Yleensä olen sitä mieltä, että kirjasta tehtyä teatteri- tai elokuvasovitusta ei pitäisi liikaa verrata alkutekstiin. Kun siirrytään taiteenlajista toiseen, myös lainalaisuudet vaihtuvat ja tulkinnasta tulee itsenäinen taideteoksensa. Filmatisointia pitäisi arvostella elokuvana ja dramatisointia teatterina, piittaamatta siitä kuinka uskollinen se on alkuteoksen muodolle tai edes sisällölle.
Atro Kahiluodon ja Juha-Pekka Hotisen dramatisointi Marko Tapion Arktisesta hysteriasta saa minut kuitenkin poikkeamaan tästä perussäännöstä. Ensinnäkin siksi, että Arktinen hysteria on minulle ensisijaisesti romaani, luultavasti merkittävin 1900-luvun jälkipuoliskolla kirjoitettu suomalainen romaani. Se on kokonaisuutena niin monisyinen ja polveileva, että koherentin tulkinnan aikaansaaminen on kenelle tahansa ohjaajalle voitto sinänsä, mutta toisaalta jokainen siitä tehty tulkinta on tuomittu jäämään kommentaariksi tai alaviitteeksi. Vahvimmat filmatisoinnit ja dramatisoinnit tehdäänkin yleensä keskinkertaisista kirjoista, suuresta teoksesta tehty tulkinta sitoo ohjaajan mielikuvitusta liikaa päästäkseen oikeasti omalakiseksi.
Toisekseen Kahiluoto ja Hotinen ovat tietoisesti valinneet linjan, jossa alkuteksti on koko ajan läsnä. He eivät esimerkiksi ole keksineet keskenjääneelle romaanisarjalle omaa loppuaan, vaan näytöksen viimeisessä kohtauksessa esitetään Tapion muistiinpanoihinsa merkitsemät ratkaisuvaihtoehdot ja tapahtumien jatko jätetään avoimeksi. Käsikirjoituksessa on hyödynnetty kirjailijan sarjan kolmanteen ja neljänteen osaan kirjoittamaa raakamateriaalia, jota säilytetään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa. Kansallisteatteri markkinoi näytelmää väittämällä kolmannen ja neljännen osan materiaalia "entuudestaan tuntemattomaksi", mikä synnytti pienen debatin. Tuntematontahan aineisto ei suinkaan ollut, vaan sitä on aiemmin käsitelty seikkaperäisesti muun muassa Matti Kuhnan väitöskirjassa Kahden maailman välissä (2004), Tuulikki Valkosen muistelmateoksessa Mäyhä (2003) ja omassa kirjassani Hysterian maa (2013).
Romaanin kompleksisen muodon huomioon ottaen näytelmän dramaturgia on erittäin onnistunut. Tapio liikkuu tekstissään samanaikaisesti useilla aikatasoilla. Ilmestyneiden osien nykyhetki kattaa kahdenkymmenen minuutin jakson, jonka aikana päähenkilö, työmaainsinööri Harri Björkharry odottaa puhelinkeskuksen yhdistävän puhelun äidilleen, ja tuon ajan kuluessa Harri käy mielessään läpi omaa menneisyyttään ja sukunsa vaiheita. Epäkronologinen rakenne perustuu Harrin virtaaviin muistikuviin: edestakainen liike menneisyyden ja nykyhetken välillä on jatkuvaa.
Näytelmässä ajallinen polveilu on toteutettu nopeilla siirtymillä ja samanaikaisuusefekteillä. Osa näyttelijöistä esittää useita rooleja ja vaihtaa niitä lennosta, keskeiset henkilöt esittävät välillä nykyistä, välillä mennyttä itseään rooliasua vaihtamatta. Välillä osa näyttelijöistä esittää nykyhetkeen sijoittuvaa kohtausta samaan aikaan kun toiset toimivat menneisyydessä. Tämän vuoksi näyttämö on usein täynnä nopeatempoista toimintaa, ja kokonaisuudesta syntyy sekava ensivaikutelma, joka kuitenkin jäntevöityy ensimmäisen puolen tunnin aikana. Ratkaisu on uskollinen romaanin keskeiselle ajatukselle ajan kehämäisyydestä ja menneisyyden väkivaltaisten tapahtumien toistumisesta yhä uudelleen. Kokonaisuuden pakottaminen klassisen kerronnan raameihin olisi tappanut alkuteoksen hengen.
Esityksessä on paljon Tapion arvostaman avantgardeteatterin aineksia. Vimmaista, väkivaltaisiin purkauksiin huipentuvaa tunnelmaa luodaan ajoittain modernia tanssia muistuttavin keinoin. Lavasteisiin on ympätty väkeviä symboleja kuten Hitlerin muotokuva, pöytälevyyn isketyt kirveet ja murtuvasta padosta hitaasti vuotava vesivana. Erityisen hyvä ratkaisu on Tapion romaaniin sisältyvien kansanlaulukatkelmien tuominen esitykseen näyttelijöiden esittäminä - alkutekstin folkloristinen aines alkaa kirjaimellisesti soida näyttämötulkinnassa. Loppukohtaus muuttuu puhtaaksi postmodernismiksi, kun kirjailija itse marssitetaan yhtenä henkilöhahmona lavalle kommentoimaan esitystä ja näyttelijät plaraavat jälkeen jääneitä muistiinpanoja ja lausuvat irrallisia repliikkejä yrittäessään etsiä ratkaisua alkutekstin arvoitukseen, joka on tuotu osaksi esitystä.
Romaania ja dramatisointia rinnakkain tarkastellessa löytyvät tosin myös jälkimmäisen suurimmat ongelmat. Harrin isästä, liikemies Vikki Björkharrysta on tehty surkuhupaisa klovnihahmo, joka koikkelehtii chaplinmaisesti näytelmän läpi. Paitsi että henkilökuva ei lainkaan vastaa romaanin Vikkiä, se myös rikkoo tarinan psykologisen logiikan. Siinä missä Harri tuntee vastenmielisyyttä isänsä ylimielistä sokeutta kohtaan, hän myös ihailee tämän vaistonvaraista päättäväisyyttä ja häikäilemättömyyttä, johon ei itse kykene. On vaikea kuvitella näytelmän Vikin herättävän kenessäkään muuta kuin halveksuntaa. Vikin hahmo saa enemmän ryhtiä toisessa näytöksessä, mutta mitätön ensivaikutelma ei hälvene. Näin ollen myös Harrin hahmosta jää puuttumaan se osin piilevä ja osin avoin suvereenin vallankäytön ihailu, joka romaanissa muodostaa olennaisen osan hänen persoonallisuudestaan.
Toinen puute on talvi- ja jatkosodan tapahtumien lähes täydellinen sivuuttaminen. Tämä on sinänsä ymmärrettävää, sillä sotakuvausta sisältävä Arktisen hysterian toinen osa on puoliväkisin kokonaisuuteen istutettu möhkäle, joka katkaisee ensimmäisessä osassa alkaneen juonen kehittelyn. Sen käyttäminen luontevasti dramatisoinnissa osoittautui epäilemättä liian haastavaksi. Siitä huolimatta sota on romaanin maailmassa ja ihmiskuvassa niin olennainen tekijä, että sen pois jättäminen rampauttaa kokonaisuuden. Sota ei ollut Tapiolle pelkkää ihmiskohtaloiden taustaa, vaan kiinteä osa ihmisenä olemista sinänsä, ja hän suhtautui siihen niin pakkomielteisesti, että päätti sotaveteraani Vihtori Kauttoa haastateltuaan muuttaa alkujaan trilogiaksi suunnitellun Arktisen hysterian neliosaiseksi.
Sotajakson amputoiminen heijastelee laajempaa ongelmaa eli ihmissuhteiden korostumista historiallisen aineksen kustannuksella. Kun romaanissa ihmisyksilöiden välinen kanssakäyminen on yhtä valtioiden ja yhteiskuntaluokkien välisten suhteiden kanssa, näytelmäversio on ensi sijassa perhe- ja sukutarina. Esityksen yli kaksituntista kestoa olisi luultavasti pitänyt pidentää, jotta siitä olisi todella saatu alkuperäisteoksen kaltainen kuvaelma Suomen historian tulehtuneista pisteistä. Silloin vaarana olisi toisaalta ollut kokonaisuuden hajoaminen mutkikkuuteensa, joten dramaturgien ratkaisu lienee tietoinen.
Keskeinen kysymys kuuluu, onko Kansallisteatterin Arktinen hysteria mielekästä katsoa lukematta tai muuten entuudestaan tuntematta Tapion romaania? Tätä on viisainta kysyä joltakulta sellaiselta, joka on katsonut esityksen "kylmiltään". Romaanin tuntevan on helppo seurata näytelmän kulkua ja verrata sitä lukemaansa, mutta varsinkin sirpaloituva ja avoimeksi jäävä loppu saattaa tuottaa pettymyksen itsenäistä esitystä odottavalle. Tapion teos ei ole Tuntemattoman sotilaan kaltainen yleisesti tunnettu ja kiinteästi kirjallisuuskeskusteluun kuuluva vakioklassikko, joten tällä tavoin toteutettuna Kahiluodon ja Hotisen dramatisointi tuskin alkaa elää omaa elämäänsä. Sen suurin ansio saattaakin olla romaanin tunnetuksi tekeminen uudelle yleisölle.
