Keskeneräisyyden estetiikka

Minua kyllästyttää. Tämänkertaisen ennuin laukaisi muuan kirja-arvostelu - ei niinkään siinä käsitelty teos, jota olen vain ohimennen selannut kirjakaupassa enkä luultavasti perehdykään siihen sen tarkemmin.

Vesa Rantama kirjoittaa Janne Kortteisen Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa -kirjasta (2010):

Tällä "viattomuudella", niin kuin Kortteinen itse asiansa määrittelee, rehellisen epätäydellisellä, jopa huonolla tekstillä, hän koettaa vastata täydellisyyden tavoittelun onttoon impotenssiin. Näin hän ankkuroi kirjansa erehdyksen poetiikkaan, joka erään kirjan tekstin mukaan on taustalla koko tuntemassamme todellisuudessa, alkuräjähdyksestä ensimmäisten monisoluisten eliöiden syntyyn.

Kyse on siis keskeneräisyyden estetiikasta, josta on tullut valtavirtaa jo ainakin kuvataiteessa ja kotimaisessa runoudessa. Sen filosofia on tuossa siteeratussa pätkässä selvästi ilmaistu: pyrkimys muodon eheyteen on onttoa ja valheellista, rehellistä taas on rikkinäisyys, kaaos, holtittomuus, ylenpalttisuus. Sen perustana on kyvyttömyys nähdä todellisuudessa muuta kuin epäjärjestystä ja satunnaisuutta. Kirjallisena metodina se tarkoittaa koherentin muodon väheksyntää ja kirjoitusvaiheessa tehtyjen yritysten ja erehdysten jättämistä esiin teokseen.

Keskeneräisyyden estetiikka esiintyy kapinallisena ja radikaalina, mutta pohjimmiltaan se on ajallemme perin tyypillistä epäjärjestyksen ihannointia. Olisi ehkä liian helppoa ohittaa moinen pelkkänä lahjattomuuden peittämisenä kakofonialla (mitä se kylläkin monissa tapauksissa on). Kaaoksen palvonta on syvemmällä tasolla halua hyökätä kaikkea valmista, järjestynyttä, eheää ja normaalia vastaan. Kieliopillisesti korrekti ja täsmällinen ilmaisu huolellisesti jäsenneltyine lauseineen on tukahduttavaa länsimaista valtakulttuuria, joka alistaa yksilön spontaanin luovuuden. Kaikki tämä on tuttuakin tutumpaa vastakulttuurieetosta Rousseaulta, Nietzscheltä, D. H. Lawrencelta, Deleuzelta ja Guattarilta...

Ja Rantama kirjoittaakin arviossaan:

Viinimarjakirja ottaa maalitaulukseen koko länsimaisen maailmanjärjestyksen, jota siinä kuvataan tukahdutettujen seksuaaliviettien raskauttamana autoritaarisena ja elämänilottomana vankilana. Tämä tukahduttaminen johtaa yhtäältä pessimismiin ja tarkoituksettomuuteen, toisaalta kontrolloimattomiin, väkivaltaisiin purkauksiin, joiden kautta nämä vietit kostavat.

Edelleen siis kapinoidaan seksuaalikielteisyyttä ja viettien tukahduttamista vastaan, aivan kuin yhteiskunta ei olisi muuttunut mihinkään viktoriaanisesta ajasta. Olisi mukava tietää, mistä tätä tukahduttamista ja autoritaarisuutta voisi löytää. Kaikista historian tuntemista sivilisaatioista moderni länsimainen on sallivin ja seksuaalisesti vapaamielisin. Se ei kiellä juuri muuta kuin alle 16-vuotiaaseen, eläimeen ja lähisukulaiseen sekaantumisen, ja näistäkin rikkeistä se rankaisee kovin helläkätisesti. Puhumattakaan siitä, että täkäläiset pukeutumis-, käytös- ym. koodit ovat nykyisellään hyvin löyhiä. Ilmeisesti kirjallisuusmaailman kapinallisten mielestä on hirvittävää fasismia, kun kerrostaloasunnossa ei saa huudattaa stereoita aamuyöllä eikä julkisella paikalla saa ulostaa tai harjoittaa sukupuoliyhteyttä.

Edes kielellisessä anarkiassa, ylä- ja alatyylisten puheenparsien "törmäyttämisessä toisiinsa" ei ole mitään uutta eikä ihmeellistä. Sanomalehtiteksti on ollut jo vuosikausia niin pahasti rappiolla, että sellaisia sanoja kuten "paska" tai "vittu" löytää jopa lehtiotsikoista. Ja mitä tahansa internetin keskustelupalstaa vilkaisemalla voi todeta, ettei äidinkielenopettajien autoritaarinen kielioppifasismi ole ainakaan kovin hyvin Suomen nuorisoon tarttunut.

Mutta jospa keskeneräisyyden estetiikassa onkin kyse jonkinlaisesta realismista: kenties se yrittää jäljentää arkipuheen ja rappeutuneen julkisen kielenkäytön sekavuutta mahdollisimman tarkasti. Minä vain en ole realisti, vaan pikemminkin esteetti. En ymmärrä, miksi todellisuuden mätkäiseminen paperille sellaisenaan olisi lähtökohtaisesti aitoa ja rehellistä ja miksi sen pukeminen kauniiseen, tasapainoiseen ja hiottuun muotoon olisi onttoa. Spontaaniudella kun voidaan oikeuttaa millainen tahansa leväperäisyys, amatöörimäinen haluttomuus puuttua omaan tekstiinsä. Taiteessa on jo sanan etymologian perusteella kyse myös taidosta, kyvystä muovata kokemus jäntevään muotoon, erottaa olennainen epäolennaisesta. Sitä ei tämä lahjakkuutta ja luovuutta ylistävä aika nähtävästi halua myöntää.

Mutta ainakin minä odotan kirjan käsiin saadessani, että kokeilut, keskeneräisyydet ja ylimääräiset rönsyt ovat jääneet työpöydälle ja näkyvissä ovat vankat tulokset. Niinpä tällainen hyvinkin klassillinen teksti miellyttää minua ja tuntuu raikkaalta:

Päivä on raskas ja luuni hennot
              kuin linnunluut ja jokainen luu soi,
näin kuljen polkua kapeaa
      siltaa luoksesi

 - Leif Färding: Levoton oksa, keinuva sydän (1977)

 Tällainen teksti taas on minusta tunkkaista ja uuvuttavaa, olipa se sitten miten spontaania ja vilpitöntä tahansa:

Pelko ja vavistus, ettei millään ole mitään väliä on kuukävelyä Hurmioon ja Hykerrykseen, ettei millään ole mitään eroa ja että mikään ei ikinä kuole ja Kuolema on Totuutta, Kauneutta ja Vapautta & Rakkauden Ylösnousemusta ja että iankaikki myriadit moneudet ovat Hähhähhänen lähähähimmäisen taikalyhty-ykseytensä yhtä ainaisesti palaavaa tulennielemisnäytöstä Taivaan Fly In-valkokankailla & Iänainaisen Myönnön ylikuohuvaa jumalallista ainesta & Välitöntä Lunastusta & Ikiomaisuutta & Enkelivehreyttä & Unikesää & Taikamehkaa ja että YLIPÄÄNSÄ on silkkaa riemua ja kirkkautta ja ainoutta ja aamua.

 - Janne Kortteisen runo/proosakirjasta, siteerattu arvostelussa

Tiedän, että olen tämän sanottuani joidenkin mielestä formalistinen änkyrä, joka tukahduttaa "uudistavan" ilmaisun. Roskaa. Minulla ei ole valtaa tukahduttaa yhtään mitään, ja vaikka olisikin, en vaivautuisi. Jos en yksinkertaisesti pidä jostakin, se ei tarkoita, että olisin kieltämässä sitä. Kunhan vain tuon ilmi, että se, mitä minulle tarjoillaan uutena ja mullistavana, on yleensä tuhanteen kertaan nähtyä, teennäistä ja joutavaa. Enkä tiedä, miksi minun olisi uhrattava aikaani näille keskeneräisyyden estetiikan pompööseille verbaalioksennuksille, kun minulla on vielä metrikaupalla lukematta maailmankirjallisuuden hienoimpia mestariteoksia.

Kosto

Kerran lukioaikanani Helsingissä eräs entinen luokkakaveri soitti ja kertoi, että eräs samaa yläastetta käynyt, minua paria vuotta vanhempi poika oli kuollut auto-onnettomuudessa. Hän oli ajanut, ilmeisesti humalassa, päin rekkaa ja kuollut välittömästi. Merkittävää tapauksessa oli, että vainaja oli elinvuosinaan ollut todella sietämätön yksilö, joka oli aktiivisesti piinannut heikompiaan ja hakenut väkivaltaista konfliktia kaikkialta ympäriltään. Olin itse yksi niistä lukuisista, joita tämä luonnevikainen oli käyttänyt brutaalin huvittelunsa välikappaleina.

Se oli ensimmäinen ja tähän mennessä ainoa kerta, kun olen ollut vilpittömän iloinen jonkun kuolemasta. Muistaakseni samana vuonna kuoli Pol Pot; sekin oli minusta hyvä asia, mutta uutinen ei tuottanut samanlaista henkilökohtaista tyydytystä, tunnetta että maailma oli kostanut puolestani.

Kosto on yksi elämän suurimmista ja hienostuneimmista nautinnoista. Tätä on turha kiistää. Jos kosto ei olisi suloinen, suomalaisessa tuskin herättäisivät vastakaikua Kullervon sanat: "Malta, malta, hiien huora! / Jos itken isoni veistä, / vielä itkenet itseki, / itket lypsylehmiäsi." Eikä Jääkärinmarssissa olisi säkeitä "me nousemme kostona Kullervon / soma on sodan kohtalot koittaa".

Pari merkittävää ongelmaa kostoon kuitenkin sisältyy. Yksi on se, että toteutuessaan kosto usein menettää makunsa. George Orwell vieraili toisen maailmansodan päätyttyä sotavankileirillä, jossa näki USA:n armeijan juutalaissotilaan nöyryyttävän entistä SS-upseeria. Tapauksesta jäi hänelle vain tunkkainen maku, koska hän ei osannut nähdä apaattisessa ja rähjäisessä vangissa natsikiduttajaa. Juutalaisesta vartijasta hän kirjoitti:

Mietin, mahtoiko juutalainen todella nauttia hiljan saadusta vallastaan, jota hän nyt käytti. Tulin siihen tulokseen, ettei hän todella nauttinut siitä ja että hän vain uskotteli - niin kuin bordellissa käyvä mies tai ensimmäistä sikariaan polttava poika tai taidemuseossa laahustava turisti - että hän nautti siitä, ja käyttäytyi niin kuin oli suunnitellut käyttäytyvänsä voimattomuutensa päivinä. (Esseestä "Kosto on karvas", suom. Jukka Kemppinen)

Niinpä Orwellin mielestä koko koston ajatus oli lapsellista haaveilua, joka kostajan avuttomuuden väistyessä haihtuu ilmaan. Näin voi toki usein olla. Luulen kuitenkin, että juutalaisen kosto valui tyhjiin, koska hän toteutti sen kovin karkealla tavalla, vain puoliksi suunniteltuna. Vangitun natsin potkiminen ja solvaaminen tuntuu kovin banaalilta ja on loppujen lopuksi laiha lohtu miehelle, joka luultavasti oli menettänyt koko sukunsa holokaustissa. Tökeröön väkivaltaan turvautuessaan vartija vain alensi itsensä entisen vainoojansa tasolle. Tiettyä tylyä nerokkuutta voi puolestaan nähdä Nürnbergin vanginvartijoiden kostossa Albert Speerille: tämä kuolemantuomiolta välttynyt pantiin teloitusten jälkeen luuttuamaan kuolleiden puoluetovereidensa ulosteet hirttolavan alta.

Kosto on parasta kylmänä, sanotaan. Siis tarkkaan suunniteltuna ja hallittuna. Siten haluaisin kostaa minua loukanneille miehille ja minuun kylmäkiskoisesti suhtautuneille naisille. Sellaista kostoa pitää olla valmis odottamaan vaikka kymmeniä vuosia ja toteuttaa se vasta kun oikea hetki on käsillä, ei yhtään aikaisemmin eikä myöhemmin.

Mutta tästä päästäänkin toiseen, visaisempaan, ongelmaan: oikeaa hetkeä ei välttämättä tule. Maailma ei ole oikeudenmukainen, ja elämän voi helposti tuhlata hautomalla suurenmoista kostoa, jota ei koskaan pääse toteuttamaan.

Kirjallisesti lahjakkailla ihmisillä on tässä asiassa puolellaan merkittäviä etuja. Vihollisiaan voi loukata ja häpäistä tehokkaasti ja turvallisesti vaikkapa avainromaanin kirjoittamalla. Kriitikoita moititaan siitä, että he kostavat murskakritiikeillä itseään lahjakkaammille, mutta useimmat kaunokirjalliset teokset ovat aivan vastaavanlaisia kostoja, tosin yleensä taitavammin naamioituja. Suorat sanalliset sivallukset eivät kuitenkaan ole ainoa koston elementti kirjallisuudessa - kirjoittaminen on kokonaisvaltaisempaa kostoa, ja Orwellkin on listannut "halun antaa takaisin" tärkeimpien kirjoittamisen käyttömoottorien joukkoon.

Pari kuukautta viimeisimmän kirjani ilmestymisen jälkeen pari nuorta naisihmistä lähestyi minua ravintolan narikkajonossa. He tahtoivat tietää, miksi olin kirjoittanut kyseisen teoksen. Kysymys oli toki typerä, mutta koska naiset olivat kauniita, päätin vastata asiallisesti: "Kostaakseni." "Kenelle?" toinen naisista ihmetteli. "No... kaikille, kaikelle."

Maailma on viheliäinen jo siitä syystä, että kukaan ei kysy meiltä, haluammeko syntyä tänne. Sen voisi vielä kestää, jos saisi tehdä mitä huvittaa, mutta näin ei ole. Elämä murjoo, tuottaa pettymyksiä, on tuskallista. Kaiken kukkuraksi syntymälahjana saa elämän- ja nautinnonhalun, joka estää useimpia päättämästä koko yritelmän omatoimisesti. Koko tämä asetelma huutaa kostoa. Kätevä ja sofistikoitunut, vaikkakin toki vain puolittainen, tapa kostaa on kirjoittaa totuus maailmasta. Siitä useimmat ihmiset eivät pidä: he haluavat rohkaisua, vakuutteluja siitä että elämä ennen pitkää korjaa vääryydet ja pettymykset. Tällainen asennoituminen kirjoittamiseen ei tarkoita pelkkää kostoa yksittäisille ihmisille erikseen, mikä olisikin jokseenkin pikkusieluista, vaan kaikille ja kaikelle yleensä. Contre le monde, contre la vie, otsikoi Michel Houellebecq H. P. Lovecraft -tutkielmansa, ja otsikko sisältää tärkeän kirjoittamisohjeen. Tutkielmassa myös todetaan, etteivät kirjat ja elokuvat ole niitä varten, jotka rakastavat elämää, vaan niitä, jotka ovat hieman kyllästyneitä siihen.

Illuusioton kirjoittaminen riittää itsessään kostoksi, vaikka myönnän toki, että vielä makeammaksi tällainen kosto muuttuu, jos siitä saa osakseen ihailua ja ylistystä. Ne lisäävät katkeransuloista voitonriemua, jonka hehkussa voi istua iltaisin nojatuolissa ja todeta kiitollisena, että tätä lähemmäs tyytyväisyyttä en edes välitä päästä.

Kaikki matalaksi

Olen monessakin blogimerkinnässä viitannut brittiläisen Theodore Dalrymplen kirjoituksiin. Miestä tuntemattomille kerrottakoon, että kyseessä on kirjailijaksi ryhtynyt lääkäri, joka on siviiliammatissaan työskennellyt mm. Afrikassa, Britannian kaupunkislummeissa ja vankilapsykiatrina. Kirjoittajana hän on parhaimmillaan pitäytyessään lyhyessä muodossa, siis noin kymmensivuisessa esseessä. Siinä hän edustaa parasta brittiläistä esseeperinnettä, jossa vakavista asioista kerrotaan henkevän huumorin maustein. Lähin vertailukohta lienee George Orwell; hänkin ylitti aiheesta riippumatta asiaproosassaan journalismin ja teki siitä kirjallisuutta.

Luin hiljattain Dalrymplen yhden tunnetuimmista kirjoista, esseekokoelman Life at The Bottom (2001), joka on luultavasti hänen paras teoksensa. Pokkaripainoksen kanteen on painettu arvostelijan kommentti, jossa kirjaa sanotaan "välttämättömäksi maailmamme ymmärtämisessä", eikä kehu ole aivan aiheeton. Life at The Bottom on panoraama englantilaisen alaluokan elämästä, jota kirjoittaja on lääkärinurallaan päässyt seuraamaan lähempää kuin useimmat. Siis niiden ihmisten, joita kuvaamaan nokkelat britit ovat keksineet lyhenteet ned (=non-educated delinquent) ja chav (=council housed and violent). Dalrymple on jonkinlainen nykyajan Henry Mayhew, joka tarkkailee ja dokumentoi yhteiskunnan pohjakerroksen ihmisten tapoja, arvoja ja asenteita.

Kurkistus pohjamutiin on järkyttävä, mutta valaiseva. Varsinkin suomalaiselle lukijalle avautuu maailma, jollaista ei kotimaassa näe. Suomessa vihoviimeisinkin hampuusi osaa lukea ja kirjoittaa, eikä kaupunkiemme kaduilla ole vaaraa joutua kymmenvuotiaan pojan aseellisesti ryöstämäksi; Britanniassa on toisin, ja kaikki siellä asuneet tuttavani ovat pääpiirteittäin vahvistaneet Dalrymplen antaman raadollisen kuvan. Alaluokan britin elämä on yksinäinen, köyhä, ruokoton, eläimellinen ja lyhyt. Sitä leimaa alkoholismi, huumeet, rikollisuus, täydellinen yleissivistyksen puute ja väkivalta kodin seinien sisä- sekä ulkopuolella.

Tapakulttuurin brutaalisuutta Dalrymple kuvaa välillä pöyristyttävästi, välillä hirtehisesti. Hänen alaluokan tatuointeja käsittelevä esseensä on saavuttanut jo jonkinlaisen klassikon aseman:

A surprisingly large number of auto-tattooists choose for the exercise of their dermatographical art the chief motto of British service industries, namely FUCK OFF. Why anyone should want these words indelibly imprinted in his skin is a mystery whose meaning I have not yet penetrated, though my researches continue, but I recall a patient who had the two words tattooed in mirror writing upon his forehead, no doubt that he might read them in the bathroom mirror every morning and be reminded of the vanity of earthly concerns.

Dalrymple korostaa, ettei alaluokan kurjuus ole ensi sijassa aineellista vaan henkistä. Sosiaalihuolto takaa asunnon, ruoan ja television viihdykkeeksi, ja Mayhew'n aikaisiin köyhiin verrattuna nykyisten slummien asukkien elintaso on yläluokkainen. Mutta näiden siedettävien puitteiden sisältö on surkea. Rikkinäinen perhe on sääntö eikä poikkeus, lapset kasvavat aikuisiksi ilman minkäänlaisia valmiuksia työelämään, ruokavalio on epäterveellinen vaikka parempaan ravintoon olisikin varaa. Pahin vitsaus on näköalojen puute ja täydellinen välinpitämättömyys sivistysarvoista: televisio on korvannut kirjallisuuden, satunnaiset sukupuolisuhteet perhe-elämän, huumeet ja katuväkivalta ovat suosituin harrastus. Tyypillinen chav ei kaipaa muuta kuin primaareimpien tarpeidensa välitöntä tyydytystä, hän on menneisyydestään irti leikattu ihminen, jolla ei ole tulevaisuutta.

Life at The Bottom on myös ankara syytekirjelmä älymystölle, jonka relativismia Dalrymple pitää tärkeänä syynä alhaison kurjuuteen. Liberaalit / vasemmistolaiset opettajat, poliitikot, journalistit, tutkijat ja taiteilijat pitävät slummien rappiota "työväenluokan omana kulttuurina" ja kieltäytyvät tarjoamasta sen tilalle mitään parempaa. Intellektuellien näkökulmasta kaikki elämäntavat ovat yhtä hyviä, ja jos jonkun valitsema tie tuottaa vahinkoa ja kärsimystä, syy on "vallanpitäjissä". Heidän välittämänsä maailmankuva, jossa yksilön vastuuta ei ole, vaan kaikki ovat yhteiskunnallisten olosuhteiden passiivisia uhreja, on levinnyt kaikkiin yhteiskunnan kerroksiin ja jälki on ollut rumaa. Kaikkia vaatimuksia pidetään elitisminä ja paternalismina, eli jos lasten koulumenestyksessä havaitaan tilastollista laskua, vaatimustasoa madalletaan. Niinpä nykyään onkin mahdollista käydä läpi koko englantilainen koulujärjestelmä oppimatta lukemaan tai laskemaan kunnolla.

Samaa tasa-arvon eetosta on korkean ja matalan rajojen poistaminen, mikä käytännössä tarkoittaa kaiken muuttumista matalaksi. Vanhaan työväenkulttuuriin kuului olennaisena osana se, että työläiset omaksuivat ylempien yhteiskuntaluokkien harrastuksia, kuten klassikkojen lukemisen, taidenäyttelyissä käymisen ja yleistiedon hankkimisen opiskelemalla. Kansanopistojen ja työväenyhdistysten ideana oli, että kulttuuri ja tiede kuuluu kaikille, ei vain varakkaille. Nykyään kaikki tällainen yleissivistävä henki on hylätty elitistisenä, ja vaikutteiden suunta on muuttunut päinvastaiseksi: ylemmät yhteiskuntakerrokset omaksuvat alaluokan tapoja. Tatuoinnit, lävistykset, karkea kielenkäyttö ja ruokoton julkinen esiintyminen kuuluvat nyt kaikille, eivät vain köyhille. Tämä suuntaus ei tietenkään ole vain brittiläinen, vaan yleislänsimainen: suomalaisissa sanomalehtiartikkeleissa on kirosanoja ja miljonäärisuvun perijätär Paris Hiltonin habitus ei mitenkään eroa tavallisesta pissaliisasta.

Eikä kyse ole pelkästään vulgarisoitumisesta, vaan vulgaariuden ihannoinnista. Kaikki räävitön ja karkea on "aidompaa" kuin hienostunut. Dalrymple kirjoittaa eräästä potilaastaan:

He was under the influence of the idea that some aspects of reality are more real than others: that the seedy side of life is more genuine, more authentic, than the refined and cultured side - and certainly more glamorous than the bourgeois and respectable side. This idea could be said to be the fundamental premise of modern popular culture.

Kyseiselle ajatukselle perustuu populaarikulttuurissa yleinen "katu-uskottavuuden" myytti: kunnioitusta saadakseen pitää asua kymmenen vuotta roskalaatikossa ja käyttää heroiinia. Silloin on "nähnyt elämää".

(Tässä vaiheessa minun pitää huomauttaa, etten sinänsä näe kulttuurin matalassa puolessa mitään pahaa. Joihinkin rahvaanomaisiin tapoihin olen jopa mieltynyt. Pidän raskaasta juopottelusta ja nauran törkeille vitseille, eikä makuni ole kaikissa asioissa mitenkään elitistinen: Neil Young ja Clash ovat minulle läheisempiä kuin Mozart tai Beethoven. Mutten silti kuvittele, että tällaiset asiat olisivat samanarvoisia, saati hienompia, kuin kultivoituneet tavat tai länsimaisen taidehistorian suurimmat helmet.)

Dalrymplen teesi on, että vinoutunut kulttuuri tuottaa yksilöitä, jotka ovat tuomittuja elämään loppuelämänsä pohjalla. Eteenpäin ponnistelu ei kannata, koska rahaa saa sosiaalitoimistosta, yhteiskunta on syyllinen kaikkeen ja huumehöyryissä rötöstely on kuitenkin coolimpaa kuin koulussa pänttääminen tai töissä raataminen.

Life at The Bottomin yksi ansio on siinä, ettei se anna helppoja, poliittisesti korrekteja selityksiä kuvaamilleen ilmiöille. Yksi sokea piste Dalrymplellakin tosin on. Lukeneiston petos ei riitä alaluokan raaistuneen elämän syyksi, vaikka se onkin merkittävä tekijä yhtälössä. Dalrymple ei juuri käsittele Thatcherin kauden rampauttavaa vaikutusta: silloin myytiin Britannian kansallisomaisuus ja silloin omaksuttu vapaa kapitalismi raaisti työelämää niin, ettei se todellakaan houkuttele puoleensa. Avokätinen sosiaalihuolto ei vielä riitä luomaan suuria syrjäytyneiden massoja, se korkeintaan pitää niitä yllä; tarvitaan tilanne, jossa syrjäytyminen on houkuttelevampaa kuin yhteiskuntaan sopeutuminen.

Sellainen on hiljalleen päässyt syntymään Suomessakin, jossa Juha Siltalan analyysi työelämän huonontumisesta on totisinta totta: tappava työtahti, irtisanomisen pelko ja pitkien työsuhteiden vähittäinen siirtyminen historiaan saavat vanhemmat ihmiset suunnittelemaan työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymistä ja nuoremmat välttämään koko työelämään astumista. Kun tähän yhdistetään vielä ihmisten passivoitumisesta elävä sosiaalisektori sekä moraalis-sivistyksellinen rappio, josta vastuussa ovat sekä lukeneisto että viihdeteollisuus, on koossa toimiva resepti alaluokan luomiseksi. Life at The Bottomia sopii siis lukea myös profetiana.

Nationalismi ja rakkaus

Sitaatti Benedict Andersonin kirjasta Kuvitellut yhteisöt (1983, suom. 2007):

Aikana, jolloin on niin tavallista, että edistykselliset, kosmopoliittiset intellektuellit (erityisesti Euroopassa?) korostavat nationalismin liki patologista luonnetta, sen toiseuden pelkoon ja vihaan paikantuvia juuria ja sen läheisyyttä rasismin kanssa, on paikallaan muistuttaa, että kansakunnat herättävät myös rakkautta, usein vieläpä syvää uhrautuvaa rakkautta. Nationalismin synnyttämät kulttuurituotteet - runous, proosa, musiikki, kuvataiteet - ilmentävät tätä rakkautta hyvin selvästi lukemattomissa eri muodoissa ja vivahteissa. Samaan aikaan on erittäin vaikea löytää vastaavia pelkoa ja inhoa ilmaisevia nationalistisia kulttuurituotteita. Jopa tapauksissa, joissa kolonisoiduilla kansoilla olisi kaikki syyt tuntea vihaa imperialistisia hallitsijoitaan kohtaan, on hämmästyttävää, kuinka vähäpätöisiä vihan elementit ovat kansallisuustunteen ilmaisuissa.

Sitaatti on huomionarvoinen siksi, että juuri kyseistä Andersonin teosta jarkkotonteilla on tapana käyttää lyömäaseena, kun he haluavat hyökätä nationalismia vastaan ja osoittaa sen keinotekoisuuden. On vaikea uskoa, että kansainvälisyysintoilijat ovat lukeneet Kuvitelluista yhteisöistä muuta kuin takakannen; Anderson ei nimittäin kutsu kansakuntia kuvitelluiksi yhteisöiksi siksi, että pitäisi niitä sumutuksena, vaan siksi, että kansallisvaltion kokoisen yhteisön kaikki jäsenet eivät mitenkään voi tuntea toisiaan, jolloin yhteisyyden tunne syntyy mielikuvista eikä todellisista kontakteista. Maailmanuskonnot ovat samassa mielessä kuviteltuja yhteisöjä, ja suurimman kuvitteellisen yhteisön muodostaa humanistinen ideologia, joka julistaa rakkautta koko ihmiskuntaa kohtaan, vaikka yksittäinen ihminen ei elämänsä aikana ehdi tutustua kuin suunnilleen 150 lajitoveriinsa.

Nationalistisen mielikuvayhteisyyden väkevyyttä Anderson ei suinkaan kiistä, ja lisäksi hän näkee siinä paljon myönteistä. Nationalismin ydin ei suinkaan ole sodan ihannointi tai "ulkopuolisiin" kohdistuva viha, vaan kiintymys maisemaa ja tilaa kohtaan, ja erityisesti kielen luoma "samanaikaisen yhteisöllisyyden" tunne. Viimeksi mainittu seikka näkyy erityisesti itsenäisyyspäivinä laulettavissa kansallislauluissa: niiden laulajat tietävät, että toisilleen tuntemattomat ihmiset esittävät samat sanat saman sävelmän tahdissa yhtä aikaa. Anderson huomauttaa, ettei kansallislaulujen sanoista yleensä löydy vihan ilmauksia. Poikkeus on Britannian "God Save The Queenin" toinen säkeistö, jossa puhutaan "vihollisten tuhoamisesta"; mutta kyseinen laulu ei ole perinteisessä mielessä nationalistinen, sillä siinä ylistetään monarkiaa ja puhutaan hallitsijan eikä kansakunnan vihollisista.

Toinen tärkeä huomio Andersonin kirjassa on se, ettei rasismin alkuperä ole kansakuntia, vaan yhteiskuntaluokkia korostavissa ideologioissa. Se kumpuaa hallitsijoiden uskosta omaan jumalallisuuteensa sekä "aatelisveren" opista. Sen "kantaisä" ei ole kukaan keskiluokkainen nationalistifilosofi, vaan kreivi Joseph Arthur de Gobineau (1816-1882). Niissä tilanteissa, kun nationalismi on herännyt imperiumeissa, on ollut kyse nationalismin käyttämisestä itsensä uhatuksi tunteneiden yläluokkien tarpeisiin - esimerkkinä tsaarinvallan venäläistämistoimenpiteet.

Luulen, että yksi syy älymystön lähes patologiseen inhoon nationalismia kohtaan on se, ettei nationalismilla ole koskaan ollut yhtenäistä eikä erityisen vankkaa teoreettista perustaa. Pikemminkin kuin teoriaan, nationalismi perustuu myytteihin ja vetoaa ihmisen tunnepuoleen. Intellektuellit rakastavat teorioita, ja se, että jokin niin "hatarasti" perusteltu oppi menestyy selvästi paremmin kuin heidän hienot älylliset rakennelmansa, herättää heissä mustasukkaista raivoa. Sellainenkin hyvin kirjallinen ja teoreettisesti haastava oppi kuin marxilaisuus asettui alun perin nationalismia vastaan, mutta joutui aina vaikeassa paikassa vetoamaan isänmaallisiin tunteisiin. Stalin sai alamaisensa taistelemaan fanaattisesti saksalaisia maahantunkeutujia vastaan vasta julistettuaan taistelun "suureksi isänmaalliseksi sodaksi" ja otettuaan käyttöön vanhan venäläisen patriotismin symbolit ja retoriikan.

Oma suhteeni kansallismielisyyteen on ambivalentti. Pidän itseäni nationalistina, vaikka suomalaiset ovat minusta ihmisinä enimmäkseen typeriä. Suomen valtioonkaan eivät isänmaalliset tunteeni kohdistu, nykyisen valtiovallan puolesta en uhraisi partakarvaakaan. Mutta suomen kielessä, kulttuuriperinnössä ja suomalaisessa maisemassa on jotain, mikä saa minut tuntemaan, etten ole atomisoitunut yksilö vaan osa sukupolvien, ihmisten ja tapojen ketjua.

Paradoksaalista tässä on se, että tällaiset yhteenkuuluvuuden hetket syntyvät minulla lähes aina yksinäisyydessä; klassista kotimaista kirjallisuutta lukiessa, kuunnellessa kotonani Sibeliusta kun ulkona sataa räntää, käydessäni öisellä uintiretkellä metsälammella. Erilaiset kollektiiviset isänmaallisuuden ilmaukset eivät useimmiten saa mitään minussa värähtämään, ja lipunheiluttelu urheilukatsomossa herättää minussa pelkkää inhoa. Ainakin omalta osaltani voin todeta, että nationalismi on maukkaampaa yksin nautittuna kuin porukalla.

Neil Young

Musiikissa, ainakin populaarimusiikissa, minuun vetoaa yleensä ensimmäisenä laulajan ääni. Kyse ei ole äänen puhtaudesta eikä laulajan taidoista, vaan tunnistettavasta äänestä ja sen ilmaisuvoimasta. Kirjallisuudessa asia on pitkälti samoin, tosin siinä äänestä puhutaan vertauskuvallisesti. Joidenkin mielestä vertauskuva on niin epämääräinen, ettei sitä pitäisi käyttää lainkaan, vaan kirjallisuutta pitäisi käsitellä pelkkänä sanojen ja lauseiden kokonaisuutena. Mutta musiikissa tällaiset saivartelut eivät käy päinsä, vaan olemme pääsemättömissä kuulemastamme äänestä.

Neil Youngin ääni on ehdottoman tunnistettava, ja sellaisena se on aina jakanut mielipiteet. Siihen joko rakastuu tai sitä inhoaa. Youngin ääni on nimittäin pysynyt täsmälleen samanlaisena koko hänen uransa ajan, minkä voi todeta vertaamalla keskenään vaikkapa tätä alkuaikojen Buffalo Springfield -äänitystä ja tätä raitaa hänen tuoreelta studiolevyltään. Jollakin oudolla tavalla ääni on välttänyt kaikki fyysiset muutokset ja kulkenut vuosikymmenet läpi samana hauraana ja usein epävireisenä, mutta kummallisen vangitsevana puolifalsettina. Ainoa poikkeus on vuoden 1974 On the Beach -albumi, jossa se on jonkin verran tavanomaista matalampi. Young itse selitti väliaikaista muutosta sillä, että levytysten aikaan hän käytti runsaasti pellillä paistettuun hunajaan sekoitettua marijuanaa, joka muuttaa ihmisen sisäänpäinkääntyneeksi ja madaltaa ääntä.

Äänensä puolesta Young ei siis ole "uudistunut" lainkaan, mutta kaikessa muussa hän on ollut täysin arvaamaton. Albumit ovat sisältäneet mitä erilaisempaa musiikkia akustisesta folkista ja countrysta aina punkrockiin ja elektroniseen musiikkiin saakka. Young on pysynyt samanaikaisesti sekä avoimena että immuunina tyylillisille vaikutteille, koska hän osaa suodattaa ne kaikki persoonallisen tyylinsä läpi. Hänen äkkinäiset tyylinvaihdoksensa ovat hirvittäneet levy-yhtiöitä, mikä on sinänsä ymmärrettävää. On vaikea kuvitella toista artistia, joka suoraan ensimmäisen merkittävän kaupallisen menestyksensä (Harvest, 1971) jälkeen julkaisee rosoisen, vaikean ja pelkkiä uusia kappaleita sisältävän livealbumin (Time Fades Away, 1973). Itse muuten lasken kyseisen konserttitaltioinnin Young-klassikkojen joukkoon, ja harmittelen, ettei siitä ole koskaan julkaistu cd-painosta. Käsittääkseni artisti itse ei jostakin syystä ollut levyyn lainkaan tyytyväinen; kenties soundin rupisuus oli liikaa jopa hänelle.

Lauluäänen ohella Youngista tekee ainutlaatuisen se, että hän on ainoa rockmuusikko, jonka kitarasooloja jaksan kuunnella. Teknisesti hän häviää kenelle tahansa "kitarasankarille", minkä lasken hänelle eduksi; en siedä soittotaidolla koreilua, progressiivinen rock on sielunvihollisen keksintö. Yleensä ajattelen, että kitara on rytmisoitin ja soolojen poisjäämistä muodista olen tervehtinyt ilolla. Mutta Young onkin kitaransoittajana ekspressionisti, jonka karkeasti maalaamat äänimaisemat vaikuttavat tunnelmallaan. Niinpä aika ei käy pitkäksi, vaikka Cowgirl In The Sandin konserttiversiot saattavat venyä 20-minuuttisiksi.

Sanoittajana Young on naivisti, joka tasapainoilee jatkuvasti nerokkuuden ja latteuden välillä, yleensä onnistuneesti. Häntä voisi luonnehtia idealismia kaihtavaksi romantikoksi ja nostalgikoksi, ja näiden ominaisuuksiensa takia hänestä tulikin niin pätevä tulkki 1960-luvun villejä vuosia seuranneelle krapulalle, desilluusiolle ja paranoialle. Tuo jälkitila soi After The Gold Rushilla (1970) lempeän haikeasti, kun taas toista teemalevyä, On the Beachia leimaa epäluulo, sulkeutuneisuus ja autius.

Varsinainen syy, miksi otan esiin tämän varhaisteini-iästä saakka intohimoisesti seuraamani lauluntekijän, on hänen tuore albuminsa, jonka hankin hiljattain. Näyttää nimittäin siltä, että varsin epätasaisia kokonaisuuksia viime vuosina julkaissut Young on tehnyt ensimmäisen täysipainoisen studiolevyn sitten vuoden 1994 Sleeps With Angelsin. Osaksi kiitos saattaa kuulua tuottaja Daniel Lanois'lle, joka aiemmin on tehnyt hyvää jälkeä mm. Bob Dylanin ja Emmylou Harrisin kanssa, mutta joka tapauksessa Le Noise on hieno teos. Se on tyylillisesti eheä mutta vivahteikas kokonaisuus, jossa ei ole yhtään täytekappaletta. Musiikillisesti sillä on päädytty erikoiseen ratkaisuun: Young säestää itseään sähkökitaralla, ilman taustayhtyettä. Välillä meluisatkin feedback-osuudet eivät kuitenkaan hautaa itse lauluja, jotka parhaiden Young-levytysten tapaan sopisivat soitettavaksi akustisestikin.

Mainostankin Le Noisea häpeämättömästi kaikille kiinnostuneille laittamalla loppuun muutaman näytepalan levyltä:

Hitchhiker

Angry World

Love and War

Walk With Me

Jos joku on erehtynyt luulemaan, että Kanadan suuren pojan aika on jo ohitse, nämä riittänevät todistamaan vastaan.

Pureskeltavaa miestenviikoksi

Akateemisen tiedostavaiston oma verkkojulkaisu Megafoni julkaisi vastikään Katariina Mäkisen artikkelin "Miesliike nyt". Minut mainittiin siinä lukuisia kertoja, ja kirjoitus sisälsi linkit peräti kolmeen tämän blogin kirjoitukseen. Kirjoittaja luokitteli minut lähtökohtaisesti "uskottavammaksi" ja siksi myös selvästi vaarallisemmaksi kirjoittajaksi kuin esimerkiksi Henry Laasasen tai Jukka Hankamäen, jotka hän puolestaan luokittelee asiallisen tieteelliseen tyyliinsä "marginaalimeuhkaajiksi". En tiedä, pitäisikö tuosta olla mielissään vai harmissaan.

Joka tapauksessa Mäkisen kirjoitus on juuri sitä, mitä siltä sopiikin odottaa. Ideologista kuumapäisyyttä ja huiskintaa, joka on puettu akateemisen objektiivisuuden kaapuun asiaankuuluvin lähdeviittein ja kirjallisuusluetteloin.

Kommentoin sitä tässä lähinnä siksi, että naistutkija Mäkisen mukaan kuulun kerhoon, jonka jäseneksi en muista missään vaiheessa liittyneeni. Tarkoitan siis miesasiamiehiä, niin sanottua miesliikettä. Minua ei saisi istumaan Miesten tasa-arvo ry:n kokoukseen ensinnäkin siksi, etten pidä kokouksista ja toisekseen siksi, etteivät nykyiset yhteiskunnalliset epäoikeudenmukaisuudet mielestäni liity ensi sijassa kumpaankaan sukupuoleen. Voisin listata moniakin paljon sorretumpia ryhmiä kuin miehet tai naiset (yksinäiset vanhukset esimerkkinä). En pidä uhri-ideologioista, ja miesliikkeen suurin ongelma tuntuukin olevan se, että se pyrkii lähinnä omimaan feministeiltä heidän uhrimonopolinsa eikä kerta kaikkiaan lakkauttamaan sortajat ja sorretut -dikotomioille ja yksilön subjektiivisten oikeuksien naukumiselle perustuvaa ajattelua.

Feministejä olen kyllä haukkunut ja käsitellyt joitakin erityisesti miessukupuolen kohtaamia ongelmia, muttei se vielä tee minusta sen enempää miesasia- kuin naisasiamiestäkään. Miesliikkeellä on myös ollut ansionsa monien tärkeiden asioiden esiin tuomisessa, minkä osoittaa jo se aggressiivisuus, jolla naisliike hännystelijöineen on sen kimppuun käynyt. Feministit ovat selvästi turhautuneita siihen, että heidän peräänkuuluttamansa miesten tasa-arvokysymysten esiinnostaminen ei tapahtunutkaan heidän ehdoillaan, ja valkohehkuisen raivon vallassa siitä, että heiltä ollaan viemässä virallisen sorretun etuoikeudet.

Tämä raivo läpäisee koko Mäkisen kirjoituksen, erityisesti sen epätoivoiset todistelut heikoimpienkin miesten oletetusta valta-asemasta:

Etuoikeus on kuitenkin eri asia kuin voimattomuus, ja tämä jää miesaktivisteilta monesti huomaamatta. Siitä huolimatta, ettei pysty maksamaan vuokraansa tai saamaan hoitoa sairauteensa, saattaa olla etuoikeutettu suhteessa toisiin ihmisiin. Samalla tavoin kuin jokainen Euroopan unionin kansalainen on etuoikeutettu voidessaan matkustaa maasta toiseen, myös jokainen suomalainen mies on etuoikeutettu tietyillä alueilla. Ja niitä alueita on monia. Yksi niistä on mahdollisuus vallankäyttöön.

Jostakin syystä Mäkiseltä jää kuitenkin selittämättä, mitä etuoikeuksia yksin elävällä, työttömällä, alkoholisoituneella ja eriasteisista psyykkisistä ja fyysisistä sairauksista kärsivällä suomalaismiehellä on verrattuna vaikkapa naiskansanedustajaan tai feministiseen yliopistoprofessoriin? Ehkä hänellä on enemmän lihasvoimaa kuin useimmilla naisilla, mutta me emme elä viidakossa tai yläasteen pihalla, vaan järjestäytyneessä yhteiskunnassa, jossa pelkällä raa'alla voimalla ei pitkälle pötkitä. Hänen valtansa on pelkkä teoreettinen "konstruktio", jota ei ole olemassa Mäkisten aivokuoren ulkopuolella.

Lisää samanlaista "logiikkaa":

Etuoikeuksia on hankala nähdä, sillä etuoikeuteen kuuluu se, ettei sitä tarvitse havaita.

Onneksi meillä on Mäkisen kaltaisia korkeasti koulutettuja henkilöitä, jotka osaavat havaita olemattomatkin etuoikeudet puolestamme. Vielä puuttuu se, että he osaisivat selvällä suomen kielellä selittää esimerkiksi minulle, miksen ole koskaan elämässäni tuntenut olevani miehenä etuoikeutettu (patenttivastaus "koska olet mies" ei kelpaa). Päinvastoin, kaltaiseni mies, joka ei ole perinyt suuria omaisuuksia, joutuu omin ponnistuksin saavuttamaan sekä naisten että muiden miesten kunnioituksen, sosiaalisen statuksen, jopa itse mieheyden. Sellaiset käytöksen kultaiset säännöt kuten "naista ei saa lyödä" ja "naiset ensin", eivät koske minua tai ketään muutakaan miestä. Vasta kamppailtuaan ja lunastettuaan mies voi saada etuoikeuksia, automaattisesti niitä on vain naisella.

Viitatessaan erääseen blogikirjoitukseeni Mäkinen kirjoittaa:

Yksilöllistä vapautusta ihannoiva ideologia näkyy myös antifeministien taipumuksena samastaa feminismi kommunismiin ja kaikkiin totalitaarisiin voimiin, joiden ajatellaan uhkaavan yksilöllisyyden ilmaisua:

Olen puhunut feminismin totalitaarisuudesta siksi, että kyseinen aate kuuluu dialektisiin ideologioihin. Sellaisille on tyypillistä maailman jakaminen hyvän ja pahan voimiin, joista edellisiä edustavat feminismin tapauksessa erilaiset emansipaatiopyrkimykset ja jälkimmäisiä patriarkaaliset rakenteet. Näiden välisten konfliktien myötä yhteiskunta sitten edistyy kohti yhä suurempaa tasa-arvoisuutta. Toinen tyypillinen piirre on vaistonvaraisen rationaalisuuden eli niin sanotun terveen järjen väheksyntä ja (usein hämärästi ilmaistujen) teoreettisten apparaattien korostaminen. Dialektisten ideologioiden kannattajat muodostavat oikeinajattelevan eliitin, joka teoreettisen osaamisensa avulla paljastaa pahat valtarakenteet ja väärän tietoisuuden, joita tavallinen tallaaja ei osaa havaita.

Tällä älyllisellä eliitillä on tapana tehdä itsensä tarpeelliseksi: sen edustajat esiintyvät asiantuntijoina, jotka ainoina osaavat käsitellä tiettyjä ongelmia. Vuonna 2009 ilmestyneessä esseekirjassani Ilman totesin, että feministit itse vain häviäisivät yhteiskunnan muuttuessa äkisti täydellisen tasa-arvoiseksi. Silloin tasa-arvovaltuutetun viroilla, naistutkimuksen laitoksilla, naisasialiitoilla ja muilla heidän leipäpuillaan ei olisi enää tulevaisuutta. He elävät siitä, että heidän paljastettavissaan on todellisia ja kuvitteellisia epäkohtia.

Totalitaarisuus tulee mukaan kuvaan, kun tällainen asiantuntijaeliitti pääsee merkittävissä määrin ohjailemaan yhteiskuntaa. Koska dialektisessa maailmankuvassa tavalliset ihmiset ovat jatkuvassa vaarassa joutua väärän tietoisuuden levittäjien aivopesemiksi, heitä täytyy valvoa ja valistaa. Harhaoppisia mielipiteitä tai vääränlaisia taideteoksia ei saa päästää turmelemaan viattomia mieliä. (1980-luvulla eräs feministinen paikallispoliitikko sai David Cronenbergin elokuvan Videodrome kieltoon kanadalaisessa elokuvateatterissa; feminismin ja sensuurin yhteyksistä voisi kirjoittaa enemmänkin.) Henkilökohtaisen ja poliittisen välisen rajan kadotessa katoaisi yksityiselämäkin sellaisena kuin sen käsitämme; ihmisen jokainen teko pitäisi arvioida sen mukaan, edistääkö se pyhää päämäärää. Feministien suvereenisti hallitsemassa järjestelmässä näin epäilemättä tapahtuisi, joten siksi minusta on aivan perusteltua verrata kyseistä oppia kommunismiin tai kansallissosialismiin. Sellaisia oppeja pidän vaarallisina, eikä minulla ole kiinnostusta ryhtyä "rakentavaan" "keskusteluun" niiden edustajien kanssa. Siihen suuntaan raja railona aukeaa.

Mitä tasa-arvoon tulee, en ole koskaan täysin ymmärtänyt koko käsitettä, sillä ketään ihmistä on nähdäkseni mahdoton edes teoreettisessa mielessä tiivistää yhdeksi arvoksi, jonka tasalle kaikki muut ihmiset voitaisiin nostaa tai laskea. Tasa-arvoaatteen joitakin käytännön sovelluksia, kuten sukupuolten samapalkkaisuusperiaatetta, kannatan kyllä, täysin itsekkäistä syistä. En yksinkertaisesti jaksaisi elättää, määräillä ja holhota puolisoani. Mutta minulle on aivan turha tulla väittämään, että ihmiset ovat tasa-arvoisia, sillä sitä me emme ole, vaan olemme erilaisia. Ja koska minuakin on lapsesta saakka aivopesty kaikenlaisilla humanistisilla ajatuksilla, suostun kyllä pitämään Katariina Mäkistä ja muita feminismin ristiretkeläisiä ihmisinä, mutta siihen myönnytykseni jäävätkin.

Skandaalimagneetin voitto

Jo toinen merkittävä kirjallisuuspalkinto tänä vuonna myönnettiin mieleiselleni ehdokkaalle. Michel Houellebecq sai Ranskan Finlandian eli Prix Goncourtin tuoreesta romaanistaan La Carte et le territoire. Uusinta kirjaa ei ole vielä käännetty millekään kunnolla osaamalleni kielelle, mutta suhtaudun palkintoon kunnianosoituksena hienolle tuotannolle, vaikka se yksittäisestä teoksesta virallisesti myönnetäänkin.

Romaanin tie palkintopallille ei ollut mitenkään mutkaton. Yksi Goncourt-lautakunnan jäsenistä haukkui kirjan lyttyyn julkisuudessa päätöksentekoprosessin ollessa vielä kesken, ja se sai myös aiheettomia plagiointisyytöksiä. Houellebecq vetää skandaaleja puoleensa tahtomattaankin, ja on jo kertaalleen luvannut lopettaa romaanien kirjoittamisen, "koska siitä on liikaa harmia".

Kontroversiaalisena hahmona Houellebecq on jäänyt kahden vastakkaisen leirin väliin: toiset rakastavat häntä ja toiset vihaavat - ja kummatkin aina samoista syistä. Tätä hän kommentoi happaman selvänäköiseen tyyliinsä haastattelussa:

Ennen kaikkea he (kriitikot) vihaavat minua enemmän kuin minä heitä. En moiti heitä huonoista arvosteluista. Moitin heitä siitä, että he puhuvat asioista, joilla ei ole mitään tekemistä kirjojeni kanssa - äidistäni tai verottajan pakoilustani - ja että he tekevät minusta karikatyyrin niin, että minusta on tullut symboli niin monille epämiellyttäville asioille - kyynisyydelle, nihilismille, naisvihalle. Ihmiset ovat lakanneet lukemasta kirjojani, koska heillä on jo käsitys minusta. Tietenkin tämä pätee jossakin määrin kaikkiin. Kirjailija ei voi odottaa, että häntä luetaan parin kolmen romaanin jälkeen. Kriitikot ovat tehneet päätöksensä.

Goncourt-raadissa lopullinen valinta tehtiin Houellebecqin ja Virginie Despentesin välillä. Vaikea sanoa, olenko iloisempi Houellebecqin voitosta vai siitä, ettei Despentesin kaltainen puoskari voittanut. Despentes kun edustaa kaikkea sitä, mistä Houellebecqia on syytetty: pornografisuutta, vulgaariutta ja pamflettikirjallisuutta.