visio on hänelle olennaista, tarina pelkkä tausta tai kehys. Ligottissa minua viehättävät siis samat asiat, jotka viehättävät kaikissa kirjailijoissa, joita mielelläni luen. Hän onkin astunut reippaasti genrerajojen yli: hän on ensi sijassa taiteilija, kauhukertomus on hänelle vain väline. Häntä verrataankin enemmän "korkeakirjallisiin" hahmoihin kuin varsinaisen kauhugenren edustajiin. Toisaalta Ligotti on monessa suhteessa "kauhistuttavampi" kuin moni puhdas kauhukirjailija. Hän onnistuu menemään harvinaisen syvälle siihen, mistä kaikessa kauhussa on oikeastaan viime kädessä kyse: olemattomuuteen liukenemisen, minuuden murenemisen pelkoihin. Monet hänen kertomuksensa ovat hyvin häiritseviä.
Milloin ja mitä kautta tutustuit Lovecraftin tuotantoon? Millainen on suhteesi kauhuun yleisemmin?
Lovecraft oli itse asiassa ensimmäinen kirjailija, jonka tuotantoa aloin kouluikäisenä lukea järjestelmällisesti. Luin ensimmäisen Lovecraft-suomennoksen Temppeli ja muita kertomuksia ja kiinnostus alkoi siitä. Innostuin sitä kautta lukemaan muitakin klassisia kauhukirjailijoita, Poeta muun muassa. Aikuisiällä kiinnostukseni herätti uudelleen Michel Houellebecqin Lovecraft-kirja Contre le monde, contre la vie ("Maailmaa ja elämää vastaan."). Sen myötä aloin tutkia vakavassa mielessä Lovecraftin kielenkäyttöä. Luettuani Lovecraftia laajalti alkukielellä aloin suunnitella hänen parhaiden novelliensa kääntämistä uudelleen, koska vanhat suomennokset ovat aika raskaita, tuntuvat liukuhihnatyöltä joka ei kunnolla tavoita alkutekstin sävyjä. Julkaisin suomennokseni varhaisesta Cthulhu-tarinasta "Dagon" Kerberoksessa joitakin vuosia sitten. Sen lisäksi olen kääntänyt "Cthulhun kutsun". Projekti kuitenkin hiipui, kun Jalava julkaisi vanhat suomennokset uudelleen ja kustantajani totesi, ettei uusille olisi tässä vaiheessa markkinarakoa. En ole koskaan välittänyt fantasiasta enkä kovin paljon scifistäkään, mutta jonkinlainen kiinnostus kauhugenreen minulla on säilynyt lapsuus- ja nuoruusvuosista. Säilymisen syy saattaa löytyä maailmankuvallisista seikoista. Houellebecq kirjoitti Lovecraft-tutkielmassaan, että kauhu on lajina reaktionäärinen, koska sen varsinaisena lähtöolettamuksena on pahuuden olemassaolo. Siis sellainen kehitysoptimismin vastainen ajatus, että pahuutta ei voida tyhjentävästi selittää eikä poistaa ihmisestä tai maailmasta. Seuraan jonkin verran, mitä kauhuelokuvan saralla tapahtuu, vaikka millään lailla innostaviin teoksiin törmää nykyään äärimmäisen harvoin. Kauhukirjallisuutta en ole seurannut aktiivisesti, sillä saralla ainoa uusi löytöni on juurikin Ligotti, johon päätin alun perin tutustua luettuani Marko Hautalan Ligotti-aiheisen blogikirjoituksen.
Ligotti on fiktionsa ohella kertonut avoimesti myös omista henkisistä sairauksistaan sekä elämänfilosofiastaan, jota voisi kuvailla hyvin pessimistiseksi ja nihilistiseksi. Miten suhtaudut hänen ajatteluunsa?
Ligottin ajattelu kuuluu "masentuneen selvänäköisyyden" kategoriaan. Ei ole sinänsä olennaista, onko hänen antamansa kuva maailmasta realistinen - olennaista on, että niinkin maailman voi nähdä. Ligottin "nihilismi" on oikeastaan pyrkimystä kärjistämällä ja illuusioita järjestelmällisesti riisumalla löytää joitakin olennaisia totuuksia. Pikemminkin filosofinen metodi kuin lopputulos.
Olet käsittääkseni juuri suomentamassa Thomas Ligottia. Pystytkö kertomaan tästä hieman enemmän? Mitä on mahdollisesti tulossa ja millä aikataululla?
Suomensin viime vuonna pari Ligottin novellia Kerberokseen, ja samalla kypsyi idea, että voisin suomentaa häntä enemmänkin. Valmisteilla on suomennosvalikoima hänen parhaista kertomuksistaan koko uran varrelta. Olen tehnyt sitä hiljakseen, niinä hetkinä kun ei ole kiireellisempiä töitä. Jonkinlainen käsikirjoitus valmistunee tämän vuoden loppuun mennessä, kustantajaa en ole vielä aktiivisesti etsinyt.
Kerroit jossain määrin seuraavasi kauhuelokuvia. Mitkä ovat mielestäsi onnistuneimpia kauhuelokuvia? Minulle kauhistuttavimmat elokuvat ovat jo pidempään tulleet ainakin nimellisesti eri genrestä kuin kauhu, esimerkkeinä vaikkapa Gaspar Noen Seul contre tous sekä Irreversible, Michael Haneken työt sekä Nicole Garcian Valhe. Viimeisimpänä tehokkaan kauhistuttavana elokuvana on jäänyt mileen hollantilainen vähemmän tunnettu draama Kadonnut (Spoorloos, 1988), joka tarjosi aidosti mieleenjäävän ja kylmän kokemuksen, elokuvan pyöriessä mielessä vielä päiviä katsomisen jälkeen. Hyvin harva varsinainen kauhuelokuva pääsee nykyään samalla tavoin ihon alle.
Olen samaa mieltä tuosta, että nykyään oikeasti pelottavat ja häiritsevät elokuvat tulevat varsinaisen kauhugenren ulkopuolelta. Viime vuosien kiinnostavimmat varsinaiset kauhuelokuvatkin, kuten Von Trierin Antikristus ja Aronofskyn Black Swan ovat oikeastaan kauhuaineksilla maustettuja psykologisia draamoja. Nykyinen kauhuelokuva on jäänyt lähinnä toistamaan vanhoja maneereja, ja pelon ja ihmetyksen kaltaisille tunnetiloille perustuvassa genressä tämä on erityisen tuhoisaa. On myös selvästi nähtävissä, että nykyiset kauhuohjaajat tuntevat kyllä oman genrensä, mutta muuten heidän elokuvasivistyksensä on heikkoa. Ei pitäisi yrittää tehdä hyvää kauhuelokuvaa, vaan hyvää elokuvaa. Kauhun kova ydin ei ole efekteissä, vaan metafyysisissä ja eksistentiaalisissa seikoissa: kuoleman, olemattomuuden, minuuden liukenemisen peloissa. Tämä ymmärrettiin mielestäni ennen paremmin. Mainitsemasi Kadonnut on yksi suurista suosikeistani, ja tämän hetken ohjaajilla olisi siitä paljon opittavaa. Se on paraatiesimerkki siitä, miten pelon ilmapiiri rakennetaan pikku hiljaa yhä tiheämmäksi ja lopulta jätetään katsoja alastoman järkytyksen tilaan. Muita kestosuosikkejani kauhuelokuvista ovat mm. Alien, Inho, H.G. Clouzot'n Pirulliset ja japanilaisen Kaneto Shindon Onibaba.
Toimiiko lovecraftlainen kirjoittaminen vielä uskottavasti nykyajassa? Mitä ajatuksia herättää näkemys jonka mukaan Lovecraftin teemat ovat kokeneet populaarikulttuurin laimentamana jonkinlaisen uskottavuuden tai syvyyden menetyksen ja tästä johtuen hänen teemojensa hyödyntäminen tai jatkaminen ei enää luontevasti onnistu?
Aikamme banalisoi kaiken, jolla on jonkinlaista markkina-arvoa. Mutta pitää muistaa, että Lovecraftin kirjoitukset ovat aina kaivettavissa heikkojen jäljitelmien ja populaarikulttuurin tuottaman krääsän alta. Niiden tematiikalla on ollut ja on yhä vaikutusta muuhunkin kirjallisuuteen kuin kauhufiktioon. Muiden muassa Jorge Luis Borges, Joyce Carol Oates ja Michel Houellebecq ovat innoittuneet Lovecraftista, vaikkei vaikutus näykään heidän tuotannossaan yksiselitteisellä tavalla.
Lovecraftia on usein väitetty huonoksi kirjoittajaksi. Mitä mieltä olet tästä?
Näkemys on minusta kummallinen, koska se perustuu ajatukselle, että muoto ja sisältö olisivat kirjallisuudessa tiukasti eroteltavissa. Tyyli ei koskaan ole toissijaista, ei Lovecraftillakaan. Varsinkin Lovecraftia kääntäessä olen huomannut, kuinka omaperäinen ja vivahteita ymmärtävä kielenkäyttäjä hän on. Tämä ei käy riittävän hyvin ilmi julkaistuissa Lovecraft-suomennoksissa. Hänen tyylinsä oli rehevän ylikirjoitettua, ja sitä pidettiin jo Lovecraftin elinaikana vanhentuneena, mutta juuri täydellinen piittaamattomuus aikalaiskirjallisuuden konventioista synnytti hänen kohdallaan jotakin omintakeista. Mielestäni Lovecraftin kieltä ja tyylikeinoja ei ole tutkittu riittävästi.
Nykyään Lovecraftin rasismi tulee hänestä käydyissä keskusteluissa usein esiin. Oliko rasismi mielestäsi selkeä osa Lovecraftin tuotantoa ja selittääkö se mahdollisesti joitain puolia hänen tuotannossaan tai ajattelussaan?
Lovecraft-tutkielmassaan Houellebecq käsitteli ansiokkaasti tuota rasismikysymystä. Hän ei sivuuttanut, valitellut tai tuominnut Lovecraftin rasismia, vaan tarkasteli sitä osana tuotannosta välittyvää maailmankuvaa. Yleinen väite, että Lovecraftin rasismi olisi ollut hänen "aikansa tuote", on typerä. Lovecraftin rotuviha erosi jyrkkyydessään ja kiivaudessaan 1900-luvun alkupuoliskolle tyypillisistä ennakkoluuloista ja asenteista. Lisäksi väite pitää sisällään naiivin ajatuksen, että me edustaisimme sivilisaation korkeinta tähänastista huippua ja katselisimme sieltä kaikkia edeltäjiämme. Lovecraftin tuotannon ytimessä on sinänsä ajaton pelko sivistyneen ja järjestyneen maailman suistumisesta vitaalisen barbarian valtaan, jota hän uskoi "alempirotuisten" edustavan. Hänen kertomuksissaan "Suurten Muinaisten" palvojat ovat primitiivisiä, seksuaalisesti holtittomia ja taikauskoisia - samat piirteet hän yhdisti esimerkiksi Yhdysvaltain mustaan väestöön.
Kerro hieman kirjoittamisrutiineistasi. Kirjoitatko yöllä? Kuinka nopea kirjoittaja olet?
Aamupäivä ja yö ovat parhaita kirjoittamisajankohtia. Päivällä on kai liikaa häiriötekijöitä, ja keskityn silloin mieluiten johonkin muuhun. Kokonaisen kirjan kirjoittamiseen käytän harvoin reilua puolta vuotta enempää, jos puhutaan konkreettisesta kirjoittamisprosessista, mutta taustatiedon hankkimiseen ja tematiikan pohtimiseen saatan käyttää huomattavasti pidemmän ajan.
Olet parhaiten tunnettu esseekokoelmistasi. Voisitko itse kuvitella kirjoittavasi kauhufiktiota?
Ei se aivan poissuljettu ajatus ole. Jos kirjoittaisin vaikkapa romaanin, se voisi hyvinkin sisältää jonkinlaisia kauhuaineksia. Varmaankin se olisi jotakin Ligottin tyyppistä, enemmänkin pohdiskelevaa kuin tarinavetoista.
Onko mitään niin pelottavaa tai vastenmielistä, että et voisi kirjoittaa siitä tai käsitellä sitä esseen tai tarinan keinoin?
Ei. On paljon asioita jotka eivät yksinkertaisesti kiinnosta minua, mutta on vaikea kuvitella että pelko tai inho saisivat minut pidättäytymään jostakin aiheenvalinnasta. Nehän ovat pikemminkin luomisen moottoreita.
Pelkäätkö koskaan mitä perheesi tai muu lähipiiri ajattelee jos kirjoitat kovin kärkeviä tai provosoivia? Vaikuttaako tämä koskaan kirjoittamiseen
esim. itsesensuurin muodossa?
Lähipiirini on vuosien varrella valikoitunut sellaiseksi, etteivät heidän reaktionsa huoleta minua. He eivät hermostu päänavauksistani, vaikkeivät samaa mieltä olisikaan. Perheessäkin tapoihini on totuttu. Itsesensuurista voi päästä, kun tiedostaa että oikeat ihmiset kyllä ymmärtävät mitä haluan sanoa - ymmärtämishaluttomia tai -kyvyttömiä on turha yrittää miellyttää. Toisaalta jonkinlainen tietoinen itsesensuuri voi olla hyväksikin. En esimerkiksi halua vahingoittaa läheisiäni paljastamalla heidän yksityisasioitaan.
Olet ollut muutaman kerran pienen ja hetkellisen keskustelumyrskyn sisällä kirjoituksiesi ja mielipiteidesi vuoksi. Näissä tilanteissa jokaisen tiedostavan sopulin on ollut pakko saada haukata sinusta oma palasensa muiden mukana. Onko näiden kokemusten keskellä oleminen ollut kenties lähellä Lovecraftin kuvaamaa kosmista yksinäisyyttä pohjimmiltaan vihamielisessä ympäristössä?
Sosiaalinen rohkeus ei ole rohkeuden korkein laji, mutta jotain sekin tietysti vaatii. En kuitenkaan halua korostaa tätä puolta liikaa, koska pidän suorapuheisuutta pikemminkin välttämättömyytenä tai velvollisuutena kuin ansiona. Lisäksi jokaista loukkaantujaa ja vihapostin lähettäjää kohden on niitä, jotka ilmaisevat arvostuksensa. Kirjailija voi katsoa onnistuneensa ainakin jossain, jos herättää vastakkaisia reaktioita. Olen myös luonteeltani sellainen, että tiettyjen kuplien puhkaiseminen ja hölmöjen suuttumus tuottavat minulle jonkinlaista tyydytystä. Jokseenkin alhainen motiivi, myönnettäköön, mutta kirjoittamisen vaikuttimet harvoin ovat puhtaita.
Olet onnistuneen kirjallisuus- ja kulttuurilehden perustaja ja päätoimittaja. Mitä neuvoja ja kehittämisvinkkejä antaisit lehdellemme?
En tiedä, osaanko antaa sen kummempia neuvoja kuin sen, että kannattaa olla sitkeä ja kerätä lehden ympärille riittävän monipuolinen ja asialle omistautunut porukka. Pienen kulttuurilehden elinikä ei Suomessa ole keskimäärin kovin korkea, jo kolmen ilmestymisvuoden jälkeen on pärjännyt paremmin kuin useimmat. Yleisesti ottaen Kuiskaus pimeässä on laadukas ja ulkoasultaan tyylikäs lehti. Minusta on hienoa, että tällaisia aihepiiriltään hieman eksentrisiä, suuria yleisöjä kosiskelemattomia erikoisjulkaisuja on ylipäätään olemassa. Erityisesti minua riemastutti lehden alkuperäinen nimi Nyarlathotep, vaikka ymmärrän kyllä, että nykyinen nimi on lukijaystävällisempi.
Onko sinulta tulossa kauhun saralla mitään muuta mainitsemisen arvoista kuin mahdolliset Ligotti-suomennokset? Millaista kirjaa olet työstämässä seuraavaksi?
Kauhun saralla minulla ei ole nyt muuta meneillään. Tällä hetkellä luonnostelen esseekokoelmaa, joka on tavallaan temaattista jatkoa Ilman-kirjalle. Käsittelen siinä maskuliinisuutta ja sen sivistyneiden muotojen katoamista modernissa yhteiskunnassa. Punaisena lankana on kunnian käsite, sen merkitys historiassa ja nykyisyydessä. Suunnitteilla on myös eräänlainen esseeromaani / autofiktioteos.
Olet käsittääkseni laajasti kirjallisuuden ystävä ja opiskellutkin aihetta yliopistossa. Mitä vähemmän tunnettuja (ei-valtavirtaa / puoliksi unohdettuja) absurdeja, outoja tai kauhistuttavia teoksia voisit suositella lehtemme lukijoille?
Voisin suositella Valtteri Suomalaisen kirjaa 'Kuolet vain kahdesti'. Kyseessä ei ole kauhugneren teos, mutta outo ja makaaberi se kyllä on, ja ennen kaikkea äärimmäisen hauska. Kyseessä on obduktiopreparaattorin eli oikeuslääketieteellisten ruumiinavausten suorittajan muistelmat työstään. Kirja on oivallinen näkökulma siihen, millaisena kuoleman näkee ihminen, joka työskentelee sen parissa - harvinainen perspektiivi tänä aikana.
Kiitokset mielenkiintoisesta haastattelusta. Lopputerveisten paikka!
Cthulhu fhtagn!
