Kävin äskettäin pienen sähköpostivaihdon erään vasemmistolaisen tuttavan kanssa. Keskustelumme aikana hän arvosteli minua siitä, että vaikka kirjoitan Suomen henkisen jakaantumisen tuomista vaaroista, olen itse osallinen polarisoitumiseen. Näin siksi, että olen kiihdyttänyt vastakkainasettelua provokaatioin ja hyökännyt julkisesti sellaisia tahoja vastaan, jotka ovat vain kieltäytyneet osallistumasta arvomaailmani edistämiseen. Hän sanoi myös, että kirjallisesta tuotannostani on tullut osa "äänekästä ja osittain väkivaltaista" poliittista liikettä. Vastasin hänelle näin:
En ole itse vaatinut kenenkään kirjailijan boikotoimista, eristämistä tai hänen elantonsa viemistä. Sen sijaan minuun on kohdistettu kaikkia tällaisia toimenpiteitä pelkästään siitä syystä, että olen kirjoittanut näkemyksistäni avoimesti ja osallistunut aivan laillisissa puitteissa tapahtuvaan poliittiseen toimintaan. Niinpä olen valinnut sellaisen linjan, että vastaan kaikin käytettävissä olevin keinoin moiseen. Minua tukeneita ja kanssani yhteistyötä tehneitä tahoja on painostettu huonolla julkisuudella, joten olen päättänyt, että jokainen joka osallistuu minuun kohdistuviin ideologisiin boikotteihin, tulee itsekin saamaan sellaista. Jos tämä osaltaan syventää polarisaatiota, en katso olevani siitä vastuussa, koska en ole heittänyt ensimmäistä kiveä. Uskon, että tässä vaiheessa on hyvä näyttää mitä tien päässä odottaa, sillä olen huomannut saaneeni vastaani porukan, joka ei tunne mitään pidäkkeitä ja jota eivät sido sellaiset pelisäännöt joita olen itse tähän saakka pyrkinyt noudattamaan.
Yksi polarisaation keskeisistä osatekijöistä on myös se, että kirjallisuus nähdään poliittisen toiminnan osana. Tämä on minulle aika vieras ajattelumalli, sillä itselläni ei ole mitään vaikeuksia arvostaa vaikkapa vasemmistolaisen kirjailijan teoksia, vaikka ne sisältäisivätkin sensuuntaista poliittista ainesta, jos ne vain täyttävät tietyt kiinnostavuuskriteerit. Kun kirjallisuutta aletaan arvioida sen perusteella, mitä asioita se kenties saattaa edistää, ollaan totalitarismin logiikassa, ja on mieletöntä ajatella, että teos jotenkin automaattisesti tyhjenisi siinä kenties ilmaistuihin mielipiteisiin. Tällaista asennetta löytyy toki molemmilta puolilta, mutta järjestelmällisesti sitä on soveltanut ns. vihervasemmisto, joka näyttää nykyään tarkastelevan aivan kaikkea ideologiana.
Varmaankin keskeisin syy siihen, miksi olen lähentynyt laitaoikeistoa on se, että sen piirissä on ollut kaikupohjaa sellaisille tärkeinä pitämilleni ajatuksille ja näkökulmille, jolle muu yhteiskunta tuntuu olevan tyystin kuuro ja sokea. Toisaalta en ole kirjoittanut ainuttakaan teosta pelkästään jonkin poliittisen agendan takia - jos niissä on sellainen ollut mukana, niin se on ollut yksi osa kokonaisuutta eikä ainoa tai edes tärkein elementti. Joka muuta väittää, ei ole teoksiani lukenut tai on kirjallisesti idiootti.
Keskustelumme sisälsi kaikenlaista muutakin, mutta sen referoiminen tässä on hankalaa ja tuskin tarkoituksenmukaista. Viittasin tuohon nimenomaiseen kohtaan siksi, että siinä osuttiin aiheeseen jota ei nykyään juuri tolkullisella tavalla käsitellä, nimittäin kirjallisuuden ja politiikan väliseen suhteeseen. Taiteen ja politiikan rajanveto oli yksi keskeisiä kiistakysymyksiä koko 1900-luvun ajan, ja kirvoitti Suomessakin monia olennaisia puheenvuoroja. Sittemmin debatti tuntuu vaienneen, siitäkin huolimatta että tässä ajassa jylläävät poliittiset intohimot ovat väkevyydessään 30- tai 70-lukulaisia ja että osa taiteen alueista on läpikotaisin politisoitu - esimerkiksi valtavirtainen kuvataide tuottaa enemmän jonkinlaisia yhteiskuntafilosofisten esitelmien visualisointeja kuin itsenäisiä taideteoksia. Aiheesta puhuminen on jäänyt käytännössä akateemisen vasemmiston harteille, ja kyseisen ryhmän lähestymistapa myötäilee etukäteen määriteltyjä opillisia kaavoja, jotka eivät anna paljoakaan sille joka ei niitä ole omaksunut.
En toki peräänkuuluta mitään julkista keskustelua aiheesta, sillä ihmisten kannattaisi ylipäätään ajatella enemmän ja keskustella vähemmän. Mutta kenties siitä voisi kirjoittaa. Eniten minua kiinnostaisi lukea kirjailijoiden ja taiteilijoiden omia pohdintoja työnsä suhteesta politiikkaan, he nimittäin tuntuvat vaienneen asiasta ja jättäneen sen niin sanotuille asiantuntijoille, kuten tutkijoille ja journalisteille. Vaikeneminen saattaa olla virhearvio, vaikka se kumpuaakin täysin ymmärrettävästä pyrkimyksestä turvata oma työrauha, sillä näin tehdessään kirjailijat antavat vapaat kädet niille, joita ajavat usein aivan muut motiivit kuin rakkaus kirjallisuutta kohtaan. Omalta osaltani pyrin paikkaamaan aukkoa Lihamyllyssä, joka sisältää paljonkin omia mietteitäni politiikasta ja siitä, miten suhteutan kirjalliset ihanteeni siihen. Niinpä lisäänkin tähän kirjasta parin sivun mittaisen katkelman, jossa pyrin kokoamaan joitakin perustavia ajatuksiani aiheesta. Toimikoon se jonkinlaisena ajatusten herättäjänä sekä vastapuheenvuorona siihen, että omaa tuotantoani on välillä tarkasteltu melko samean poliittisen linssin läpi.
***
En ole koskaan tuntenut vetoa poliittiseen valtaan. Tunnen epäluuloa niitä kohtaan, jotka erityisen kiihkeästi tavoittelevat asemia, joissa pääsevät päättämään muiden asioista. Johtotehtävät tuovat mukanaan suuren vastuun, enkä ymmärrä miksi joku haluaa vapaaehtoisesti sellaisen harteilleen. Valta ei sovi juuri kenellekään, ja parhaat hallitsijat astuvat yleensä paikalleen vastentahtoisesti, tuskallisen tietoisina siitä ettei muista tarjokkaista ole näin vaativaa tehtävää hoitamaan.
Ani harva kykenee vastustamaan kiusausta käyttää valtaansa omaisuutensa kartuttamiseen tai kärsimiensä loukkausten kostamiseen. Jos itse saisin absoluuttisen vallan, moni tässäkin kirjassa mainittu kohtaisi loppunsa salaisen poliisin kellarin betonilattialla luoti takaraivossaan, käytyään sitä ennen läpi asianmukaisen käsittelyn sähköšokkeineen ja kynsien irti repimisineen. Tämä ei suinkaan johdu siitä, että valta jotenkin ”turmelisi” ihmisen. Eihän valta ole toimiva subjekti vaan tyhjiö, jonka ihminen täyttää omalla vajavaisuudellaan ja pahantahtoisuudellaan. Ja mitä suurempi valta on, sitä helpommin ja kärjistyneemmässä muodossa hänen vikansa tulevat esiin.
Lisäksi valta-asemaa, esimerkiksi ministerin virkaa, tavoitellessa ja siinä toimiessa joutuu sitoutumaan tiettyihin pelisääntöihin. Yksi niistä on se, ettei pidä sanoa mitä ajattelee. Poliitikkojen puheet ovat useimmiten ympäripyöreitä, koska he tietävät median, vastustajien ja oman puolen kilpailijoiden tarttuvan jokaiseen harkitsemattomasti valittuun sanaan ja käyttävän sitä heitä vastaan. Niinpä poliitikon on vesitettävä sanottavansa ydin fraaseilla ja jargonilla, kuohittava ilmaisunsa skandaalien pelossa. Parhaimmillaankin hänen on yksinkertaistettava sanomansa muotoon, jossa se on helpommin suurten joukkojen käsitettävissä. Pitää välttää moniselitteisyyttä ja liian kipeitä ristiriitoja, on puhuttava ongelmista niin kuin ne olisivat aina ratkaistavissa. Pidän kielellistä liikkumavaraani siinä määrin tärkeänä, etten mitenkään voisi alistua moiseen.
Sen sijaan olen kyllä kiinnostunut henkisestä vaikutusvallasta, sananvallasta. Suosikkiteksteihini kuuluu George Orwellin essee ”Miksi kirjoitan” vuodelta 1946. Otsikon mukaisesti Orwell käsittelee luovan kirjoittamisen käyttömoottoreita ja mainitsee yhtenä niiden joukossa ”poliittiset tarkoitusperät”:
Halu työntää maailmaa tiettyyn suuntaan, muuttaa toisten ihmisten käsitystä siitä, millaiseen yhteiskuntaan olisi pyrittävä. Jälleen: yksikään kirja ei ole todella vapaa poliittisesta sivusävystä. Käsitys jonka mukaan taiteella ei pitäisi olla mitään tekemistä politiikan kanssa on sinänsä poliittinen asenne.
Puhtaasti esteettisten tarkoitusperien lisäksi kirjoittamistani on aina motivoinut havaitun tai koetun vääryyden tunne, halu korjata jokin maailmassa piilevä virhe tai ainakin havahduttaa muut huomaamaan se. En juuri ole kiinnostunut kirjallisuudesta, jossa tällainen motivaatio ei lainkaan ilmene. Musiikki ja kuvataide voivat olla melko riippumattomia yhteiskunnallisista kytköksistä, mutta kirjallisuudessa pyrkimys irtaantua niistä johtaa usein keinotekoisuuteen. Olen toki tietoinen niistä ongelmista, joita taiteellisten ja yhteiskunnallisten pyrintöjen yhteensovittamiseen liittyy, mutten pidä niitä ratkaisemattomina.
Kirjallisuuden poliittisuus pitäisi ymmärtää sanan laajimmassa mahdollisessa merkityksessä. Kirjailijalla ei ole velvollisuutta tunnustaa mitään määriteltyä ideologiaa tai esittää ratkaisuja kuvaamiinsa ongelmiin – usein näin toimimisesta on hänen tuotannolleen pikemminkin haittaa. Olennaista on, että hän sisällyttää luomuksiinsa itsensä yhteiskunnallisena olentona muiden ulottuvuuksiensa ohella. Itse olen taideteoksista tai yksityiselämästäni kirjoittaessani yrittänyt tuoda esiin myös niiden yhtymäkohdat yhteiskunnan ja sivilisaation yleiseen tilaan – ja vastavuoroisesti sisällyttänyt propagandistisimpiinkin teksteihini jotakin konkreettista, kuvailevaa ja henkilökohtaista.
Orwell kirjoitti esseessään, että hänestä on pakotettu esiin eräänlainen pamflettien kirjoittaja. Rauhallisempina ja tasapainoisempina aikoina hän olisi omien sanojensa mukaan keskittynyt kirjoittamaan kuvailevia teoksia, mutta hän sattui syntymään niin huonoon aikaan, ettei hänelle jäänyt muuta mahdollisuutta kuin ottaa kantaa. Kenties näin, mutta toisaalta kaikki ajat ovat tavalla tai toisella huonoja, ja minun ja Orwellin kaltaiset kirjoittajat, joiden luontaisiin ominaisuuksiin kuuluu viha auktoriteetteja kohtaan ja konfliktihakuisuus, päätyisivät aina ennen pitkää esittämään aikalaiskritiikkiä.
Ainakaan tämän hetken Suomessa en pidä ongelmana kirjailijoiden ja muiden taiteilijoiden politikointia sinänsä, vaan heidän politikointinsa puolivillaisuutta ja tunteenomaisuutta. Perin harvalla taiteilijalla on mitään syvempää ymmärrystä yhteiskunnasta, mutta sen sijaan runsaasti automatisoituneita tunnepitoisia asenteita, jotka he useimmiten omaksuvat ammattiryhmältään. He eivät halua esittää yhteiskunta-analyysia vaan signaloida kuulumistaan oikeamielisten joukkoon, tehdä niin sanottua hyvän fiiliksen politiikkaa. Näkyvin tällainen signaloija on tietenkin Jari Tervo, joka on jo vuosia pedannut itselleen Finlandia-palkintoa kutsumalla itseään feministiksi, haukkumalla punaniskarasisteja ja vaatimalla avoimempaa pakolaispolitiikkaa.
Kovien kapitalistien omistama ja punavihreiden toimittajien miehittämä media osaa hyödyntää taiteilijoiden signalointihalua. Kun toimittaja kysyy taiteilijalta poliittisista asioista, hän käyttää tätä megafonina omille näkemyksilleen. Yhdessätoista tapauksessa kymmenestä taiteilija sanoo maahanmuutosta, leikkauksista, homoavioliitosta ja äärioikeistosta juuri sen mitä toimittaja haluaakin kuulla - ei siksi, että taiteilija olisi päätynyt näihin näkemyksiin syvällisen pohdinnan tuloksena tai että ne olisivat erityisen suosittuja, vaan koska ne miellyttävät journalisteja ja kulttuuri-instituutioita, jotka viime kädessä päättävät kuka kuuluu hyvien tyyppien joukkoon. Niinpä taiteilijoiden poliittiset kannanotot ovatkin useimmiten puhdasta viihdettä, halpaa moralismia ja pisteidenkeruuta. Tämä konformistinen kuorolaulu uhkaa hukuttaa alleen kaikki poliittisia kysymyksiä vakavissaan pohtivat taiteilijat, edustivatpa he millaisia kantoja hyvänsä.
