Nationalismi on lukeneiston sylkykuppi. Isänmaalliset puheet niin sanotun kulttuuriväen illanistujaisissa vaikuttavat suunnilleen samoin kuin jos alkaisi puhua hindulle juuri syömästään naudan sisäpaistipihvistä. Suomalaisuus ei ole edistysmielisille juuri muuta kuin kasa historiallista roinaa, jota ei jostain syystä vielä ole kannettu historian rikkakatokseen.
Mikään ei ole nykyään niin helppo älyllisten irtopisteiden keräämistapa kuin todeta suomalaisuuden olevan "historiallinen konstruktio" tai "keksitty narratiivi"tai jotenkin muuten korostaa kansallisen identiteetin keinotekoisuutta. Harvemmin taas muistetaan mainita, että yhtä keinotekoisia ja historiallisia ovat lukeneiston itse hellimät aatteet, kuten ihmisoikeudet ja tasa-arvo. Luonnosta niitä ei ainakaan löydä, ja historiallisestikin ne ovat melko nuoria keksintöjä.
Kansallismielisyyden vastaiseen joukkohuutoon on viimeksi yhtynyt Janne Saarikivi uusimman Parnasson kolumnipalstallaan. Jonkinlaista kadotettua "eurooppalaista henkeä" ihannoivassa kirjoituksessa sanotaan nationalismista näin:
Eurooppa hautautui kahteen maailmansotaan ja vihaan. Se tuhoutui nationalismin ideologiaan, joka kysyy ihmiseltä: kuka sinä olet? Hämmentyneiden ja hiljaisten puolesta se vastaa itse, karsinoi ja tietää.
Nationalismi on luokittelevan ja taksonomioita rakastavan tieteen lehtolapsi ja se tuhoaa meidät käyttäen apunaan tieteen hirvittävimpiä tuotoksia: joukkotuhoaseita ja objektiivista vertailua.
Saarikiven näkemyksissä näkyy paitsi nationalismin vastaisuus, myös toinen lukeneiston tyypillinen piirre eli (luonnon)tieteenvastaisuus, jota olen sivunnut toisaalla. Lisäksi hän laskee maailmansodat nationalismin syyksi, mikä on puppua. Ensimmäiseen maailmansotaan johti Euroopan vanhojen liitoksissaan natisevien imperiumien kilpailu siirtomaista ja merentakaisista markkina-alueista. Sen jatko-osan aiheutti kansallissosialismiksi kutsuttu imperialistinen ideologia, joka yritti tehdä muusta Euroopasta orjatyövoiman ja raaka-aineiden varaston Saksalle. Jos nationalismin perusajatusta kansojen itsemääräämisoikeudesta olisi alettu jo 1800-luvulla johdonmukaisesti noudattamaan, molemmat maailmanpalot olisi vältetty.
Kolumni on kiintoisa siinäkin mielessä, että siinä melkein suoraan ilmaistaan intellektuellien halu kuulua uuteen aristokratiaan, eräänlaiseen "hengen eliittiin". Saarikivi kirjoittaa, kuinka eri maiden sivistyneistön yhdisti latinan kieli, jota kukaan ei puhunut. Vanhaan aikaan niin sanottua monikulttuurisuutta edustikin suppea ylimystö, jonka edustajat osasivat monia sekä eläviä että kuolleita kieliä ja vaihtoivat hovia ja isänmaata tiuhaan tahtiin. Nykyiset suurkapitalistit ovat samanlaisia kosmopoliitteja, tosin edeltäjien klassinen sivistys on karissut matkan varrelle. Vaikka harva näinä tasa-arvon aikoina kehtaakaan sitä ääneen myöntää, yliopistokoulutettu kulttuuriväki haluaisi kernaasti edustaa tämän eliitin vähemmän varakasta mutta sivistynyttä puolta. Tavallinen kansa saisi heidän visiossaan puuhailla mitä puuhailee, niin kuin se on maailman sivu tehnyt.
Mutta sivistyneistöstä lähti aikanaan kansallisaatekin. Se luotiin eurooppalaisissa hoveissa ja yliopistoissa ja "syötettiin" muille kansankerroksille kansanvalistuksella. Niin alkoi poikkeuksellinen ja harvinaisen sivistynyt ajanjakso Euroopan historiassa, kausi jolloin tämä maanosa oli aidosti kirjava. Pienen ylimystön ja valtavan kurassa rypevän rahvaan asemesta oli kansallisia kulttuureita omine kielineen, tapoineen, arvoineen, taiteineen ja historioineen. Tänä kultaisena aikakautena meillä suomalaisillakin oli identiteetti, olimme muutakin kuin se atomisoituneiden tarve- ja oikeusmöykkyjen massa, joksi olemme hiljalleen muuttumassa.
Synnyin tarpeeksi varhain ollakseni suomalainen ja tarpeeksi myöhään katsellakseni masentuneena suomalaisuuden alasajoa. Perikadon on aiheuttanut rajoittamaton kapitalismi, joka ei kunnioita rajoja eikä kulttuureita ja laskee kaiken panos-tuotosakselilla. Se siirtää tuotannon sinne missä on halvinta ja sen tarpeisiin haalitaan muualta edullista työvoimaa talouskasvun tykinruoaksi. Sitä kiihdytti 1960-luvun turmiollinen radikalismi, joka murtaessaan ydinperheen ja kirkon kaltaisia instituutioita tasoitti tietä markkinavoimille. Tuhon käynnissä oleva vaihe liittyy leväperäiseen maahanmuuttopolitiikkaan ja sitä suojelevaan monikulttuurisuuden ja poliittisen korrektiuden ideologiaan, joka tukahduttaa kriittisen keskustelun edellytykset ja viime kädessä estää maahanmuuttajia sopeutumasta kulttuuriimme. Katastrofin viimeistelee itseinhoinen lukeneisto, joka kuvittelee yksilön voivan elää ilman identiteettiä tai vaihtaa sitä kuin alusvaatteita ja jolle kansallinen historia on vain kertomus syrjinnästä ja sorrosta.
