(Essee, julkaistu alunperin kokoomateoksessa "Mitä Pekka Siitoin tarkoittaa?" (toim. Mike Pohjola, Savukeidas 2015))
Reilut kymmenen vuotta kuolemansa jälkeen Pekka Siitoinista on tullut alakulttuuri-ikoni. Hänen jäämistöönsä kuuluvat esineet, kuten valokuvat, nuoruudenaikaiset työtodistukset ja Kansallis-mytologisen yhdistyksen pamfletit ovat arvokasta ja haluttua keräilytavaraa. Hänen lausahduksiaan toistellaan verkkokeskusteluissa, suosittu Mesikämmen-blogi on omistautunut hänen vaiheittensa tutkimiselle ja pätkiä hänen puhenauhoituksistaan on käytetty rockkappaleissa. Hänen Nauravat natsit -yhtyeensä äänitykset on julkaistu uudelleen ja sotaveteraaneja kunnioittavasta kiitospaidasta on tehty mukaelma, jossa on valtakunnanjohtajan kasvot ja kiitoksen alla hänen elinvuotensa 1944-2003.
Olen miettinyt, mitä Siitoin itse mahtaisi ajatella postuumista maineestaan ja Siitoin-krääsän menestyksestä. Luultavasti hän myhäilisi hyväksyvästi, sillä luonnoltaan hän oli showmies. Häntä ei elinaikanaan lainkaan haitannut antaa haastatteluja miestenlehdille tai laulaa ”Deutschland über alles” rockyhtyeen keikan välinumerona Down by the Laituri -festivaaleilla.
Kysymys, johon on paljon vaikeampi vastata, koskee Siitoinin omaa persoonaa. Mikä hän oikein oli: urbaani kylähullu, camp-humoristi, poliittinen äärimmäisyysmies vai elämäntaiteilija? Siitointa on vaikea määritellä, koska hän vei kaiken tekemänsä karnevalistisiin äärimmäisyyksiin. Harva asia jaksaa ällistyttää niin kuin lacostepaitaan ja SS:n koppalakkiin sonnustautunut mies, joka puhuu leppoisasti mutta vakavalla naamalla suhteestaan Luciferiin, sadoista rakastajattaristaan ja räjähdysten kodikkuudesta.
Siitointa on verrattu Ior Bockin ja Kauko Niemisen kaltaisiin eksentrikkoihin, mutta eräs varhaisempikin hengenheimolainen tulee mieleen. Kuvataiteilija Sigurd Wettenhovi-Aspa hämmensi 1900-luvun alussa sivistyneistöpiirejä teorioillaan, joiden mukaan indoeurooppalaiset kielet polveutuisivat muinaisesta suomalais-egyptiläisestä alkukielestä ja muinaisen Egyptin sivilisaation olivat rakentaneet sinne vaeltaneet suomalaiset. Wettenhovi-Aspa käytti valtavan määrän aikaa ja energiaa todistaakseen vieraskielisten sanojen fennoegyptiläisen alkuperän. Monet sanajohdoksista olivat jokseenkin roiseja: ruotsin kielen ”människan” alkusana oli ”maannussija”, antiikin Kreikan Persefone-jumalatar tarkoitti alunperin ”persepunaa”, ja niin edelleen.
Aikalaiskriitikot suhtautuivat Wettenhovi-Aspan maalauksiin nuivasti. Niitä pidettiin ylisuurina, julistemaisina ja teknisesti taitamattomina, ja osa niistä ohitettiin pelkkinä karkeina satiireina. Kun taidemaalarista tuli myöhäisherännyt fennomaani, hänen kielitieteellisiä pohdintojaan ei varsinaisesti tyrmätty, vaan ne vaiettiin kuoliaaksi. Wettenhovi-Aspasta tuli aikansa outolintu ja taivaanrannanmaalari, jolla oli kuitenkin läheiset henkilökohtaiset välit moniin tuolloisiin merkkimiehiin, kuten Gallen-Kallelaan, Sibeliukseen ja Mannerheimiin.
Yliopistomies Yrjö Hirnin mukaan Wettenhovi-Aspa kyllä ymmärsi teorioittensa paikkansapitämättömyyden, mutta halusi tietoisesti ilveillä tosikkomaisten tiedemiesten ja ruotsinkielisen sivistyneistön kustannuksella. Aspan teoriat eivät oleellisesti poikenneet 1600-luvulta lähtien muodissa olleista kansallista muinaisuutta korostavista spekulaatioista. Esimerkiksi ruotsalaisten oli väitetty polveutuvan Nooasta ja muinaisista kreikkalaisista. Tällaisilla käsityksillä pyrittiin aikanaan oikeuttamaan tiettyjen kansojen valta toisten yli, ja Aspan veijarimainen ”fennoegyptologia” voidaan tulkita imperialistisen suuruudenhulluuden parodiaksi.
Siitoinkin esitti eräässä haastattelussa oman, sangen mielikuvituksellisen teoriansa suomalaisten ja muiden kansojen alkuperästä:
Vastaavasti me arjalaiset ollaan tietyssä kehitysasteessa. Meillähän ei ole mitään sukulaisuutta Aatamiin ja Eevaan. Meidät on luotu Atlantis-mantereelle, josta me ollaan jouduttu tänne. Jehova taas loi juutalaisen rodun. Kiinalaiset ja japanilaiset ja muut vinosilmät on puolestaan tulleet toiselta planeetalta. Sellaiselta planeetalta, joka oli maan ja Marsin välissä, joka räjähti ja josta on enää jäljellä vain asteroidivyöhyke.
On vaikea sanoa, kuinka tosissaan Siitoin oli tässä ja muissa vastaavissa kannanotoissaan. Hän ei selvästikään ollut tyhmä mies, joten hänen täytyi tajuta, että Suomen natsidiktaattoriksi nouseminen olisi vaatinut aivan toisenlaista lähestymistapaa. Kansallissosialismin uutta nousua pelkäävät voivat olla levollisin mielin, kun führerkandidaatti pitää hihassaan hakaristinauhaa, hirttää muuminuken talonsa edustalle, uskoo yhdessä edellisistä elämistään olleensa ranskalainen aatelismies ja julistaa olevansa ”kivenkova rasisti, sadisti ja fasisti”. Sellaisen kelkkaan ei lähde kukaan normaali ihminen. Siitoin tuskin edes tavoitteli poliittista uskottavuutta ja vaikutusvaltaa, vaan halusi pikemminkin elää jotakin eriskummallista fantasiaa.
Wettenhovi-Aspaan Siitointa yhdistää sekin, että hänen poliittinen aktivoitumisensa tapahtui suhteellisen myöhään. Nuorta Siitointa kiinnosti lähinnä taide: hän teki kaitafilmikameralla lyhytelokuvia, toimi sijaisnäyttelijänä Turun kaupunginteatterissa ja opiskeli Suomen teatterikorkeakoulussa. 1970-luvun alussa hän innostui okkultismista, teosofiasta ja astrologiasta ja oli selvännäkijä Aino Kassisen oppilaana. Salatieteelliset harrastukset toimivat jonkinlaisena siirtymänä avoimeen natsismiin: Siitoin kiinnostui aluksi Hitleriin liitetyistä okkulttisista käsityksistä ja lopulta myös tämän poliittisista näkemyksistä.
Aluksi Siitoinin poliittisuus näytti vakavahenkisemmältä, vaikka siinä olikin mukana okkultistisia ja pornografisia elementtejä. Mutta Kekkosen ja YYA:n Suomessa natsitunnusten alla marssivalla liikkeellä ei mitenkään voinut olla menestymisen mahdollisuuksia. Siitoinista harvoine kannattajineen tulikin eräänlainen YYA-Suomen pimeä alitajunta. Siitoin sanoi ja teki kaikkea, mikä 1970-80-lukujen Suomessa oli poliittisesti joko kiellettyä tai epäkorrektia – ja kaiken lisäksi räikeällä ja eksentrisellä tavalla.
Siitoinin poliittinen aktivismi huipentui 1970-luvulla, jota Timo Vihavainen on suomettumisen historiaa käsittelevässä kirjassaan Kansakunta rähmällään (1991) nimittänyt ”suomettumisen hulluiksi vuosiksi”. Tuolloin tapahtuivat useimmat niistä sensuurin ja itsesensuurin äärimmäisyyksistä, jotka tavallisesti yhdistetään YYA-kauden pimeään puoleen. Tuolloin presidentin jo ennestään vahva asema vahvistui edelleen, ja Kekkonen käytti valtaa pitkälle muodollisten valtuuksiensa yli. Neuvostoliitto reagoi herkästi kaikkeen negatiiviseksi kokemaansa julkiseen kirjoitteluun, ja tästä syystä esimerkiksi Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristoa ei yksikään suomalainen kustantamo uskaltanut ottaa ohjelmaansa. Teoksen suomennos ilmestyi Ruotsissa, eikä monikaan kotimainen kirjakauppa suostunut ottamaan sitä myyntiin. Kun Neuvostoliiton muodollinen valtionpäämies Nikolai Podgorni vieraili Suomessa vuonna 1973, hän antoi Kekkosen kanssa yhteisen kommunikean, jossa joukkotiedostusvälineiden edustajia varoitettiin vahingoittamasta Suomen ja SNTL:n hyviä ja luottamuksellisia naapuruussuhteita. Kommunikeaan suhtauduttiin journalistipiireissä kuin epäviralliseen perustuslakiin.
Tällaisessa ilmapiirissä marssiminen kadulla hakaristilippujen ja ”Kekkonen eläkkeelle” -kylttien kanssa tuntui epäilemättä samanaikaisesti järkyttävältä ja hykerryttävältä. ”Fasistin” leiman saattoi varsinkin vasemmiston silmissä saada jo harjoittamalla maltillista ja lähtökohdiltaan liberaalia neuvostojärjestelmän kritiikkiä, mutta Siitoin oli oikea, avoin ja häpeilemätön fasisti. Hän sai myös oman osansa sanktioista, joita järjestelmä kohdisti epäkorrektiudessaan liian pitkälle meneviin. Neljä Siitoinin perustamaa järjestöä lakkautettiin Pariisin rauhansopimuksen vastaisina, ja niiden perustamisesta langetettiin tuomio Siitoinin vuoden 1977 yllytysoikeudenkäynnissä.
Siitoinin toiminta oli sanalla sanoen transgressiota. Se oli keskisormennäyttöä vallitseville arvoille ja sopivaisuuskäsityksille. Siinä missä Wettenhovi-Aspa irvisteli suurvaltojen suuruudenhulluudelle, irvisteli Siitoin demokratian ja yhteiskuntarauhan nimissä harjoitetulle sensuurille, yhdenmukaistamiselle ja nöyristelylle. Siitoinin roolia Kekkosen tasavallassa kuvaa kenties parhaiten anekdootti, jonka todenperäisyydestä ei ole täyttä varmuutta. Väitetään, että Siitoinin kotipihalla Naantalissa liehunut hakaristilippu näkyi Kultarannalle ja hämmensi melkoisesti presidenttiä ja hänen vieraitaan.
Transgressiivinen ulottuvuus vain korostui Siitoinin saaman vankeustuomion jälkeen, kun Siitoin alkoi juoda ankarasti ja antoi itselleen valtakunnanjohtajan ja Luciferin arkkipiispan tittelien lisäksi myös rivologin arvonimen. Etusijalle astuivat ronski kansanhuumori, humalainen kohkaaminen ja absurdit tempaukset. Tällöin monet entiset kannattajat sanoutuivat hänestä irti ja nuoremman sukupolven uusnatsit pitivät hänen touhujaan aatteelle haitallisena sekoiluna. Siitoinista tuli yksinäinen hahmo, kummajainen jota kukaan ei enää ottanut tosissaan.
Mutta huomionarvoista on, ettei Siitoinin myöhemmistäkään julkisista esiintymisistä välity katkeruuden tai loukatun kunnianhimon henkeä. Päinvastoin, hän näytti nauttivan roolistaan politiikan hovinarrina. Se antoi hänelle mahdollisuuden pyörittää eräänlaista performanssia, jonka puitteissa hän saattoi sanoa ja tehdä mitä tahtoi. Vanhan sanonnan mukaan kukaan ei tapa kylähullua, ja Siitoinin räävitön yhden miehen show sai jatkua rauhassa loppuun saakka.
Erityisen huvittavan lisän Siitoin-performanssiin ovat tuoneet ne, jotka ovat provosoituneet siitä ja yrittäneet väitellä valtakunnanjohtajan kanssa tai muuten yrittäneet osoittaa, mitä asioista pitäisi oikeasti ajatella. Näin toimivat dokumentintekijät Pirjo Honkasalo ja Pekka Lehto, jotka vuonna 1978 tekivät Vaaran merkki -dokumenttielokuvan Siitoinin silloisen järjestön toiminnasta. Kantaaottavan 70-lukulaisen elokuvan tyylille uskollisina Honkasalo ja Lehto yrittivät kovasti alleviivata fasismin uuden nousun uhkaa, mutta katsellessa löylyä heittäessään heilaavia ja nuotin vierestä laulavia natseja varoitukset eivät tunnu kovin vakuuttavilta. Dokumentti jäi lopulta lyhyeksi, sillä Honkasalo päätti lopettaa kuvaukset Siitoinin kerrottua hänelle enneunesta, jossa he molemmat ratsastivat valkoisella hevosella liekehtivän kirkon alttarilla.
Samankaltaiseen välikäteen joutui 90-luvulla tehdyn tv-ohjelman haastattelija, joka yritti parhaansa mukaan ärsyttää Siitointa, mutta jolle sanavalmis valtakunnanjohtaja vastaili leppoisasti ja välillä hillittömän hauskasti. Haastattelijan väittäessä Siitointa julkisuudenkipeäksi vanhaksi irstailijaksi tämä vastasi: ”Irstailija olen kyllä, olen perverssi. Äitini toivoi minusta teologia, mutta minusta tulikin rivologi.” Siitoin osasi nerokkaasti kääntää asetelmat ylösalaisin: kun häntä yritettiin tehdä naurunalaiseksi, hän onnistuikin tajunnanvirtatyylillään saattamaan muut hämilleen. Useita hänen esiintymisiään voi katsoa satiirina, jonka terävin kärki osuu kaikkiin oikeamielisyydestään varmoihin tosikoihin. Pekka Siitoin oli dadaa, undergroundia ja punkia, vaikka hän tuskin olisi moisista leimoista pitänyt.
Tällä tasolla Siitoinin satiiri toimii vielä nykyäänkin. 70-luvun poliittinen korrektius on vaihtunut uudenlaiseen sisäsiisteyteen: Siitointa ei enää tuomittaisi Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden vahingoittamisesta, mutta kansanryhmää vastaan kiihottamisesta varmastikin. Loukkaantujia ja kauhistelijoita riittää edelleen, ja toistakymmentä vuotta kuolemansa jälkeen Siitoin jatkaa piikkinä heidän lihassaan.
Jos modernin ihmisen on Oscar Wilden sanojen mukaisesti joko oltava taideteos tai pukeuduttava sellaiseen, Siitoin oli puhdasverinen elämäntaiteilija, jonka merkittävin taideteos oli hän itse. Siitoin oli kaikesta päätellen monilahjakas mies, ja nuoruudenharrastustensa perusteella hänestä olisi voinut sukeutua jonkin alan taiteilija, jos hänen elämänsä olisi ottanut toisenlaisen uoman. On vaikea sanoa, olisiko hänestä silloin tullut sellaista kulttihahmoa, joka hän nykyään on. Siitoin lähti rakentamaan elämästään kokonaistaideteosta, jonka ainekseksi kelpasi niin tosi kuin fiktio.
Siitoin keksi itselleen myyttisen menneisyyden, jossa hänen oikeat vanhempansa olivat aatelissukuinen saksalainen upseeri ja suomalais-venäläinen huora, ja jossa hänen aiemmat inkarnaationsa ulottuivat kauas historian hämäriin. Maailmankuvaansa hän kehitteli yhteensä neljässätoista kirjassa, joista osan hän kirjoitti salanimillä. Niissä uskonto, magia, okkultismi, seksi ja politiikka yhdistyivät mykistäväksi keitokseksi, jonka tulkitseminen sekulaarein ja rationaalisin välinein on toivoton tehtävä. Kirjoitukset ovat sekoitus henkilökohtaista mytologiaa ja kokonaisvaltaista maagis-poliittista systeeminrakennusta. Siitoin muistuttaakin monella tapaa toista tunnettua suomalaista eksentrikkoa, Ior Bockia, joka myös yhdisteli surutta eri myyteistä lainattua ja itse keksimäänsä ainesta persoonallista maailmanjärjestystä luonnostellessaan.
Vapaa ja tinkimätön asenne asetti Siitoinin samaan jatkumoon monien merkittävien suomalaisten originellien kanssa, mutta samalla vieraannutti useimmat potentiaaliset hengenheimolaiset. Okkultistipiireissä kavahdettiin Siitoinin natsismia, natsit puolestaan pitivät okkultismiharrastuksia silkkana huuhaana. Kun Siitoin ei lisäksi tyytynyt jättämään erikoislaatuisia pohdintojaan teorian tasolle, vaan toteutti hengentieteiden, politiikan ja seksin pyhää kolminaisuutta käytännön elämässään, hänestä tuli useimpien hyljeksimä kummajainen. Se ei kuitenkaan haitannut tätä raskaan sarjan toisinajattelijaa, joka halusi että hänet joko nieltäisiin karvoineen päivineen tai sylkäistäisiin pois. Kun Siitoinin sisäpiiriläinen Iiro Nordling haastatteli häntä ja yritti ohjata keskustelun naisseikkailuista poliittiseen toimintaan, Siitoin vastasi: ”Älä nyt hätäile. Kaikki liittyy kaikkeen. Kunnon sotilas on juoppo ja huoripukki.”
