Minulla on lemmikkinä uroskoira, kolmivuotias cockerspanieli. Se käyttäytyy monella tapaa sukupuolelleen tyypillisesti: merkitsee ahkerasti reviiriään, vikisee juoksussa olevien narttujen perään ja joutuu välillä pieniin yhteenottoihin muiden urosten kanssa. Kuten monet koiranomistajat tietävät, koiran maskuliiniset ominaisuudet voivat kehittyä ongelmaksi. Se saattaa reviiritietoisuudessaan virtsata sisätiloihin tai aggressiivisuuttaan joutua jatkuviin tappeluihin, joista aiheutuu pysyviä vammoja. Narttujen juoksuajat voivat olla sille yhtä piinaa, kun se ei kykene keskittymään mihinkään muuhun kuin potentiaalisten parittelukumppanien hajuihin.
Koira on niin sanottu sivilisaatioeläin. Se on vanhin ihmisen kesyttämä eläin ja on jakanut ihmisen kanssa saman ravinnon ja elinympäristön vähintään 300 000 – 400 000 vuoden ajan. Se ei selviytyisi ilman omistajaansa, joka tarjoaa sille ravinnon ja suojan kaltaiset välttämättömyydet. Kuitenkin se on geneettisesti samaa lajia suden kanssa ja sillä on luonnoneläimen vietit. Jos nämä vietit ovat erityisen voimakkaat, syntyy ongelmia, sillä elääkseen omistajansa kanssa koiran pitää käyttäytyä... ihmisiksi, koiriksi, miten sen nyt ilmaisisi? Niinpä erityisen aggressiivisen tai seksuaalisesti aktiivisen uroskoiran kastrointi voi olla armelias toimenpide, sillä kotieläimen täytyy joka tapauksessa elää ihmisen sääntöjen mukaan: se pääsee toteuttamaan osaa vieteistään korkeintaan suunnitellussa ja valvotussa astutustilanteessa tai karkumatkoillaan.
Kuitenkin olen kiitollinen, ettei minun ole ainakaan toistaiseksi tarvinnut viedä koiraani kuohittavaksi. Moni uroskoira lihoo ja laiskistuu toimenpiteen jälkeen, mutta vastenmielisimmältä tuntuu itse ajatus, että koirasta tulisi eunukki. Olkoon tämä sitten antropomorfismia, mutta kivesten poiston jälkeen lemmikkini ei olisi silmissäni enää aivan sama olento, vaan sen olemuksesta olisi kirurginveitsi vienyt jonkin tärkeän osan. Siltä olisi tuolloin riisuttu kaikki alkukantaiset ulottuvuudet, jotka mahdollisista hankalista seuraamuksistaan huolimatta tekevät lemmikin ja ihmisen yhteiselosta viime kädessä kiinnostavaa. Onneksi moderni lääketiede on kehittänyt vaihtoehdon näin radikaalille toimenpiteelle: koiralle voidaan tarpeen vaatiessa antaa pistos kemiallista ”jarrua”, joka laimentaa sen sukupuoliviettiä väliaikaisesti.
Koiran kastraatio on minulle tunnekysymys kenties sukupuoleni takia. Uskon, että koko ajatus kastraatiosta kavahduttaa erityisen syvästi jokaista miestä, sillä siinä ei ole kyse pelkästä silpomisesta vaan täydellisestä nujertamisesta. Historiallisesti kuohitseminen on ollut äärimmäinen alistamisen ja nöyryyttämisen välikappale. Sillä on rangaistu raskaista rikoksista ja se on usein suoritettu voitetuille vastustajille, kapinallisille ja orjille. 1000-luvulla Etelä-Italian valloittaneet normannit kastroivat sotavankinsa, skottien kansallissankari William Wallace kastroitiin ennen teloitustaan, ja 1500-1800-luvuilla toimineet muslimimerirosvot kastroivat monet orjiksi kaappaamistaan miespuolisista eurooppalaisista.
Kuten naisten ympärileikkaus, myös miesten kastrointi vie kyvyn seksuaaliseen mielihyvään. Mutta lisäksi se vie kyvyn yhdyntään ylipäätään, suvunjatkamisesta puhumattakaan. Seurauksiin kuuluvat myös hormonaaliset muutokset. Jos kastraatio suoritetaan ennen murrosikää, pojan ääni jää pysyvästi korkeaksi ja ruumiinrakenne hinteläksi ja karvattomaksi. Murrosiän jälkeen suoritettuna se neutraloi koko sukupuolivietin tai vähentää sitä merkittävästi.
On vaikea sanoa, kuuluuko kokonaisvaltainen kastraation pelko kiinteästi miehen psykologiaan, eikä kysymys oikeastaan ole kovin kiinnostava. Riittää kun todetaan, että konkreettisena tapahtumana kuohitseminen on yksi pahimmista asioista, joita juuri miehelle voi tapahtua. Sodassa sukupuolielimiin haavoittuminen on tunnetusti miesten pahimpia pelkoja, ja missä tahansa tilanteessa jo teoreettinen mahdollisuus sukukalleuksien menettämiseen synnyttää miehessä primitiivistä kauhua, joka ylittää kuolemanpelon. Typistettynä miehenä eläminen kuuluu useimpien mielikuvissa kuolemaa kauheampiin kohtaloihin.
Taideteokset sisältävät mieleenpainuvia kuvauksia aiheesta. Hemingwayn romaanissa Ja aurinko nousee päähenkilön sukupuolielimet silpoutuvat lentokoneen maahansyöksyssä rintamalla, ja sotilassairaalassa haavoittuneita tervehtimään tullut upseeri sanoo hänelle: ”Te olette totisesti antanut isänmaalle enemmän kuin henkenne!” Eteläkorealaisen Kim Ki-dukin elokuvassa Moebius peniksensä menettänyt teini-ikäinen poika liittyy nuorisojengiin ja osallistuu sen mukana joukkoraiskaukseen. Suurinta häpeää hän ei kuitenkaan tunne itse rikoksesta vaan siitä, kun hän paljastuu poliisitutkinnassa eunukiksi – hän on menettänyt miehisyytensä niin perinpohjaisesti, ettei voi edes raiskata.
Kastraatiosta ja sukupuolesta puhuttaessa ei voi ohittaa David Reimerin (1965-2004) tapausta. Kanadalainen Reimer menetti siittimensä kahdeksan kuukauden vanhana epäonnistuneen ympärileikkauksen tuloksena. Hänen vanhempansa tutustuivat John Moneyhin, psykologiin jota pidettiin johtavana kansainvälisenä asiantuntijana sukupuoli-identiteettiin liittyvissä kysymyksissä. Money uskoi, että sukupuoli-identiteetti on ensi sijassa kasvatuksen tulosta, ja hän oli tutkimuksissaan erityisen kiinnostunut hermafrodiiteista. Feministisistä teorioista vaikutteita ottaneen Moneyn kirjoitukset vaikuttivat julkiseen kielenkäyttöön: niiden takia ”perversioiden” sijaan puhutaan nykyään ”parafilioista” ja ”seksuaalisten taipumusten” sijaan ”seksuaalisesta suuntautumisesta”. Money sai David Reimerin vanhemmat vakuuttuneiksi, että heidän poikansa voitaisiin sukupuolenvaihdosleikkauksen jälkeen kasvattaa tytöksi.
Moneylle Reimerin tapaus tarjosi ihanteelliset mahdollisuudet tieteelliselle kokeelle: David oli ensimmäinen normaalisti kehittynyt lapsi jolle tehtiin sukupuolenvaihdosleikkaus, ja lisäksi hänellä oli identtinen kaksoisveli, jonka olemassaolo mahdollisti tehokkaan vertailun. Davidin, jonka nimi muutettiin leikkauksen jälkeen Brendaksi, kasvatuksesta piti tulla lopullinen todiste sukupuolineutraaliushypoteesin puolesta.
Mutta ihmiskoe ei mennyt niin kuin piti. Jo kaksivuotiaana ”Brenda” repi vihaisena mekkonsa, kieltäytyi leikkimästä nukeilla, tappeli alituiseen veljensä kanssa ja omi tämän leikkiautot ja -pyssyt. Koulussa tytöt kiusasivat häntä hänen poikamaisten tapojensa ja mieltymystensä takia. Saatuaan teini-ikäisenä tietää totuuden menneisyydestään hän halusi välittömästi palauttaa oikean sukupuolensa. David kävi läpi pitkän sarjan monimutkaisia ja tuskallisia operaatioita, joissa häneltä mm. poistettiin estrogeenihoitojen tuloksena kasvaneet rinnat ja muotoiltiin keinotekoinen penis ja kivekset. Leikkaukset onnistuivat, mutta hänestä kasvoi ahdistunut aikuinen, jota piinasivat seksuaalisen riittämättömyyden tunne ja muistot Moneyn hänelle suorittamista kokeista, joissa hänelle oli mm. näytetty alastonkuvia hänen sukupuoli-identiteettinsä ”vahvistamiseksi”. 38-vuotiaana hän teki itsemurhan, ja samaan ratkaisuun oli päätynyt aiemmin hänen kaksoisveljensä, joka oli myös ollut mukana Moneyn tutkimuksissa.
Money oli 70-luvulla esitellyt David Reimerin tapausta riemuvoittona, mikä oli johtanut vastaavanlaisten sukupuolenvaihdosten yleistymiseen tapauksissa, joissa lapsen sukuelimet olivat vaurioituneet. Kun hänen metodinsa joutuivat laajan kritiikin kohteeksi Reimerin itsemurhan jälkeen, hän syytti kohusta ”oikeistomediaa” ja ”antifeminististä liikettä”.
Traagisesti päättyneen kokeen oli pitänyt osoittaa sukupuoli-identiteettien liukuvuus, mutta se päätyikin osoittamaan päinvastaista. Laajalti käytetyn feministisen hokeman mukaan ihmisiä ei pidä kohdella eri tavoin sen perusteella, mitä jalkojen välistä löytyy. Mutta todellisuudessa se, mitä jalkojen välistä löytyy kertoo myös paljon siitä, mitä korvien välistä löytyy. Miehestä ei saa naista poistamalla peniksen tai muotoilemalla kirurgisesti sen tilalle vaginan. Kastroitu mies jää välitilaan: hän ei ole nainen, muttei oikein mieskään. Ja juuri puolinaisuus, alituinen kalvava tietoisuus omasta vajavaisuudesta, on sietämätöntä.
Kastraatiosta ei kuitenkaan kannata puhua vain sanan fyysisessä merkityksessä. Siitä on, kenties psykoanalyyttisen käsitteistön popularisoitumisen myötä, tullut yleisessä kielenkäytössä metafora ja symboli. Yhteiskunnassa, jossa fyysistä kastraatiota ei (seksuaalirikollisten kemiallista kastraatiota lukuunottamatta) käytännössä harjoiteta, sana on alkanut tarkoittaa miehen henkistä nujertamista ja lannistamista kaikissa muodoissaan. Ehkä täsmällisempää olisikin puhua emaskulaatiosta. Tällainen miehekkyyden kieltäminen voi olla joko sanallista tai sosiaalista, ja sen tarkoitus on tehdä kohteensa avuttomaksi, lannistaa hänen voimansa ja viriliteettinsä. Miehen maskuliinisuutta voidaan puhein vähätellä, hänet voidaan sulkea ulos miesten sosiaalisista ympyröistä, häneltä voidaan riistää jokin miehuutta edustava statussymboli, ja niin edelleen.
Vastustajan miehisyyden verbaalinen kyseenalaistaminen on aina ollut osa miesten keskinäistä kamppailua ja valtapeliä, ja se on yksi parhaista keinoista provosoida mies menettämään itsehillintänsä. Joissakin kamppailu-urheilulajeissa, kuten amerikkalaisessa vapaapainissa, provokaatioista on tehty erityinen rituaali. Erityisen hauskasti tällaista sanailua on kuvattu Kellopeli appelsiinin alkuosan jengitappelukohtauksessa:
Ho, ho, ho! Well, if it isn't fat stinking billy goat Billy Boy in poison! How art thou, thou globby bottle of cheap, stinking chip oil? Come and get one in the yarbles, if ya have any yarbles, you eunuch jelly thou!
Mutta myös naiset hallitsevat ”kastroivan” puheen – ja menevät siinä usein miehiä pitemmälle, koska he eivät yhtä helposti joudu vastaamaan sanoistaan fyysisesti. Riitojen yhteydessä monet naiset sanovat aviomiehilleen tai poikaystävilleen asioita, joita yksikään mies ei sanoisi toiselle miehelle ellei tieten tahtoen haluaisi aiheuttaa nyrkkitappelua. Tiettyjä sosiaalisen kastraation muotoja naisilla on myös tapana käyttää koston välikappaleina. Joissakin katkerissa avioerotapauksissa nainen on ilmoittanut poliisille, että hänen metsästystä harrastava ex-miehensä on uhkaillut häntä tai käyttäytynyt väkivaltaisesti – ja pelkästään tällainen toteennäyttämätön ilmoitus riittää metsästysaseen takavarikointiin. Aseen menettäminen on jo itsessään symbolinen kuohitseminen, mutta lisäksi se vie mieheltä rakkaan harrastuksen ja sulkee hänet sitä harjoittavan miesjoukon ulkopuolelle.
Feministit ovat suurimmaksi osaksi luopuneet radikaalista ”leikataan miehiltä munat” -retoriikasta ja ovat omaksuneet tavan sanoa arvostelijoitaan ”munattomiksi” ja esittää heidät mahdollisimman säälittävinä. Kastraatiolla uhkailun sijaan annetaan siis ymmärtää, että miehet on jo kastroitu. Eivätkä he aivan väärässä olekaan: moderni mies onkin monella tapaa sosiaalisesti emaskuloitu. Niin työ- kuin perhe-elämässä hän on helposti korvattava resurssi, esimiehet ja sosiaalityöntekijät kohtelevat häntä isona lapsena, median ja viihdeteollisuuden piirissä kilpaillaan siitä kuka esittää hänet naurettavimmassa tai vastenmielisimmässä valossa. Hänen annetaan ymmärtää, että hänellä on naisilta vain opittavaa ja että hänen harteitaan painaa kollektiivinen syyllisyys miltei jokaisesta maailman vääryydestä. Ja niin edelleen. Olen kuvaillut näitä ilmiöitä niin monessa yhteydessä, että ne tuskin tarvitsevat kertausta.
Kuluneen kesän aikana tartuin pitkästä aikaa yhteen teinivuosieni suosikkikirjoista, Ken Keseyn romaaniin Yksi lensi yli käenpesän (1962). Sitä uudelleen lukiessani tajusin, että kirja on pirullisen tarkka kuvaus miesten henkisestä ja sosiaalisesta kastraatiosta. Sen ilmeisin yhteiskuntakriittinen aines, mielisairaanhoidossa harjoitetun mielivallan paljastaminen, on suurelta osin vanhentunutta. Enää sähköshokkihoitoa ei käytetä rangaistuskeinona hankalille potilaille, vaan lähinnä psykoottisen masennuksen hoitokeinona, joka suoritetaan nukutuksessa potilaan omalla suostumuksella. Lobotomiasta on alkuperäisessä muodossaan kokonaan luovuttu, tosin vaikeissa epilepsiatapauksissa aivojen tiettyjen hermoratojen katkaisua voidaan käyttää hoitokeinona. Mutta miesten psykologista nujertamista naisvaltaisessa järjestelmässä romaani kuvaa oivaltavasti ja siinä määrin suorasukaisesti, että sen ilmestyminen nykyään antaisi tekijälle välittömästi sovinistisian kastimerkin.
Keseyn kuvaama mielisairaalan akuuttiosasto on tosiaan pienoisyhteiskunta, ja sellaisena kuin suoraan ruotsalaisen feministin päiväunesta. Miespuoliset lääkärit ovat toki nimellisesti hierarkian huipulla, mutta todellinen valta kuuluu osastonhoitaja neiti Ratchedille, sadistiselle matriarkalle, jonka järjestyksen takaavat mustat apuhoitajamiehet tuovat mieleen työvoimapulaa paikkaamaan tulleet siirtolaiset. Potilaista älykkäimpiin kuuluva Harding näkee selvästi, kuka osastolla pitää lankoja käsissään:
- Sairaalassa, Harding sanoo, - lääkäri ei päätä kuka otetaan töihin ja kuka erotetaan. Se valta kuuluu talouspäällikölle ja talouspäällikkö on nainen, neiti Ratchedin rakas ystävä; ne olivat armeijan hoitureita yhdessä kolmikymmenluvulla. Ystäväiseni, me olemme täällä naisvallan uhreja ja tohtori on ihan yhtä avuton kuin mekin. Hän tietää että neiti Ratchedin tarvitsee vain poimia puhelimen kuuloke kyynärpäänsä vierestä ja soittaa talouspäällikölle ja mainita, ooh, sanoa ohimennen että tohtori on viime aikoina tilannut epätavallisia määriä demerolia –
Osaston matriarkaalisessa järjestyksessä kaikki tapahtuu demokratian, avoimuuden ja muiden humanististen periaatteiden nimissä. ”Terapeuttisen yhteisön” päämääränä on potilasdemokratia, jossa äänet ratkaisevat ja ihmisistä pyritään tekemään yhteiskuntakelpoisia kansalaisia. Tähän on tarkoitus päästä loputtomilla ryhmäterapiaistunnoilla, joissa on ehdottoman tärkeää keskustella pienimmistäkin kiistanaiheista ja huolista. Potilaita jopa rohkaistaan kirjoittamaan muiden potilaiden arkisessa keskustelussa mainitsemia epätavallisia seikkoja ylös ja ottamaan ne sitten esiin terapiaistunnoissa, sillä ”ystävien kesken ei pidä olla mitään syytä salailuun.”
Neiti Ratchedin johtamat terapiakeskustelut ovat nöyryyttämisnäytäntöjä, joissa hoitaja tarttuu vuorollaan kunkin potilaan mielen arkoihin kohtiin ja usuttaa sitten muut potilaat käymään verbaalisesti uhrin kimppuun. Kaikki tapahtuu hienovaraisesti ja mitään lain kirjainta rikkomatta, mutta vaikutus on sama kuin kiveksiin suunnatun potkun – tai kastraation:
Täällä ei ole yhtäkään miestä joka ei pelkää menettävänsä miehisyyttään tai jo menettäneensä sitä. Me naurettavat pikku olennot emme pysty saavuttamaan miehisyyttä edes jänöjen maailmassa, niin heikkoja ja kykenemättömiä me olemme. Me olemme tavallaan – jänöjen maailman jänöjä!
Paitsi lainsäädäntöön ja apuhoitajien lihaksiin, Ratchedin valta perustuu – paradoksaalista kyllä – hänen epäeroottisuuteensa. Kuten romaanin kapinallinen McMuprhykin joutuu myöntämään: ”Minä en nousisi tuon saakelin jääkimpaleen pukille vaikka se olisi kaunis kuin Marilyn Monroe.” Ratchedin yliote potilaista on täydellinen, koska hän ei edes herätä heissä halua. Mikä olisi lannistavampaa kuin joutua epäviehättävän naisen alistamaksi? Kiihottavan naisen kengänkoron alla oleva voi sentään vedota siihen ettei voi vastustaa tämän viehätysvoimaa, Ratched puolestaan saa uhrinsa tuntemaan itsensä myös seksuaalisesti kyvyttömäksi.
(Luin jostakin, että eräässä kotimaisessa Keseyn romaanin teatterisovituksessa Ratchedia esitti Satu Silvo. Valinta oli tavallaan kekseliäs, mutta Silvosta huokuu sellaista eroottista lämpöä, jota Ratchedissa ei ole lainkaan. Hänestä ei saisi jääkimpaletta tekemälläkään, ja tässä olennaisessa mielessä elokuvasovituksen kireäkasvoinen Louise Fletcher on paljon onnistuneempi valinta. Kenties suomalaiseen versioon olisi kannattanut ottaa vaikkapa näyttelemistäkin kokeillut Kaarina Hazard?)
Osastolle romaanin alussa potilaaksi saapuva McMurphy asettuu uhmaamaan demaskuloivaa järjestystä. Hänessä korostuvat ne ominaisuudet, jotka sairaala on muissa potilaissa lannistanut: hän on huumorintajuinen, rohkea, viriili, määrätietoinen ja terävänäköinen. Auktoriteetteja kumartelematon McMurphy muodostaa vakavan uhan järjestykselle, mutta onnettomuudekseen menee liian pitkälle kapinoinnissaan, sillä hänenkin kaltaisiaan varten on keinoja varastossa. Kun fyysisen kastraation kieltää laki ja miestä ei onnistuta kastroimaan henkisesti, jäljelle jää hänen muuttamisensa säyseäksi vihannekseksi lobotomialeikkauksen avulla. Kuten Harding asian ilmaisee: ”Otsalohkon kastraatio. Kun ne ei pääse leikkaamaan vyön alapuolelta ne leikkaa silmien yläpuolelta.”
Yksi lensi yli käenpesän antaa lohduttoman kuvan ”menevästä ja psykoanalysoidusta maailmasta” jossa ”kukistetaan ne jotka tähän asti ovat olleet valloittajia”. Tuo maailma on rakennettu naisten tarpeita ja mieltymyksiä varten, ja miehisen voiman ja aggression osoitukset on sanktioitu. Vaihtoehdot näyttävät olevan vähissä: sopeutuminen elämään kuohilaana tai tappioon päättyvä taistelu järjestystä vastaan.
Mutta kenties romaanin varsinainen oivallus – ja synkein ironia – piilee siinä, että miehet alistuvat kohtaloonsa vapaaehtoisesti. Pakkohoidossa osastolla on McMurphyn lisäksi vain pari miestä, muut potilaat ovat vain vajonneet niin syvälle apatiaan, etteivät enää löydä itsestään energiaa lähteä. He purnaavat salaa keskenään, mutta mikään laki ei pakota heitä jäämään Ratchedin pehmotyrannian alaisuuteen. McMurphy pilkkaa heitä ja yrittää saada heidät sisuuntumaan, ja ainakin yhden miehen kohdalla hän onnistuu. Kirjan kertojanäänenä toimiva ”päällikkö” Bromden, kuuromykäksi tekeytyvä jättiläiskokoinen intiaani repii romaanin lopussa teräksisen ohjauspöydän irti lattiasta, paiskaa sen ikkunan rautaverkon läpi ja pakenee syntyneestä aukosta. McMurphyn tuhoisasti päättynyt kapina on herättänyt hänessä vapaudenkaipuun, jota ei enää voi sammuttaa.
Romaanin loppu tuo mieleeni Raamatun tarinan Simsonista, väkevästä miehestä joka kykenee päihittämään leijonan paljain käsin. Simson paljastaa petolliselle puolisolleen Delilalle, että hänen voimansa piilee hänen seitsemäksi palmikoksi punotuissa hiuksissaan. Niinpä nainen leikkaa hiukset miehen nukkuessa. Filistealaiset vangitsevat Simsonin, sokaisevat hänet ja vievät hänet orjaksi. Mutta vankeudessa hiukset alkavat kasvaa uudestaan, ja viimeisenä tekonaan Simson romahduttaa viljanjumala Dagonin temppelin, johon filistealaiset ovat tulleet uhraamaan, ja kaikki rakennuksessa olevat kuolevat.
Sekä Keseyn kirjaan että Simsonin tarinaan sisältyy toivoa. Toisin kuin fyysinen, henkinen kastraatio ei ole lopullinen. Simsonin hiukset kasvavat takaisin, ja päällikkö Bromden löytää uudelleen voimansa, jotka hän luuli kokonaan kadottaneensa. Moderni mies on sosiaalinen kuhnuri viime kädessä siksi, että hän suostuu olemaan sellainen, ja kun hän tulee tästä tietoiseksi, kenties hän sortaa temppelin maahan.
