"Lihamyllyn" viralliseksi ilmestymispäiväksi on nyt varmistunut 1.4. Lukijoiden ei pidä huolestua vaikka kyseessä on aprillipäivä, kirja todella ilmestyy tuolloin jos vain paino hoitaa työnsä sovitussa aikataulussa. Julkaisen tässä makupalaksi katkelman teoksesta. Kyseessä on alkuosa toisesta luvusta, jonka nimi on "Kirjallinen eläin" ja joka nimensä mukaisesti käsittelee suomalaista kirjallisuusmaailmaa ja kirjallisuuspiirejä.
***
Useimmissa aikalaiskuvauksissa on se vika, että ne on kirjoitettu joko liian läheltä tai liian etäältä. Jos kirjoittaja on liian kiinteästi sitoutunut kuvaamaansa, hänen on vaikea kuvata sitä kaunistelematta. Jos hän taas kirjoittaa ulkopuolisen näkökulmasta, hänen ongelmansa kiteytyy sanonnassa ketusta ja pihlajanmarjoista. Hän saattaa haluta olla sisäpuolinen, ja hänen turhautunut kunnianhimonsa tai viiteryhmähakuisuutensa rapauttaa tekstin katkeraksi panetteluksi.
Kaksituhattaluvun alkupuolen kirjallisuuspiirien kuvaajana minulla on puolellani se etu, että olen ollut niissä samanaikaisesti sekä sisä- että ulkopuolinen. Olen päässyt tutustumaan moniin suomalaisen kirjallisuuden tärkeisiin vaikuttajiin, joihinkin heistä läheisesti. Olen osallistunut kirjallisuusväen rientoihin, elänyt niin sanottua kirjailijaelämää ja nauttinut monista sen tuomista eduista. Olen osallistunut kulttuuridebatteihin ja ollut sellaisten aiheena. Toisaalta en ole tuntenut näiden piirien vallitsevaa arvomaailmaa omakseni, eikä sosiaalinen elämäni ole rakentunut niiden varaan. Jotkut näkemykseni ja edesottamukseni ovat tuoneet minulle kirjallisuus- ja yleisemmin kulttuurimaailmassa kyseenalaisen maineen, enkä ole koskaan päässyt käsiksi nousujohteisen kirjailijanuran makeimpiin hedelmiin kuten pitkiin vuosiapurahoihin tai kulttuuribyrokratian virkoihin. Huomion ja arvostuksen ohella olen saanut osakseni hyökkäyksiä ja hyljeksintää, painostusta ja selkäänpuukotusta.
Niinpä ne kulttuuriväkeä koskevat huomiot, joita esitän pitkin tätä kirjaa, eivät kumpua kielteisistä tai myönteisistä ennakkoluuloista vaan kokemuksesta. Nykyään ovat käyneet yleisiksi esimerkiksi sellaiset populistiset väitteet, että taiteilijat ovat apurahoillaan laiskottelevia loiseläjiä. Mutta ainakin tuntemistani kirjailijoista melkein kaikki kykenevät kovaan työntekoon. Se, että he eivät yleensä työskentele valtaväestön tavoin kahdeksasta neljään vaan pikemminkin urakkaluontoisesti, ei muuta asiaa. Lisäksi moni heistä tekee taideammattinsa ohessa pätkittäin tai osapäiväisesti jotakin käytännönläheisempää työtä.
Pötyä on myös joko ylistyksenä tai moitteena esitetty väite, että kirjailijat ja muut taiteilijat olisivat vaikeasti kontrolloitavia individualisteja, jotka helposti kapinoivat valtaa vastaan. Todellisuudessa valtaosa heistä on suuria konformisteja, jotka mukautuvat lähiympäristönsä mielipideilmastoon ilman mainittavaa närästystä, ja yhteiskuntaa vastaan heillä ei ole mitään kunhan he vain saavat siltä rahaa. Kun suomalainen taiteilija avaa suunsa jostakin yhteiskunnallisesta asiasta, yhdeksässä tapauksessa kymmenestä se on kulttuurin rahoitus. Tämän ovelimmat vallanpitäjät ovat aina tajunneet. Neuvostoliitto sai 1970-luvulla fanaattisuuteen saakka uskollisia myötäjuoksijoita porvaristaustaisista suomalaistaiteilijoista järjestämällä heille Moskovan-matkoja kesteineen, joissa ei säästelty votkaa ja kaviaaria.
Niinpä perussuomalaisten olisikin nousukautensa aikana pitänyt vaalikampanjoissaan luvata moninkertaistaa kulttuurimäärärahat. Kulttuuri-ihmisen haluttomuus purra ruokkivaa kättä on niin läpitunkeva, että puolue olisi saanut mitättömällä uhrauksella puolelleen arvovaltaisen ja mediassa näkyvästi esillä olevan kansanryhmän. Sen sijaan he päättivät myötäillä rahvaan halveksivaa asennetta kulttuuria kohtaan, mistä ei ollut heille juuri hyötyä, sillä lottokansa ei pohjimmiltaan piittaa, millaisia tauluja gallerioiden seinille ripustetaan tai millaisia runoja matineoissa luetaan. Mutta taideammattien edustajat pillastuivat, koska katsoivat että pyhimmistä pyhimpään eli heidän elintasoonsa yritettiin kajota, ja perussuomalaiset saivat paljon huonoa julkisuutta sekä äänekkään ja pitkävihaisen vastustajan. Vaaliohjelman kulttuuripolitiikkaa käsittelevää kohtaa verrattiin natsien kulttuurikannanottoihin ja Helsingin Sanomien älykköraati maalaili poskettomia kauhunäkyjä, joissa perussuomalaisten vaalivoiton jälkeen Senaatintorilla sytytetään kirjarovioita, rappiotaiteilijat karkotetaan maasta, radiossa soitetaan pelkkää Sibeliusta ja runoilijat joutuvat siirtymään kalevalamittaan. Kun kulttuuriväen edustaja tuntee asemansa uhatuksi, mikään metafora ei ole hänestä liian yliampuva.
Erityisen suuri tabu kirjallisuuspiireissä on kollegoiden arvostelu. Tarkoitan tietenkin elävien kollegoiden julkista arvostelua, sillä kuolleista on aina helppo puhua pahaa ja selän takana kirjailijat mieluusti vuodattavat myrkkyään. Uskoakseni tällainen pidättyväisyys on suhteellisen nuorta, sillä niin koti- kuin ulkomaisesta kirjallisuushistoriasta löytyy runsaasti meheviä hyökkäyksiä ja solvauksia. Olavi Paavolainen kirjoitti Suursiivouksen, Tom Wolfen mielestä Norman Mailer ja John Updike olivat ”vanhoja luusäkkejä”, Céline sanoi Sartrea muun muassa silmälasipäiseksi aasiksi, lapamadoksi ja Kainin anukseksi. Nykyään kyllä hoetaan mantraa avoimesta keskustelusta, mutta heti kun joku sanoo edes yleistasolla jotakin raflaavaa, esimerkiksi väittää romaanin muuttuneen ennalta-arvattavaksi tai nykyrunouden olevan saastaa, häneen suhtaudutaan kuin jumalanpilkkaajaan. Kirjailijat eivät anna takaisin vaan loukkaantuvat, ja kuuluttavat loukkaantumistaan kaikille jotka jaksavat kuunnella.
Ehkä tämä mimosamaisuus johtuu siitä, että kirjailijat ovat monin tavoin riippuvaisia toisistaan. Kollega, josta tekisi mieli sanoa suorat sanat, saattaa istua kulttuurilehden toimituksessa tai apurahalautakunnassa. Tai sitten kirjallisuuspiirien sisäsiittoisuus itsessään ruokkii pakkosopuilua. Kirjailijoiden kanssa aikaa viettäessäni olen alusta saakka huomannut, että heidän sosiaalinen verkostonsa koostuu lähes yksinomaan toisista kirjailijoista tai muista alan ihmisistä kuten kriitikoista, kulttuuritoimittajista ja kustantamoiden työntekijöistä. He tapaavat toisiaan kustantamoiden juhlissa ja kulttuuritilaisuuksissa, pariutuvat keskenään ja käyvät samoissa kapakoissa. Heidän keskustelunsa käsittelevät oman ammattikunnan arkipäiväisiä tapahtumia: kuka on vaihtanut kustantajaa, kuka on saanut vuosiapurahan, kenen kirja on arvosteltu Hesarissa, kuka on maannut kenenkin kollegan kanssa.
Sinänsä tässä ei ole mitään ihmeellistä. Monet kirjailijat tuntevat kouluaikoinaan tai työelämässä syvää ulkopuolisuutta, ja samanhenkisen juttuseuran puute tuskastuttaa heitä. Kun he viimein pääsevät oikeisiin piireihin, kaltaistensa joukkoon, he linnoittautuvat sinne. Kirjoittaminen on yksinäistä puurtamista, jonka mutkikkuutta ulkopuolisen on vaikea ymmärtää, ja sen aiheuttamia rasituksia on huojentavaa purkaa toisten kirjoittavien seurassa. Lisäksi sosiaalinen yksipuolistuminen on tuttu ilmiö monissa muissakin ammattikunnissa. Mutta väittäisin sen olevan erityisen tuhoisaa kirjailijoille, sillä etääntyminen ympäröivästä maailmasta näkyy väistämättä tekstissä. Nykyään on kovaa vauhtia yleistymässä käsitys, että kirjallisuus on sosiaalinen ilmiö ja elämäntapa, johon kuuluvat erilaiset kirjallisuushappeningit ja alituiset keskustelut kirjallisuuden roolista ja merkityksestä. Itse en ole koskaan pitänyt sitä sellaisena, vaan yksinkertaisesti välineenä käsitellä nähtyä ja koettua. Siksi olen erittäin tyytyväinen, että ystävä- ja tuttavapiiriini on kaikissa elämänvaiheissa kuulunut runsaasti ihmisiä, joilla ei ole mitään tekemistä kirjallisuusmaailman kanssa.
Olen lukenut kirjallisuutta niin kauan kuin jaksan muistaa ja kirjoittanut aktiivisesti varhaisesta teini-iästä saakka. Lukemalla olen paennut sepitteen, fantasian ja historiallisen menneisyyden maailmoihin, ja kirjoittamalla olen jäsentänyt usein sekavaksi käyvää havaintojen ja ajatusten vyyhtiä. Tämä on minulle yhtä luontevaa ja itsestäänselvää kuin veden juominen janoon. Sen sijaan inhoan kulttuuri-ihmisten tapaa mystifioida oma lukemisensa ja luovuutensa, esittää ne ylimaallisen hienoina asioina ja tehdä niistä identiteetti. Kulttuuri-ihmisen koko elämäntapa lepää insinöörien, putkiasentajien, metsurien, lääkärien, sähkömiesten, poliisien ja sotilaiden työn varassa – työn, jolle hän harvemmin muistaa uhrata yhtään ajatusta, sen arvostamisesta puhumattakaan. Nämä ihmiset panevat itsensä likoon joka päivä tekemättä siitä numeroa.
Pidän epäilyttävänä sitä, että kirjailijat, kriitikot ja kirjallisuudentutkijat alituiseen puolustelevat olemassaoloaan ja korostavat oman työnsä merkitystä. Arvostaan tietoisen ei pitäisi moiseen alentua. Niinpä onkin usein antoisampaa keskustella kirjoista vaikkapa sivistyneen rakennusmiehen kanssa kuin osallistua ammattilaisten käymään julkiseen kirjallisuuskeskusteluun. Vaikka intohimoisilta diletanteilta voikin puuttua pohjatietoa tai vivahteiden tajua, heillä ei ole henkilökohtaisia intressejä samentamassa näkemystä.
Kaikesta huolimatta kuulun itse kirjoittamisen ammattilaisten maailmaan. Olen tietoisesti valinnut vieraantuneen kököttämisen kirjoituspöydän ääressä sen sijaan, että tekisin jotakin tuottavaa tai ihmisruumiin rakenteelle sopivaa. En kadu tätä valintaa, mutten toisaalta katso menettäneeni sen myötä oikeuttani arvostella sitä mädännäisyyttä, jota joudun alituiseen havaitsemaan viiteryhmäni toimissa ja asenteissa. Niinpä en nyt kirjoita ajaakseni suomalaisen kirjallisuuden ja sen ammattilaisten asiaa, vaan esittääkseni todellisuuden sellaisena kuin olen sen itse kokenut.
