”Kordelingatea” käsiteltiin tänään noin puolen tunnin ajan Yleisradion Kulttuuricocktail-ohjelmassa, ja asetelma oli juuri sellainen kuin etukäteen arvelinkin. Keskustelun osapuolina olivat Naisasialiitto Unionin puheenjohtaja Katju Aro ja sarjakuvapiirtäjä Ville Ranta, jotka olivat eri mieltä saamani apurahan oikeutuksesta mutta samaa mieltä suunnilleen kaikesta muusta. Aro on naisasian sumutorvi, Ranta on taas hailakoissa akvarellipilapiirroksissaan viime vuosina keskittynyt lähinnä perussuomalaisten pilkkaamiseen. Rannan mielestä apurahoja on sallittua jakaa millaista tahansa maailmankuvaa edustaville teoksille, Aron mielestä ilmeisesti ei, tosin hänen lopullisesta kannastaan oli vaikea saada selkoa, sillä hän puhui vain epämääräisesti ”itsekritiikistä”. Pari päivää aikaisemmin Kulttuuricocktailin toimittaja oli soittanut minulle pyytääkseen muutaman kommentin ohjelmaa varten, mutta niitä ei lopulta jaksossa käytetty.
Ohjelma noudatti siis Ylen tavanomaista protokollaa, jossa keskustelu tarkoittaa pienten näkemyserojen puintia kaikissa olennaisissa seikoissa yksimielisten ihmisten kesken. Hätkähdyttäviä puolestaan olivat ne mielipuoliset väitteet, joita sekä Ranta että Aro esittivät kenenkään kyseenalaistamatta. Kun keskustelu siirtyi itse apurahakohusta poliittiseen toimintaani, Ranta sanoi minun olevan ”uusnatsi” tai ainakin hyvin lähellä sellaista, Aro taas sanoi päätoimittamani verkkolehti Sarastuksen olevan ”avoimesti kansallissosialistinen julkaisu”. Kummallekaan väitteelle ei esitetty mitään perusteita tai todistusaineistoa, ja kun toimittaja lyhyesti huomautti minun kiistäneen olevani kansallissosialisti, Ranta kuittasi asian sanomalla, että ”nykyäänhän kaikki kiistävät.” Itsenäisyyspäivän 612-soihtukulkuetta sanottiin ohjelmassa ”uusnatsien kulkueeksi”.
Tässä nähdään paraatiesimerkki valheiden, panettelun ja kaikensorttisen paskapuheen leviämisestä julkisessa sanassa. Ensin joku vasemmistoaktivisti sanoo hännikäisen olevan uusnatsi tai yhteistyössä heidän kanssaan, sitten toimittajat alkavat toistaa sitä ja lopulta väite leviää valtamediassakin totuutena. Samansisältöisiä väitteitä lausuivat valtavirtaiset tahot jo silloin kun Kordelin-kohu oli vielä kesken. Ylen kulttuuritoimittaja Aleksis Salusjärvi, joka itsekin istuu eri apurahalautakunnissa, julkaisi Facebook-sivullaan julkisen päivityksen, jossa ensin ihmetteli säätiön päätöstä käsitellä päätös uudelleen ja sanoi sitten:
Säätiön suhteen pöydällä on luonnollisesti se, mihin valoon he joutuvat, jos ja kun svl tekee seuraavan väkivaltaisen temppunsa Hännikäisen järjestäessä heille soihtukulkueita. Alfred Kordelinin nimen suhteen on kiusallisena vaarana, että hänen kuolemansa tulee kaljupäiden isänmaallisen muistorituaalin kohteeksi.
Tähän voin vain todeta, että 612-soihtukulkueessa oli viime vuonna arviolta 700 osanottajaa. Viranomaisten arvioidenkin mukaan kansallissosialistisessa Suomen Vastarintaliikkeessä on muutama kymmenen jäsentä. Miten 612 siis voisi olla ”uusnatsien kulkue” tai heille järjestetty? Itse kulkueesta ja väitetyistä natsiyhteyksistäni olen tehnyt selkoa niin monessa yhteydessä, etten ala nyt toistaa aiemmin sanomaani. Sen sijaan linkkaan tähän muutaman Sarastus-lehdessä julkaisemani artikkelin, joissa olen käsitellyt sekä vanhaa kansallissosialismia että sen uudempia versioita, joita Suomessa edustaa juurikin Vastarintaliike. Tekstit ovat aikajärjestyksessä uusimmasta vanhimpaan, ja jokainen voi niiden perusteella vapaasti päätellä, olenko natsi ja mikä suhtautumiseni kyseiseen aatteeseen on. Minulla on paha tapa olettaa, että lukijani eivät ole idiootteja, mutten suostu pitämään itseäni vastuullisena, jos joku kuitenkin sellaiseksi osoittautuu.
Ääriliikkeet pelinappuloina
Maallista hartauskirjallisuutta
Miksi vasemmisto tarvitsee natsismia?
Kysymyksiä ja vastauksia
Ylipäätäänkin Sarastuksen nimittäminen ”avoimesti kansallissosialistiseksi” lehdeksi on kaikilla mittapuilla virheellinen väittämä, sillä kansallissosialismia ei mainita sanallakaan lehden tiedoissa eikä kukaan sen kirjoittajista tietääkseni kyseisen ideologian kannattajaksi tunnustaudu. Lehteen ovat vuosien varrella kirjoittaneet muiden muassa historioitsija ja Venäjän tutkimuksen professori Timo Vihavainen, useita sanomalehtiä avustava toimittaja ja kriitikko Tenho Kiiskinen, filosofi ja antiikintutkija, dosentti Juhani Sarsila sekä poliittisen historian tutkija Heikki Länsisalo. Kirjoittaisivatko tällaiset hahmot ”avoimesti kansallissosialistiseen” lehteen? Astetta ymmärrettävämpää olisi ollut Sarastuksen väittäminen ”piilonatsistiseksi” lehdeksi, mutta Aro ei tietenkään tehnyt niin, sillä silloin hän olisi joutunut jotenkin perustelemaan väitteensä tai ainakin selventämään sitä. Kätevämpää on esittää omaa ideologiaa pönkittävä järjetönkin väite yleisesti hyväksyttynä totuutena. Sanoihan jo Goebbels, että valheen täytyy olla mahdollisimman suuri ja räikeä, jotta se uskottaisiin.
Katju Aron kaltaiset ihmiset tuovat mieleen 1950-luvun tieteiselokuvat, joissa ulkoavaruuden olennot tekeytyvät maan asukkaiksi ja jäljittelevät heidän käytöstään (mm. Don Siegelin elokuva Varastetut ihmiset). Niiden kanssa tekemisissä oleva huomaa ensimmäiseksi, että näiltä näennäisihmisiltä puuttuu kokonaan sävyjen ja nyanssien taju sekä kyky abstrahoida asioita. Ne toimivat ja ajattelevat konemaisesti, ja jos et kuulu niihin, olet automaattisesti vihollinen. Aro ei siis välttämättä valehtele tietoisesti, hän todennäköisesti itsekin uskoo väittämiinsä koska ne kumpuavat hänen mekaanisesta, järkyttävän yksinkertaisesta maailmankuvastaan. Tämä kävi ilmi hänen väittäessään, että olin kirjassani Ilman (2009) ”erittäin vakavissani” vaatinut naisten pakollista bordellipalvelusta. Tosiuskovaiselta ei voi odottaa, että hän osaisi erottaa toisistaan vakavan ehdotuksen ja Jonathan Swiftin A Modest Proposalin kaltaisen irvailun. Toinen hyvä esimerkki oli se, kun hän vuoroin väitti minua arvokonservatiiviksi, vuoroin fasistiksi. Molemmat ovat hänelle yhtä ja samaa pahuuden monoliittia. Aro myös sanoi hänen analyysinsa tuotannostani perustuvan niihin kahteen teokseeni jotka hän oli lukenut, esseekokoelmiin Ilman ja Kunnia – valinnat ovat ilmeisiä, sillä ne ovat tuotantoni se osa jossa käsittelen sukupuolikysymyksiä. Ranta ei ilmeisesti ollut lukenut kirjoistani ainuttakaan.
Voisin vielä jatkaa pitkäänkin ohjelmassa puhutun ruotimista, mutta tympääntyminen kiristää otettaan niskastani. Ne jotka ymmärtävät, ymmärtävät selittämättäkin, ja niille joilta puuttuu kyky tai halu ymmärtää latelisin selityksiäni aivan turhaan. Tämä on Suomi vuonna 2016, tällaista on suomalainen journalismi ja tällaisia ovat ajankohtaisohjelmiin kutsutut ”keskustelijat” ja ”asiantuntijat”. Katju Aron peräänkuuluttamaa itsekritiikkiä tarvitaan yhä kipeämmin, mutta suosittelisin sitä ensimmäiseksi aivan muille tahoille kuin kulttuuritoimituksille ja apurahalautakunnille.
