Alfred Kordelinin säätiön minulle myöntämä 6000 euron apuraha käynnisti kohua herättäneen tapahtumasarjan kuluneena viikonloppuna. Koska tapauksen vaiheet ovat yleisessä tiedossa ja luettavissa useammastakin sanomalehdestä, en käy niitä tässä erikseen läpi. Sen sijaan teen muutaman huomion niistä kulttuurisista pohjavirroista, jotka tämä päällisin puolin absurdi tapaus nosti näkyviin.
Apurahaskandaali oli historiallinen kahdesta syystä. Ensinnäkin siksi, että tämä on tietääkseni ensimmäinen kerta, kun kirjallisuuden apurahahakemus on otettu uudelleenkäsittelyyn hakijan henkilön takia – ei esimerkiksi sen takia, että se olisi osoittautunut väärin laadituksi tai olisi sisältänyt valheellisia tietoja. Toisekseen siksi, että tämä on ensimmäinen kerta kun suomalainen kulttuurisäätiö on joutunut rajun julkisen painostuksen kohteeksi sosiaalisessa mediassa.
Apurahapäätös, sen uudelleenharkitseminen ja pitäminen voimassa johtivat vihaisten viestien tulvaan Kordelinin säätiön Facebook-sivulle. Siellä julkaistuihin päivityksiin ilmestyi noin vuorokauden sisällä satoja kommentteja, eikä keskustelu ole vieläkään kokonaan päättynyt. Sitä, kuinka paljon palautetta lähetettiin sähköpostitse, voi vain arvailla. Kun apurahapäätökset perjantaina 4.11. julkistettiin, seinän kommenteissa alettiin kysellä, miten säätiö saattaa rahoittaa ”rasismia”, ”fasismia”, ”raiskausfantasioita”, ”kansanmurhan edistämistä” ja niin edelleen. Osa kommentoijista sanoi säätiön maineen olevan mennyttä, jos se pitää minua koskevan päätöksensä voimassa. Internetissä jaettiin säätiön sähköpostiosoitetta ja kehotettiin ihmisiä protestoimaan. Yksi näkyvimmin säätiön painostamiseen kehottaneista oli Anssi Järvinen, kolumnisti ja Vihreiden kansanedustajaehdokas, joka on myös Julkisen sanan neuvoston kolmas varapuheenjohtaja. Twitterissä Järvinen oli kommunikoinut minuun liittyvästä protestoinnista mm. puolirikollisten anarkistijärjestöjen Varisverkosto ja Vallaton Tampere kanssa. Jokainen päätelköön itse, mitä tämäkin seikka viestii Julkisen sanan neuvoston statuksesta puolueettomana elimenä.
Kuten tiedetään, säätiö ei lopulta taipunut loanheittokampanjan edessä, vaan piti päätöksensä voimassa. Tämä johti alatyylisen protestoinnin vyöryyn. Kommenttien joukossa oli muun muassa Alfred Kordelinin kuva, johon oli liitetty suurikokoinen miehen sukupuolielin, ja eräskin kommentoija sanoi, että minut pitäisi hirttää munistani lähimpään lyhtypylvääseen.
On pakko myöntää, että on myös hienoa olla tällaisessa asemassa. En osaa suoralta kädeltä nimetä ainuttakaan suomalaista kirjailijaa, jonka tukeminen voisi herättää vastaavan reaktion. Useimmat voivat vain haaveilla yhtä tehokkaasta ilmaisesta mainoskampanjasta, ja kustantajani laittoikin viikonloppuna viestiä, että kirjanmyynti oli saanut melkoisen piristysruiskeen. Mutta asialla on toinen, synkempi puolensa. Olen selvästi ollut ukkosenjohdattimena paljon suuremmassa myrskyssä kuin pelkät henkilööni liittyvät antipatiat voisivat herättää.
Olen puhunut viime vuosina paljon vastenmielisestä, totalitaarisesta ilmapiiristä joka suomalaiseen kulttuurielämään ja koko yhteiskuntaan on muodostumassa. Linkkaan kolme tekstiä, joissa olen käsitellyt asiaa eri näkökulmista:
Farssi nimeltä kulttuurikeskustelu
Itsehaastattelu
Taistolaisuuden paluu
Lähipäivien tapahtumat ovat toivoakseni tehneet selväksi, että puhun aivan todellisesta ilmiöstä: kulttuurielämän ja koko julkisen sanankäytön uhasta joutua aggressiivisten ideologisten klikkien panttivangiksi.
Kordelinin säätiön Facebook-seinän kommenteissa vuodatti sappeaan kirjallisuudesta mitään tietämätön, kaunainen, vihamielinen ja meluisa roskaväki. Säätiö toimi lopulta selkärankaisesti, mistä sille kaikki kiitos ja kunnia, mutta pidän huolestuttavana sitä, että se ylipäätään reagoi mölyämiseen. Se unohti, vaikkakin onneksi vain hetkeksi, arvolleen sopivan mediakuohuista piittaamattoman asenteen. Henkilöni kontroversiaalisuus on niin tunnettua, että varmasti ainakin apurahapäätöksen tehneet olivat siitä tietoisia. Jos jotkut hallituksen jäsenet eivät siitä tienneet, viisain ratkaisu olisi ollut konsultoida kaikessa hiljaisuudessa päätöksen tekijöitä. Ylimääräisen kokouksen järjestäminen tuntui ylireagoinnilta, ja herätti suurta kummastusta kulttuuriväen piirissä.
Virtuaalisten lynkkaussakkien tavoitteena on vaientaa jokainen, joita ne pitävät epämiellyttävänä tai harhaoppisena. Niinpä ne pyrkivät äänenvoimakkuutta nostamalla esiintymään moraalisena enemmistönä ja pelottelevat vakiintuneita instituutioita huonolla julkisuudella. Kyseessä on melko pieni joukko pääosin äärivasemmistolaisia ja feministisiä propagandaämyreitä, jotka kuitenkin ovat hyvin verkostoituneita ja osaavat hyödyntää tehokkaasti yhteyksiään tiedotusvälineisiin. Heidän meuhkaamisensa voi helposti saattaa hämmennyksiin sellaisen, joka ei heidän menettelytapojaan tunne.
Tällaiset painostusryhmät ovat mielestäni paljon suurempi uhka avoimelle yhteiskunnalle kuin niin sanottu vihapuhe, josta on ilmaistu huolta ministeritasoa myöten. Solvausten ja uhkausten lähettäjillä ei käytännössä ole valtaa vaikuttaa esimerkiksi kohteidensa rahoitukseen tai työnsaantimahdollisuuksiin, eikä tiedossa ole että esimerkiksi törkypostia saaneita toimittajia ja tutkijoita olisi pahoinpidelty tai heidän omaisuuttaan olisi turmeltu. (Sen sijaan vastapuoli näyttää hallitsevan myös ainakin ilkivallan ja kotirauhan häirinnän, kuten esimerkiksi evoluutiopsykologian luennoitsija Markus Rantalan tapaus ja oma viimevuotinen tapaukseni osoittavat.)
Kordelin-kohu päättyi kannaltani myönteisesti, sain paljon tukea ja jotkut kulttuurivaikuttajatkin ottivat kantaa puolestani, mutta silti tapahtuneella saattaa olla kauaskantoiset seuraukset. Pahimmassa tapauksessa apurahoja jakavat säätiöt varovat vastaisuudessa tukemasta ketään kirjailijaa, joka saattaisi nostattaa lynkkaussakkien raivon. Mikä puolestaan johtaa siihen, että kirjailijat alkavat entistä tarkemmin välttää sanomasta mitään vääräoppista. Kehotan sekä kirjailijoita että apurahoista päättäviä vakavasti pohtimaan, haluavatko he todella työskennellä sellaisessa ilmapiirissä.
Oikeamielisyyteensä käpertyneitä mielipideterrorin ilmasto ei luultavasti haittaa, koska he uskovat itse olevansa sen ulottumattomissa. Mutta entä jos syntyykin vastareaktio? Entä jos oikeiston katkerin karvalakkiväki alkaakin masinoida vastaavanlaisia loanheittokampanjoita joka kerta kun joku monikulttuurisuustutkija tai feministitaiteilija saa apurahan? Jospa julkisista kulttuuripoliittisista riidoista tuleekin arkipäivää joka kevät ja syksy kun apurahoja jaetaan ja säätiöiden sähköpostit täyttyvät molemmilta puolilta syydetyistä vihaviesteistä? Tähän mennessä yksityiset säätiöt ja valtion lautakunnat ovat saaneet toimia rauhassa, mutta mikään ei enää takaa että näin olisi tulevaisuudessakin.
Lopullisena uhkana on Suomen yhä syvempi jakaantuminen kahteen keskenään vihamieliseen leiriin. Jos säätiöt joutuvat punavihreiden lynkkaussakkien kuristusotteeseen, toisin ajattelevat alkavat ennen pitkää perustamaan omia rahoitusalustojaan, joissa tietyille mielipiteille ei puolestaan ole sijaa. Ja jälleen on otettu yksi askel kohti kahtiajakautunutta yhteiskuntaa, jossa molemmin puolin rintamalinjaa on omat kulttuuri-instituutionsa, pääomapiirinsä, tutkimuslaitoksensa, kirkkonsa, urheiluseuransa ja niin edelleen. Vallitsevana henkenä on syvä epäluottamus ”niitä toisia” kohtaan.
Sellaisessa Suomessa ajatus taiteen tukemisesta laatukriteerien perusteella on mennyttä, ja ainoastaan värin tunnustaminen ratkaisee. Kordelin-kiistassa nähtiin, kuinka läpipolitisoitunutta apurahoitukseni vastustajien suhtautuminen oli. Ne harvat, jotka ylipäätään käsittivät, että apuraha oli myönnetty kirjojen kirjoittamiseen, julistivat kovaan ääneen että säätiö oli nyt tukemassa kirjallisuutta joka sisältää naisvihaa ja rasismia. No, entä sitten vaikka sisältäisikin? Ihmisen on oltava täysin sokea, jos hän kuvittelee että mikään kirjallinen teos, olipa se taiteelliselta tasoltaan hyvä tai huono, tyhjenisi sisällöllisesti tällaisiin asioihin. Tai ylipäätään kirjailijan yhteiskunnallisiin katsomuksiin, jotka siitä kenties välittyvät. Näiden ideologisten robottien mielestä väärät ajatukset toimivat kuin norovirus, jonka yksikin partikkeli riittää tartuttamaan valtavan ihmisjoukon. Ja kaikkien totalitaristien ja sensorien lähtöajatushan on aina ollut se, että teosta on arvioitava sen mahdollisten haitallisten vaikutusten perusteella. (Sivumennen sanoen lynkkaussakin jäsenistä tuskin kukaan oli selvillä siitä, millaisten teosten kirjoittamiseen olin hakenut apurahaa, mutta sehän ei tietenkään heitä häirinnyt.)
Joukossa oli sellaisiakin, jotka yrittivät selittää, että kiistassa ei ollut kyse kirjallisuudesta lainkaan, vaan apurahani pitäisi perua eettisistä syistä, toisin sanoen siksi että olen öykkäröinyt sosiaalisessa mediassa. Jos heillä olisi minkäänlaista mielikuvitusta, heitä voisi pyytää kuvittelemaan, millaista olisi ollut jos sosiaalinen media olisi keksitty 1960-luvulla. Millaisia päivityksiä Salama, Saarikoski ja Tikkanen olisivat juovuksissa tehneet ja millainen kohu niistä olisi noussut. Kuten Lauri Stark viime kesänä ilmestyneessä erinomaisessa esseessään totesi, nykyajan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden sotureista, siis 60-lukulaisten jälkeläisistä, on tullut uuden siveysopin kiihkeimpiä vartijoita.
Minulla ei ole tarvetta puolustella tai selitellä omia öykkäröintejäni. Olen jo sanonut niistä kaiken olennaisen, ja olen myös esittänyt käytöksestäni jälkikäteen anteeksipyynnön silloin kun olen katsonut sen aiheelliseksi. Totean vain sen verran, että ehdoton valtaosa verbaalisista keskisormennäytöistäni on kohdistunut henkilöihin, jotka ovat aktiivisesti mustamaalanneet minua ja levittäneet minusta suoranaisia valheita. Ottamatta kantaa toimintani järkevyyteen en tunne omantunnontuskia esimerkiksi siitä, että olen ilveillyt toimittaja Suvi ”Päivystävä anarkisti” Auvisen Facebook-seinällä. Kyseinen henkilö on jo parin vuoden ajan organisoinut vastaisiani some-kampanjoita jokaisen julkisen esiintymiseni yhteydessä, ja kun hänen aatetoverinsa kävivät viime keväänä töhrimässä kotitaloni seinää, Auvinen ilakoi asiasta avoimesti Twitter-tilillään. Sananvapauden antaumuksellisella vihollisella ja rikollisen toiminnan tukijalla ei luulisi olevan varaa valittaa huonosta käytöksestä.
Olen nyt käynyt läpi jälleen yhden uuvuttavan taistelun, ja selviydyin tällä erää voittajana. Olisin toki voittanut silloinkin, jos apurahani olisi peruutettu, sillä lynkkaussakki oli jo ehtinyt kerätä osakseen kaikkien itsenäisesti ajattelevien halveksunnan, mutta tässä elämäntilanteessa otan paljon mieluummin 6000 euroa kuin marttyyrinkruunun. Mihinkään ylenpalttiseen riemuun minulla ei kuitenkaan ole aihetta, sillä tunnen kotimaani ilmapiirin muuttuneen jälleen astetta myrkyllisemmäksi ja pelkään pahoin, että kehityksen syvin syöveri on vielä näkemättä.
Tänä päivänä tasan 99 vuotta sitten Alfred Kordelinin surmasi ideologisen kiihkon vallassa ollut joukkio. Kyseessä olivat käytännössä Suomen sisällissodan lähtölaukaukset. Toivon, että tämä on vain sattumanvaraisesti mieleen tullut assosiaatio eikä paha enne.
