Viime maanantaina tässä blogissa julkaisemani vetoomus herätti monenlaisia kannanottoja. Suurin osa niistä keskittyi sosiaaliseen mediaan, pisin ja todennäköisesti seuratuin keskusteluketju syntyi Savukeitaan kustannuspäällikkö Ville Hytösen facebook-seinälle hänen jaettuaan kirjoitukseni, ja keskustelun kulkua referoi Kansan Uutiset uutisessaan. Kuluneen viikon aikana moni toimittaja, kollega ja tavallinen lukija otti minuun yhteyttä ja kertoi ihmetelleensä suuresti keskustelun luonnetta. Vetoomuksessani mainittu ja siteerattu kirjallisuudentutkija Jussi Ojajärvi kirjoitti omaan blogiinsa vastineen kirjoitukseeni.
Lyhyesti sanottuna tapahtui juuri se, mihin ulostulollani pyrinkin. Kirjani julkaisemista arvostelleet joutuivat puolustuskannalle ja selittelemään tekemisiään. Saamani sympatia osoitti, että valtaosa lukevasta yleisöstä ei ymmärrä Ojajärven, Olli Löytyn, anarkistiaktivisti Antti Rautiaisen, turkulaisen vihreiden kaupungivaltuutetun Mikko Laaksosen ja heidän myötäilijöidensä pyrkimystä politisoida kustannuspäätöksiä ja ajaa omasta näkökulmastaan epämiellyttävät näkemykset mahdollisimman syvälle julkisen keskustelun marginaaliin. Jos kustantamon taiteellisen linjan muokkaamiseen tähtäävä yksityinen ja julkinen painostus vain jatkuisi kenenkään kiinnittämättä siihen huomiota, vaarana olisi moisen menettelyn muuttuminen normaaliksi ja hyväksyttäväksi. Tämä uhka lienee ainakin toistaiseksi ja tässä erillistapauksessa torjuttu, ja haluankin kiittää kaikkia niitä, jotka ovat levittäneet vetoomustani tai ottaneet siihen muuten kantaa.
Puolustusasemiin joutuneet poliittisen korrektiuden vartijat perustelivat toimintaansa varsin yhtenäisellä tavalla, joka tiivistyi Ojajärven kirjoittamassa vastineessa. He väittivät, etteivät suinkaan olleet rajoittamassa sanan- ja julkaisuvapautta, vaan kritisoivat sen käyttötapaa. Tähän sisältyi yritys kääntää koko asetelma päinvastaiseksi: sananvapautta olinkin todellisuudessa rajoittamassa minä "vääristellessäni" heidän "kritiikkiään". Sitaatti Ojajärven vastineesta:
Tehdään tämä nyt selväksi: sanan- ja julkaisuvapauden käyttötavan kritiikki saati käyttötavan mielen kysyminen ei ole sanan- ja julkaisuvapauden kieltämistä. Joka muuta väittää, sotkee asioita keskenään (esimerkiksi oman positionsa oikeuttamiseksi ja kompleksisempaa eettistä ajattelua välttääkseen).
Se, että yhtäältä kannatan Hännikäiselle sananvapautta ja toisaalta toivon samaan aikaan hänelle kohtaloa mahdollisimman vähän kuultuna ja vaikutusvallattomasti resurssoituna sananvapauden käyttäjänä, tuntuu Hännikäisestä epäilemättä ilkeältä ja pahantahtoiselta, voi voi, mutta sananvapauden rajoittamista se ei ole.
En pidä Hännikäisen aatteellis-poliittis-kirjallisesta projektista enkä arvostamani kustantamon, Savukeitaan, tavasta käyttää julkaisuvapauttaan ja arvovaltaansa projektin pönkittämiseen. Kuten yltä selviää, en kuitenkaan ole ollut kieltämässä Hännikäisen aatteellis-poliittis-kirjallista projektia tai Savukeitaan roolia sen tukijana. Minä olen kysynyt ja kritisoinut, etupäässä yksityisesti, Hännikäisen julkaisemisen järkevyyttä ja perusteita. Sellaisiksi on sitten tarjottu ennen muuta epämääräisiä vetoomuksia sananvapauteen ja minua (sekä muita kuten Olli Löyttyä) on asemoitu sananvapauden viholliseksi.
Ellen asiaa riittävän selkeästi aiemmin ilmaissut, korjattakoon asia nyt: Ojajärvellä ja muilla on toki oikeus sanoa, että Hännikäistä ei pitäisi julkaista. Se kuuluu itsestäänselvästi sananvapauden piiriin. Mutta yhtä selvästi se on toimintaa, jolla pyritään muokkaamaan yhteiskunnan ilmapiiriä sellaiseksi, että "väärien" ajatusten julkituominen kävisi vaikeammaksi. Siinä pyritään tuomitsemaan ajatuksia sen perusteella, että niillä saattaa olla ei-toivottu vaikutus, ja tämä on yksi totalitaaristen ajattelumallien kulmakivistä.
Tällaisesta "sananvapauden käyttötapojen kritiikistä" löytyy hyvin samankaltainen esimerkki 1970-luvun Suomesta. Vuonna 1973 Sosialistinen opiskelijaliitto (SOL) julkaisi monisteena levitetyn julkilausuman nimeltä "Todistusaineisto imperialismin ja äärioikeiston vaikutuksesta Suomen korkeakouluopetuksessa." Kirjanen sai julkisessa keskustelussa kansanomaisemman nimen Musta kirja. Kirjoittajat esittivät siinä huolensa, että Suomen korkeakouluopetukseen ja opiskelijoille tarjottuun kirjallisuuteen oli juurtunut YYA-sopimuksen, Pariisin rauhansopimuksen, edistyksen ja demokraattisen kehityksen vastaisia ajatuksia. He katsoivat, että kyseessä oli jopa kansalliset rajat ylittävä uhka:
Kansainvälinen ja kansallinen antikommunismi suuntautuu kaikkia edistyksellisiä ihmisiä, ei ainoastaan kommunisteja vastaan. Antikommunismi on ytimeltään kaikkea demokraattista kehitystä vastaan suuntautuvan vihan lietsontaa, josta on lyhyt matka fasismiin.
Vähän vastaavantyyppistä demonisointia on viime viikkoina kohdistettu minuun ja vielä painossa olevaan kirjaani. Kuvaava on Olli Löytyn väite teoksistani välittyvästä "ihmisvihamielisyydestä". Selvästikin ihmisvihamielisyys tarkoittaa tässä tapauksessa kaikkea sellaista, mikä ei Löytyn maailmankatsomukseen sovi - jos hän vastustaisi varsinaista misantropiaa, hänen pitäisi kauhistella sitä, että yleisön ulottuvilla on vaikkapa Célinen, Schopenhauerin, Cioranin, Ligottin tai Biercen teoksia. Mutta olennaista on, että hän esittää kirjoitukseni vaarallisina kaikelle, mitä kunnon ihminen pitää arvossa. Ei pelkästään tietylle ideologialle, vaan inhimillisyydelle, rauhalle, lailliselle järjestykselle, demokratialle, moraalille jne. Tällaiset tekstit ovat selvästikin niin kauhistuttavia, ettei niitä parane edes referoida tai eritellä. Ainakaan Löytty ei vielä toistaiseksi ole kertonut, mitkä kohdat tai piirteet tekevät niistä niin myrkyllisiä.
Suomettumisen aikaa käsittelevässä kirjassaan Kansakunta rähmällään (1991) historiantutkija Timo Vihavainen luonnehtii Mustan kirjan kirjoittajien ajattelutapaa:
Opetuksessa oli siis ilmeisestikin sekä tieteellisesti että poliittisesti ja moraalisesti tuomittavia piirteitä. Opetuksen kerrottiin myös "palvelevan" tiettyjä epähumaaneja päämääriä. Tämä oli hyvin tyypillinen totalitaarinen argumentti. Se ei ollut luonteeltaan tieteellinen, vaan sen soveltaminen edellytti poliittisia ratkaisuja. Asioiden arvioiminen sen mukaan, mitä tai ketä ne hyödyttivät, oli yhteistä sekä fasismin että kommunismin teorialle ja käytännölle. Samanlaista ajattelutapaa sovelsi myös filosofinen pragmatismi ja poliittisen pragmatismin Suomessakin siitä oli tullut tuttu käsite.
Muutamaa ihmistä lukuunottamatta kukaan kuluneen viikon keskustelihin osallistuneista ei edes tiedä, mitä kirja kokonaisuudessaan pitää sisällään, mutta sillä ei liene väliäkään, koska julkaiseminen itsessään pönkittää kyseenalaista "poliittista projektia". Konkreettisen raskauttavan aineiston puuttuessa on turvauduttu teosteni ulkopuolella esittämiini kannanottoihin ja jopa "guilty by association" -perusteluihin. Jälkimmäiseen turvautuneet ovat nostaneet esiin viime itsenäisyyspäivänä järjestetyn isänmaallisen 612-soihtukulkueen, jonka järjestämiseen osallistuin ja jossa olin juhlapuhujana. Kulkueen parinsadan osanottajan joukossa oli myös kansallissosialistisen Suomen Vastarintaliikkeen (SVL) jäseniä, minkä jotkut katsoivat osoittavan, että olen "poliittisessa yhteisrintamassa" uusnatsien kanssa. Näin ajatteleville lienee turha selittää, että itsenäisyyspäivän kulkue oli puolueista ja järjestöistä riippumaton epäpoliittinen tapahtuma, johon saattoi osallistua vain yksityishenkilönä ja jossa poliittisten tunnusten käyttö oli kiellettyä. Sen ainoana agendana oli tarjota tavallisille kansalaisille mahdollisuus osoittaa kunnioitustaan Suomen itsenäisyydelle ja siihen osallistuminen sekä tapahtuman mainostaminen oli mahdollista kenelle tahansa halukkaalle.
Mitä Vastarintaliikkeeseen tulee, en ole enkä ole koskaan ollut sen jäsen. En myöskään osallistuisi projektiin, jossa Vastarintaliike olisi järjestönä mukana, sillä ideologiana kansallissosialismi eroaa siinä määrin omista näkemyksistäni, etten katsoisi moista mielekkääksi. Joissakin kirjoituksissani olen käsitellyt natsismia aatteena ja historiallisena ilmiönä, ja mielestäni ilmaissut johtopäätökseni riittävän selvästi: en hyväksy sen valtionpalvontaa ja totalitaarista johtajaperiaatetta, ja sen vulgaaribiologiset rotuopit ovat suurimmaksi osaksi taikauskoa. Ylipäätäänkin olen sitä mieltä, että nykymaailmassa fasistiset tai kansallissosialistiset liikkeet voivat olla vain jo mailleen menneen ideologian anakronistista lämmittelyä, jolla ei ole poliittista tulevaisuutta.
Edellinen vain selvennykseksi. Palaan kysymykseen, miksi "väärien" ajatusten ennaltaehkäisyn periaate on itsessään totalitaarinen.
On helppo löytää esimerkkejä maista ja aikakausista, joissa sananvapaus on vallinnut teoriassa muttei käytännössä. 1970-luvun Suomessa mikään laki ei kieltänyt Solženitsynin Vankileirien saariston tai muiden Kustannuspiste-kustantamon julkaisemien teosten levittämistä, mutta siitä huolimatta suuret kirjakaupat eivät uskaltaneet ottaa niitä myyntiin ja pienemmätkin myivät niitä tiskin alta. Puhumattakaan siitä, että yksikään arvovaltainen kustantamo ei rohjennut ottaa kustannusohjelmaansa Solženitsynin muualla maailmassa kiitettyä ja palkittua teosta juurikin poliittisen painostuksen ja julkisen paheksunnan pelossa. Tällainen "pehmeä" sensuuri, jossa arveluttava materiaali ahdistetaan marginaalisiin levityskanaviin ja julkisuuden laitamille, toimii usein tehokkaammin kuin varsinaiset sensuurilait.
Myös tämän hetken Ruotsi pyrkii estämään vääräoppisten ajatusten leviämisen yhteiskunnan avoimuuden ja demokratian hengen hinnalla. Maahanmuuttoa arvosteleva Sverigedemokraterna-puolue on eristetty poliittisesti, sen edustajia ei päästetä julkiseen keskusteluun ja valtamedia järjestää jatkuvasti puolueen mustamaalaamiseen tähtääviä kampanjoita. Kun vasemmistoradikaalit aktivistit tunkeutuivat vuoden 2010 vaalien alla ruotsidemokraattien kansanedustajaehdokkaan kotiin ja pahoinpitelivät tämän, Ruotsin pääministeri sanoi julkisesti ymmärtävänsä, että puolueen "vihanlietsonta" herättää äärimmäisiä reaktioita. Poliittinen oikeaoppisuus on Ruotsin valtaapitäville tärkeämpää kuin se viesti, jonka 12,9% äänestäjistä antoi kannattaessaan ruotsidemokraatteja viime vaaleissa.
Demokratian ja sananvapauden puitteissa voidaan siis luoda tukahduttava ilmapiiri ilman, että mitään lain tai ihmisoikeussopimusten kirjainta rikotaan. Tällaisen kehityksen käynnistyminen on minusta todellinen ja osoitettavissa oleva uhka, ja sitä haluan omalla panoksellani ehkäistä.
Toki ymmärrän ja hyväksyn sen tosiseikan, että jotkut ihmiset olisivat onnellisempia jos kirjojani ei julkaistaisi tai luettaisi. Näin ajattelevilla on kaksi kunniallista menettelyvaihtoehtoa. Ensimmäinen on kuoliaaksivaikeneminen: jos tuotantoni ja niiden ajatusten, joita sen uskotaan edistävän, leviämistä ei halua edesauttaa, minusta tai kirjoituksistani ei yksinkertaisesti kannata puhua. Ainakaan ei kannata julistaa julkisilla foorumeilla, että tällaista ei pitäisi julkaista, sillä se jos mikä kiinnittää lukevan yleisön huomion varsinkin näinä skandaalinnälkäisinä aikoina. Toinen menettelytapa on hieman haastavampi. Kirjallisen teoksen saamaa painoarvoa voi vähentää kirjoittamalla siitä kielteisiä analyysejä ja arvosteluja, joissa se pyritään osoittamaan niin muodoltaan kuin sisällöltään arvottomaksi. Tämä tietenkin edellyttää paitsi teoksen lukemista, myös sen riskin ottamista, että kaikki lukijat eivät usko mitä arvostelussa sanotaan vaan sittenkin lukevat kirjan ja saattavat jopa pitää siitä.
On kuitenkin ihmisiä, jotka katsovat pitävänsä hallussaan objektiivista ja ehdotonta totuutta ja pitävät kaikkea siitä poikkeavaa hirvittävänä loukkauksena moraalia ja edistystä vastaan. Jos kuoliaaksivaikeneminen on käynyt mahdottomaksi eikä heillä ole rahkeita kriittiseen analyysiin, he turvautuvat muihin keinoihin: kauhisteluun, loanheittoon, painostukseen, leimaamiseen, ajojahtiin, mielipideterroriin, sosiaaliseen ulossulkemiseen, työmahdollisuuksien kaventamiseen. Se on pelkurin ja nilviäisen tie, ja on selvää että osa ihmisistä päätyy aina valitsemaan sen. Henkisesti ja moraalisesti köyhät meillä on aina keskuudessamme, mutta tärkeintä onkin, että muut eivät taivu heidän edessään eivätkä päästä heitä määrittelemään soveliaisuuden rajoja.
