.jpg)
Tämänvuotinen kirjallisuuden Nobel meni oikeaan osoitteeseen. Sen sai perulainen Mario Vargas Llosa. Yllätyin vähän uutisen kuullessani, koska olin elänyt siinä uskossa, että Vargas Llosa oli jo Nobelinsa saanut.
Yleensä hyvät kirjailijat ovat huonoja poliitikkoja, mutta Vargas Llosa on saavuttanut huomattavaa menestystä kummallakin uralla. Vuonna 1990 hän oli keskusta-oikeistolaisen Frente Democrático -liiton ehdokkaana Perun presidentinvaaleissa ja voitti ensimmäisen kierroksen, mutta hävisi toisella vielä silloin lähes tuntemattomalle Alberto Fujimorille. Hän pettyi nuoruutensa vasemmistoaatteisiin ja kääntyi myöhemmällä iällä oikeistolaisempaan ja kansallismielisempään suuntaan. Minun makuuni Vargas Llosa on aivan liian uusliberaali (hän mm. pitää kotinsa seinällä Margaret Tatcherin valokuvaa), mutta hän on silti piristävä poikkeus Latinalaisen Amerikan kirjallisuusmaailmassa, jossa selvä enemmistö kirjailijoista tuntuu olevan vasemmistolaisia ja Castro / Chavez -faneja. Hänen ystävyytensä marxilaisen Gabriel Garcia Marquezin kanssa päättyi hänen lyötyään Marquezia nyrkillä naamaan erään elokuvan ensi-illassa Mexico Cityssä. Ei ole varmuutta, johtuiko tappelu poliittisista erimielisyyksistä vai naisista.
Itse olen lukenut Vargas Llosan laajasta tuotannosta vain yhden teoksen, romaanin Vuohen juhla, mutta jos hänen muut kirjansa ovat puoliksikaan niin hyviä, hänet voi lukea mestarien joukkoon. Otan selvää. Vuohen juhla on armoton balzacilainen läpileikkaus vallan kerrostumista diktatuurimaassa. Monilla aikatasoilla kulkevassa tarinassa käydään niin kabineteissa kuin kidutuskammioissa, ja kuvauksen yksityiskohtaisuus melkein kääntää vatsan ylösalaisin. Hämmästyttävän väkevä kirja.
Alkavana viikonloppuna voisin juoda pari maljaa Vargas Llosan saaman tunnustuksen kunniaksi ja miettiä, millaista solmiota käytän palkintoseremoniassa kun saan itse Nobelin.
