tiistai 20. lokakuuta 2015

Feministit ja keskustelu














Sitä tietää saavuttaneensa jonkinlaisen aseman, kun onnistuu herättämään mediametelin tekemättä tai sanomatta käytännössä mitään. Perussuomalaiset nuoret on järjestämässä marraskuun 12. päiväksi feministiaiheista seminaaria, jonka yhteydessä on jonkinlainen paneelikeskustelu feministien ja heidän arvostelijoidensa välillä. Minua pyydettiin mukaan paneeliin, ja kun tieto osallistumisestani tuli julki, feministipuolta edustavat Milla Pyykkönen ja Vesa Linja-aho peruivat vastalauseeksi oman osallistumisensa seminaariin. Asiasta on sen jälkeen keskusteltu vilkkaasti sosiaalisen median puolella. Nähdäkseni tässä tilanteessa on kolme jatkovaihtoehtoa: 1) Peruuttaneiden tilalle hankitaan toiset puhujat 2) Minä ja muut antifeministit jutustelemme keskenämme 3) Minut jätetään pois paneelista, jotta peruuttaneet saadaan takaisin. Kaikki nämä vaihtoehdot sopivat minulle mainiosti.

Tapausten kulku ei ollut mitenkään yllättävä - jo silloin kun sain pyynnön osallistua paneeliin, mietin että jotakin tällaista todennäköisesti tapahtuu. Ymmärrän kyllä, etteivät feministit halua keskustella kanssani. En minäkään erityisesti halua keskustella heidän kanssaan. Olen toki arvostellut feminismiä paljonkin, mutta antifeminismi ei ole minulle mikään keskeinen agenda. Olen kiinnostunut maskuliinisuuden perusteista, miesten vieraantumisesta modernissa yhteiskunnassa ja miesten yhteisöllisyydestä, ja näihin asioihin tärkeimmät sukupuolikysymystä käsittelevät kirjoitukseni keskittyvät. En tunne tarvetta käydä avointa debattia naisasiaväen kanssa, pikemminkin olen niin kaukana heidän arvomaailmastaan että suhtaudun skeptisesti minkään pysyvän keskusteluyhteyden muodostumiseen.

Myös suhteessa "miesasiamiesten" valtavirtaan olen ulkopuolinen. Niin feministit kuin "maskulistit" pitävät päämääränään tasa-arvoa, joka minulle on niin filosofisesti, sosiaalisesti kuin biologisesti järjetön käsite. Koko maailmankuvani perustuu eroille sekä niiden pohjalta muodostuville identiteeteille ja hierarkioille, mikä irrottaa sen radikaalisti yhtäläisyyttä korostavasta tasa-arvoajattelusta. En ole kiinnostunut "emansipoimaan" miehiä: minusta terve yhteiskunta on aina enemmän tai vähemmän miesvaltainen, ja valta tuo mukanaan vastuita, rasitteita ja velvollisuuksia, joiden kantamisen pitäisi olla miehelle kunnia-asia. En varsinaisesti katso ajavani edes koko miessukupuolen asiaa. Niille miehille, joiden hartain toive on osallistua naisten balettitunnille ilman vaivaantumista tai häpeää, minulla ei juuri ole annettavaa.

Keskusteleminen sellaisen ihmisen kanssa, jonka koko maailmankatsomus perustuu tyystin erilaisille premisseille, on useimmissa tapauksissa ajanhukkaa. Kun keskustelukumppani alkaa puhua cis-seksismistä, heteronormatiivisuudesta, voimaantumisesta tai sukupuolisensitiivisyydestä, sijoitan hänet mielessäni samaan kategoriaan orgonienergiasta, ufoabduktioista ja kaukoparannuksesta puhuvien kanssa. Ja epäilemättä nämä ihmiset suhtautuvat minuun samalla tavalla. En kuitenkaan ajattele, että jompi kumpi osapuoli edustaisi asiassa automaattisesti jotakin objektiivista, painavampaa tai "vakavasti otettavampaa" näkökantaa. Jossakin internetkeskustelussa seminaariosallistumisensa peruneita puolustettiin sanomalla, että eiväthän astrofyysikotkaan lähde keskustelemaan sellaisten kanssa, jotka uskovat maapallon olevan litteä. Feministien käsitys itsestään kovan tieteen tekijöinä istuu lujassa, vaikka esimerkiksi Norjassa naistutkimuksen oppiaine lakkautettiin takavuosina juuri sillä perusteella, että se edustaa pikemminkin ideologiaa kuin tiedettä. Akateeminen feminismi ei ole sen tieteellisempää kuin psykoanalyysi tai marxilaisuus - se on yhdenlainen tulkinta todellisuudesta ja sen kannattajilla on omat pyrkimyksensä ja valtapyyteensä siinä missä muillakin.

Toki tutkimusta seuraamalla voi löytää tukea näkemyksilleen, mutta kysymys sukupuoli-identiteetistä ja sukupuolten asemasta ei ole viime kädessä tieteellinen, vaan kyse on arvovalinnasta. Minä ja feministit emme tavoittele samaa asiaa eri keinoin, vaan heidän yhteiskuntaihanteensa olisi minulle dystopia ja toisinpäin. En luota yhteenkään ajatukseen, jota he eivät pidä vanhentuneena, irvokkaana tai vaarallisena, ja alkaisin huolestua jos lähestyisimme jonkinlaista yhteisymmärrystä. Tämä seikka ollaan nyt ilmeisesti tajuamassa, ja ehkä sillä on ilmaa puhdistava vaikutus. Tarve rautalangasta vääntämiseen vähenee, ja kaikki voivat keskittyä ajamaan sellaisia asioita joita itse pitävät tärkeinä.

En kuitenkaan ole yhtä dogmaattinen kuin seminaarista kieltäytyneet, ja heistä poiketen minulla on huumorintajua, joten voin kyllä välillä ajanvietteen vuoksi debatoida vastakkaista maailmankatsomusta edustavien kanssa, vaikken uskokaan sillä olevan varsinaista vaikutusta kumpaankaan osapuoleen. Sellaistakin debattia voi käydä hyvässä hengessä, ja vaikka se suistuisi silkaksi ilveilyksi ja loanheitoksi, sillä voi silloinkin olla verraton viihdearvo. Ja ennen kaikkea haluan tuoda omat näkökantani edes joskus julkiseen keskusteluun. Toisin kuin feministeillä, minulla ei ole julkisin varoin tuettuja etujärjestöjä, valtiollisia tiedotusvälineitä ja akateemisia oppiaineita näkemysteni äänitorvina, joten en kovin usein kieltäydy tilaisuuksista puhua julkisilla areenoilla.

Mutta kuten sanottua, feministeillä on täysi oikeus olla kommunikoimatta kanssani, enkä minä siitä mitenkään loukkaannu. Huvittavintahan tässä on se, että vastapuoli on jälleen kerran pelannut minun pussiini. Jos seminaari olisi pidetty alkuperäisen suunnitelman mukaisesti, sitä ei olisi todennäköisesti noteerannut juuri kukaan. Kieltäytymiset ovat tuoneet minut valokeilaan, josta kieltäytyjät epäilemättä haluaisivat pitää minut lopullisesti poissa.