Nuori Voima -lehden Kritiikki-liitteessä ilmestyi äskettäin Antti Hurskaisen esseemuotoinen kirja-arvostelu, joka käsitteli omaa muistelmateostani Lihamylly ja Koko Hubaran esseekokoelmaa Ruskeat tytöt. Kirjoitus jakoi mielipiteitä poikkeuksellisen jyrkästi ja poiki paljon lähinnä sosiaaliseen mediaan rajoittunutta keskustelua, minkä johdosta Nuori Voima julkaisi verkkosivuillaan kokoomatekstin "Neljä näkökulmaa Antti Hurskaisen esseeseen 'En vittu valehtele'". Päätin aluksi, etten kirjoita mitään laajempaa kommenttia tähän debattiin, koska se niin kirkkaasti ilmentää syitä, miksi olen täysin haluton osallistumaan kirjallisuuskeskusteluihin ylipäätään. Mutta sitten pyörsin päätökseni täsmälleen samasta syystä.
Arvostelun arvostelijoiden mielestä Hurskainen suhtautui Hubaran teokseen vähätellen ja että hän oli valkoisena "etuoikeutettuna" miehenä kyvytön ymmärtämään siinä käsiteltyjä ongelmia. Jotkut pitivät röyhkeänä provokaationa jo sitä, että minun ja Hubaran kirjat oli rinnastettu toisiinsa. Aivan anteeksiantamatonta estetismiä ja elitismiä oli se, että Hurskainen vertaili teoksissa käytettyjä kirjallisia keinoja ja piti omaani tyylillisesti ansiokkaampana. Suuttumus ei kohdistunut pelkästään Hurskaiseen kriitikkona, vaan myös Nuoreen Voimaan lehtenä. Jo arvostelun julkaiseminen oli näemmä tietynlaista arvomaailmaa henkivä kannanotto ja olisi selvästikin pitänyt jättää tekemättä.
Mitä mieltä siis itse olen Hurskaisen arvostelusta? Mielestäni se on varsin hyvä, ja toivoisin näkeväni vastaavantyyppistä kirjallisuuskritiikkiä enemmänkin. Pitkiä, perusteellisia arvosteluita ei enää näe sanomalehdissä ja yhä vähemmän aikakauslehdissäkin. Voisin toki Koko Hubaran tavoin luetella useammankin kohdan, joissa Hurskainen on kirjaani käsitellessään mielestäni väärässä ja todeta, ettei kirjoittajalla ole käsitystä siitä, mitä olen käynyt henkilökohtaisesti läpi ennen kuin päädyin kirjoittamaan teokseni. Mutten koe moista tarpeelliseksi, koska kriitikon ei voi edellyttää olevan oikeassa eikä hänen tehtävänsä ole olla empaattinen.
Itsenäisen näkemyksen ohella kriitikolta voi odottaa tasapuolisuutta, ja molemmat odotukset Hurskaisen kirjoitus selvästikin täyttää. Kumpaakaan teosta ei lytätä, muttei myöskään käsitellä silkkihansikkain. On itse asiassa vaikea arvioida, kummasta kirjasta Hurskainen sanoo enemmän hyvää ja kummasta enemmän pahaa - asia jää viime kädessä lukijan päätettäväksi, mikä on usein hyvän kritiikin tunnusmerkki sekin. Kun hän kirjoittaa "Toisaalta: kiinnostaisiko Hubara ketään, jos hän osaisi laittaa asiat mittasuhteisiin, olisi järkevä?", kyseessä on minun mielestäni kehu. Kaunokirjailijalla on yleensä lupa olla kohtuuton, usein sitä jopa vaaditaan. Ja kun Hurskainen väittää minun kehuvan ensi sijassa itseäni ja olevan megalomaaninen, en ainakaan loukkaannu. Melkein kaikki lukemisen arvoiset omaelämäkerralliset teokset kun ovat itserakkaita ja epäreiluja.
Nuoren Voiman julkaisemassa kokoomakirjoituksessa Iida Sofia Hirvonen -niminen toimittaja kirjoittaa:
"Kirjallisuusihmiset" ovat jaksaneet muistuttaa, että tämä on kirjallisuusessee, jossa arvostellaan estetiikkaa. Hurskainen ei kuitenkaan esseessään määrittele, millä kriteereillä hän tekee arvostelmia.
Jos esseistisessä tekstissä alkaa "määritellä kriteerejä", tuloksena on pohjattoman uuvuttavaa luettavaa. Hirvosen oma kirjoitus "olettamisineen" ja "tulkitsemisineen" on itse asiassa malliesimerkki juuri sellaisesta venkoilevasta kirjoitustyylistä, ja ihmettelen että joku ylipäätään viitsii tuottaa moista. Huomionarvoisempaa on kuitenkin se yleistynyt vaatimus, että kaikki kirjallisuus (tai ainakin kaikki asiaproosa) pitäisi vetää jonkinlaisen akateemisen mankelin läpi ja jokainen lause pitäisi suhteellistaa omituiseksi puuroksi. Tällainen lukutapa edellyttää tahallista tyhmäksi heittäytymistä. Siinä omaksutaan lähtöoletus, että ellei valkoinen mies tai joku muu "etuoikeutettu" erikseen totea puhuvansa vain omasta näkökulmastaan, hän on puhuvinaan jostakin universaalista ja kaikkitietävästä näkökulmasta. Mikä on tietenkin sortoa, provokaatiota, "toiseuttamista" jne. Jostakin syystä se, ettei kirjoittaja laadi puuduttavia alustuslitanioita aina kun tahtoo väittää jotakin, tuntuu olevan ongelma vain tietylle korkeakoulutetulle ihmistyypille. Niin sanottu tavallinen rivilukija ymmärtää yleensä paljon vaivattomammin, että kirjoittaja esittää vain omia näkemyksiään. (Kenen näkemyksiä hän esittäisi, ellei omiaan?)
Ennen kaikkea Hurskaisen kirjoituksesta noussut keskustelu osoittaa yhden asian: jos onnistuu myymään etnisen vähemmistöstatuksensa tarpeeksi tehokkaasti, saavuttaa ennennäkemättömän etulyöntiaseman. Siinä asemassa olevan naurettavimmatkin loukkaantumiset otetaan niin vakavasti, että niitä on pakko puida kirjallisuuslehtienkin palstoilla. Tästä on kiittäminen niin sanotun "intersektionaalisen diskurssin" rantautumista Yhdysvaltain yliopistoista tänne. (Esimerkiksi Hubaran paljon puhuttu "laastarikysymys" on kopioitu suoraan Atlantin takaa.) Kulttuurielämässä tämä tarkoittaa sitä, että kirjailijat, taiteilijat ja kriitikot, jotka luokitellaan pahan hegemonian (so. valkoisuuden, heteroseksuaalisuuden ym.) edustajiksi, voivat toimia vain väärin. Jos he kirjoittavat oman viiteryhmänsä näkökulmasta, he jättävät vähemmistöt huomiotta, toisin sanoen "tukahduttavat" ja "vaientavat" nämä. Jos he valitsevat vähemmistönäkökulman, he syyllistyvät "kulttuuriseen omimiseen". Vähemmistöjen edustajista tulee immuuneja kaikelle arvostelulle, mikään huomio ei riitä heille tai on aina vääränlaista, ja pelkkä heidän subjektiivinen tunteensa riittää todistusaineistoksi "sorrosta".
Koko Hubara on merkittävästi edistänyt tällaisen ilmapiirin vakiintumista suomalaiseen kulttuurielämään. Hän vaatii, että hänen tuotoksistaan keskusteltaisiin vain hänen ehdoillaan, ja vaatimusta toistaa innokas ihailijajoukko. Koska hän puhuu "ruskeana tyttönä", ja kaiken lisäksi tekee sen ensimmäisenä tässä maassa, hänen kuuntelemisensa on velvollisuus ja hänen arvostelemisensa rinnastuu väkivaltaan. Loputtoman syyllisyydentuntoiselle ja toiseutta palvovalle kulttuuriväelle tällaisten vaatimusten oikeutus on taottu selkäytimeen, ja niinpä he alentuvat Hubaran edessä loputtomiin selittelyihin ja muuttavat koko kulttuurikeskustelun farssiksi. Mutta onpa Hubara kokenut millaista todellista tai kuviteltua rasismia hyvänsä, häntä ei voi millään tolkullisella mittapuulla määritellä päähänpotkituksi. Hän on aikuisikänsä työskennellyt hyvin palkatuissa media-alan ammateissa ja apurahasummat, joita hän sai säätiöiltä jo ennen ensimmäisenkään kirjan julkaisemista, ylittävät moninkertaisesti tyypillisenä vuotena saamani apurahasummat. Ruskeat tytöt -kirja on saanut suuren mediahuomion ja todennäköisesti tavoittanut kohdeyleisönsäkin ongelmitta, joten yhden mielistelemättömän arvostelun ei luulisi hänen urakehitystään jarruttavan.
Lihamyllyn lukeneet huomannevat, miten hyvin tämäkin pienoismyrsky vastaa kulttuurielämän tämänhetkisestä kehityssuunnasta antamaani kuvaa. Enkä sano tätä ylpeillen - kyseistä kirjaa kirjoittaessani toivoin olevani sittenkin väärässä. Tällä hetkellä toivon, että sitä voidaan jo kymmenen vuoden kuluttua lukea kuvauksena mielipuolisesta mutta onneksi jo taakse jääneestä aikakaudesta.
