Hajamietteitä kirjoista ja niiden polttamisesta

(Essee, ilmestynyt Kirjailija-lehden numerossa 1/2012)



Poikani, paina varoitus mieleesi. Paljolla kirjojen tekemisellä ei ole loppua.

- Saarn. 12:12


Viime elokuun mellakoiden ollessa pahimmillaan Lontoossa, Clapham High Street -kauppakadun liikkeitä ryöstettiin ja tuhottiin järjestelmällisesti. Lopulta jokaisen kaupan näyteikkunat olivat rikki ja hyllyt tyhjinä, paitsi yhden: Waterstone's-kirjakauppa säilyi koskemattomana. Huolimatta siitä, että näyteikkunassa olisi ollut tarjolla muun muassa kahdensadan punnan hintaisia sähkökirjojen lukulaitteita.

Syynä valikointiin oli tuskin mellakoivan nuorison kunnioitus kirjallisuutta kohtaan. Todennäköisempi selitys on lukutaidon surkea tila maan alaluokan keskuudessa. Koska kaikkia sivistystasoon liittyviä vaatimuksia pidetään nykyään elitisminä ja paternalismina, Britannian koululaitos on vuosikausia reagoinut lasten koulumenestyksen tilastolliseen laskuun madaltamalla vaatimustasoa. Niinpä nykyään on mahdollista läpäistä koko brittiläinen koulujärjestelmä oppimatta lukemaan tai laskemaan kunnolla. Evening Standard -sanomalehti on hiljattain järjestänyt kampanjan "lukuavustajien" hankkimiseksi koululaisille. Näin siis eurooppalaisessa teollisuusmaassa 2010-luvulla.

Yksi suomalaisen ja brittiläisen yhteiskunnan eroista on se, että täällä vihoviimeisinkin hampuusi osaa sentään lukea ja kirjoittaa. Suomessa sosiaaliavustustenkin hakeminen vaatii vähintään auttavaa sisälukutaitoa, mutta Englannissa on ilmeisesti toisin. Toisaalta en usko, että kirjakauppoja ryöstettäisiin juuri enempää, jos Suomessa puhkeaisi vastaavia levottomuuksia. Musiikki ja visuaaliset mediat vetoavat rahvaan luontaiseen lyhytjänteisyyteen paremmin kuin viihteellisinkään kirjallisuus. Jos valinnan varaa on, ryöstösaaliiksi tarttuvat kirjojen sijaan iPodit, tietokoneet, pelikonsolit ja taulutelevisiot.


***


Kirjat ovat usein joutuneet eräänlaiseen historiallisen marttyyrin rooliin levottomuuksien, vainojen, sotien, kumousten ja vallanvaihdosten aikana. Ranskan vallankumouksen aikaan pillastunut väkijoukko tunkeutui Strasbourgin kaupungintalolle ja tuhosi ensin vihatut kruunun arkistot, sitten varmuuden vuoksi kaikki kirjat ja paperit joissa oli kirjoitusta. Ne lastattiin kärryihin ja paiskattiin Reiniin virran vietäväksi. Vaikka nämä ihmiset eivät osanneet lukea, kirjat ja kirjalliset dokumentit edustivat heille sortovaltaa, muistuttivat heidän vihaamastaan hallinnosta. Lontoon rähinöitsijät elokuussa 2011 olivat niin ikään lukutaidottomia, mutta kirjat eivät näemmä merkinneet heille sen vertaa, että he olisivat vaivautuneet tuhoamaan ne. Kertooko tämä kirjaformaatin yleisen merkityksen vähenemisestä tässä sivilisaatiossa? Kirjallisuushan on ollut noin viisituhatvuotisen olemassaolonsa aikana verraten pienen porukan harrastus, ja kenties lukuharrastuksen leviäminen laajoihin kansankerroksiin 1900-luvulla olikin vain lyhyt välivaihe.

Jos näin on, visuaalistunut ja nopeutta palvova nykyaika on tavallaan tehnyt palveluksen kirjoille ja kirjojen ystäville. Kirjat saavat nyt ensimmäistä kertaa historiassa olla rauhassa vandaaleilta. Kirjojen organisoitu tuhoaminen on sekin vähentynyt tällä vuosituhannella. Vuonna 2002 Putin-nuoret polttivat Vladimir Sorokinin romaania Goluboje salo ("Sininen rasva"), ja vuonna 2008 Or Yehudan kaupungissa Israelissa ortodoksijuutalaiset polttivat Uusia Testamentteja protestiksi kristittyjen alueelle harjoittamalle lähetystyölle. Tapaukset ovat melko vähäpätöisiä verrattuina menneiden vuosisatojen massiivisiin kirjanhävityksiin.

Olen aina pitänyt kirjoja erinomaisena keräilykohteena siitäkin syystä, etteivät ne kelpaa varkaille. En ole koskaan kuullut, että murtojen yhteydessä olisi viety kirjallisuutta. Syy on yksinkertainen: kirjat ovat saaliiksi raskaita ja tilaavieviä. Tämän tietää jokainen kotikirjaston omistaja, joka on joskus joutunut muuttamaan. Lisäksi niiden eteenpäin myymisellä ei rikastu. Vien itse kirjoja antikvariaattiin perin harvoin, sillä saadakseen niistä edes muutaman kymmenen euroa niitä pitäisi olla useampi kassillinen, enkä jaksa nähdä vaivaa. Joistakin erityisen harvinaisista niteistä saisi kätevästi isojakin summia, mutten usko tyypillisen murtovarkaan ymmärtävän sellaisten arvoa.

Joskus joutessani olen kehitellyt mielessäni novellia kultivoituneesta ammattimurtovarkaasta, joka varsinaisen saaliin lisäksi etsii ryöstämistään asunnoista klassikkoteosten ensipainoksia yksityiskokoelmiinsa. Kirjakaupoista ja antikvariaateista kyllä varastetaan yksittäisiä kirjoja todellisuudessakin, ja luulisin että joitakin huippuharvinaisia niteitä varastetaan museoista ja vastaavista paikoista keräilijöiden tarpeisiin siinä missä maalauksiakin. Mutta rikollinen bibliofiili, joka ei varasta edes rahan takia vaan harrastusmielessä, olisi henkilöhahmona ainutlaatuinen. En vakavissani usko toteuttavani tätä novelli-ideaa, joten sen saa minun puolestani varastaa, jos joku katsoo tarpeelliseksi.


***


Kotikirjaston rakentajana pelkään oikeastaan vain tulipaloa. Kirjojen tulenarkuus on itse asiassa koitunut historiassa kokonaisten ihmisryhmien kohtaloksi. Kun Royal Air Force pommitti Saksan kaupunkeja toisessa maailmansodassa, pommituksia suunniteltiin laskemalla kaupunginosien palokerroin. Kertoimella määriteltiin, paljonko tulenarkaa materiaalia kussakin kaupunginosassa oli. Keskiluokan asuinalueille kannatti kylvää palopommeja, koska koulutetun väen asunnoissa oli enemmän kirjoja ja kirjahyllyjä suurpalon sytykkeeksi. Voimakkaat räjähdyspommit sopivat paremmin pudotettaviksi työväenluokkaisiin kaupunginosiin. Kirjarovioita eivät siis viime vuosisadalla sytyttäneet pelkästään natsit, vaan myös heidän vastustajansa.

Kun amerikkalaiset fundamentalistikristityt polttivat Beatlesin levyjä 1960-luvulla, he joutuivat huomaamaan että vinyyli on perin huonosti palavaa materiaalia. Levyrovioista ei siis koskaan tullut sellaista synkkää arkkityyppistä kuvaa kuin Aleksandrian kirjaston palosta tai kolmannen valtakunnan kirjanpolttajaisista. Irakin sodan alettua amerikkalaiset patriootit tuhosivat sodanvastaisia lauluja sisältäviä cd-levyjä ajamalla niiden yli maantiejyrällä, mutta toiminta näytti lähinnä koomiselta.

Jotkut tapaukset ovat saaneet minut tuntemaan nostalgiaa kirjarovioita kohtaan. Minusta niin sanottujen vapaa-ajattelijoiden olisi pitänyt polttaa Raamatut ja muut uskonnolliset kirjat, joita he taannoisessa tempauksessaan ottivat vastaan teineiltä ja antoivat vaihdossa pornolehtiä. Sen sijaan he antoivat ne paperinkeräykseen. Palaminen olisi ollut noiden kulttuurimme peruskivien arvon mukainen loppu, ja samalla se olisi sijoittanut uusateistit suoremmin barbarian pitkään traditioon, johon he joka tapauksessa kuuluvat.

Kirjan palamisessa on jotakin ylevää ja dramaattista. Jos kirja poltetaan tieten tahtoen, tapahtuma kuvastaa historian loputonta heiluriliikettä henkevyyden ja matalamielisyyden, sivilisaation ja raakalaisuuden välillä. Barbaarit polttavat kirjat, ja kun tuli on sammunut, kirjat painetaan uudelleen, odottamaan uusia barbaareja. Jos kirja, tai varsinkin julkaisematon käsikirjoitus, palaa vahingossa, liekit kertovat suuren työn ja kaiken siihen ladatun intohimon muuttumista tuhkaksi sattuman oikusta. Vanitas vanitatum. Hirvittää ajatella niitä vuosisatojen varrella tulipaloissa tuhoutuneita käsikirjoituksia, joista ei ole ollut kopiota missään. Aleksandrian kirjastokin paloi luultavasti tavallisessa tulipalossa, ei arabivalloittajien sytyttämänä niin kuin joskus on väitetty.


***


Nykyään käsikirjoitusten tuhoutumisessa on paljon vähemmän dramatiikkaa. Muistitikku katoaa tai kovalevy hajoaa. Tunnen kollegoita, jotka ovat menettäneet kokonaisia romaaneja ja runokokoelmia tällä tavoin. Menetys lienee turhauttavuudessaan vielä raskaampi kuin oman kirjan joutuminen tulipalon nielaisemaksi tai sensorien tuhoamaksi. Siitä ei voi edes syyttää muuta kuin omaa huolimattomuuttaan, tällaiset tragediat kun olisi helppo välttää ottamalla riittävästi varmuuskopioita.

Kun nyt mainitsin kirjallisuuden sähköistymis- ja virtualisoitumiskehityksen, minun täytyy myös ottaa kantaa sähkökirjan yleistymiseen. En pidä sähkökirjan läpilyöntiä varsinaisena uhkana, mutta suhtaudun siihen ja varsinkin sen herättämään innostukseen tietyllä epäluulolla. Jos ottaisin puheeksi rakkauteni painettuun kirjaan esineenä, sähkökirjan "edistyksellisyydestä" intoilevat ohittaisivat minut lapsellisena romantikkona. Niinpä yritän lopuksi sanoa muutaman sanan sähkökirjan kritiikiksi tekstin säilyvyyden kannalta.

Jos niin sanottu sähkökirja eli tekstitiedosto syrjäyttää tai marginalisoi painetun kirjan, julkaistut teokset muuttuvat tietyssä mielessä kestävämmiksi. Sähkökirja on aina olemassa jossakin kyberavaruuden kolkassa, vaikka lukulaite hajoaisikin. Mutta samalla kirjallisuudesta tulee paljon haavoittuvampaa kuin painetun kirjan aikakaudella. Painettua kirjaa voi lukea vaikka päreen valossa, mutta lukulaite on hyödytön ilman virtalähdettä. Painotuote säilyy vaikka sähkönjakelu lopetettaisiin kokonaan, mutta lukulaitteet nakattaisiin kaatopaikalle turhina verkonkuormittajina jo silloin, kun sähköä olisi pakko säännöstellä. Eivätkä tällaiset tulevaisuudenkuvat edes tunnu kovin mielikuvituksellisilta Maailman tila -raportteja ja monien tiedemiesten selvityksiä lukiessa.

Pessimistinä pyrin aina varautumaan pahimpaan. Korkean teknologian yhteiskunnat eivät näin tee, vaan luottavat siihen että kaikki menee hyvin. Ne ovat avuttomia vakavien teknisten häiriöiden edessä juuri varajärjestelmien puutteen takia. Meillä ei esimerkiksi ole hevos- ja vankkurivarikoita kaupunkien ruokahuoltoa varten siltä varalta, että öljy loppuu tai öljynkuljetukset takkuilevat pahasti. Vaikkemme painetun kirjan esteettisestä ylivertaisuudesta välittäisikään, formaatti pitäisi säilyttää sähkökirjan varajärjestelmänä. Kirjallisuuden säilymisen pahin uhka kun ei tulevaisuudessa ole kirjoja polttava barbaari tai poliittinen fanaatikko, vaan energiakriisi. Siksi ainakin minä aion vastaisuudessakin julkaista teokseni perinteisessä kirjamuodossa sähköisen formaatin ohella.

Savusta höyryyn

(Essee, ilmestynyt Ville-Juhani Sutisen toimittamassa kokoomateoksessa "Mitä tupakka tarkoittaa?" vuonna 2014)


Usein kuulee tupakoitsijan sanovan, että tupakointi on typerä tapa, jonka hän lopettaisi jos vain pystyisi. Itse en ole koskaan väittänyt moista. Minusta tupakointi on suurenmoinen tapa, joka on tarjonnut osan elämäni parhaista hetkistä, ja jos sen haittavaikutukset olisi jotenkin voinut neutraloida, en olisi koskaan lopettanut sitä. Ylipäätään pidän tupakoitsijoiden ”itsekriittisiä” hetkiä pitkälti teatterina. Jos oikeasti aikoo päästä eroon mistä tahansa addiktiosta, pitäisi ensimmäiseksi myöntää, ettei halua lopettaa. Nikotiinin vieroitusoireet eivät ole sietämättömän ankaria, ja kaiken lisäksi niihin on nykyään saatavilla tehokkaita lievittäviä lääkkeitä. Lukemattomat ihmiset ovat lopettaneet tupakoinnin, enkä usko että tupakointia jatkavat olisivat olennaisesti heitä addiktiivisempia tai psyykkisesti heikompia, vaikka heiltä saattaakin puuttua tahdonvoimaa.

Riippuvuus ei siis riitä selitykseksi sille, miksi tupakoitsija jatkaa tupakointia vaikka on täysin tietoinen sen vaaroista. Samoin kaveripiirin sosiaalinen paine ja populaarikulttuurin signaalit ovat riittämättömiä selityksiä sille, miksi osa nuorista edelleen aloittaa tupakoinnin. Mainokset, Hollywood-elokuvat ja muotilehdet eivät enää aikoihin ole glorifioineet tupakanpolttoa, ja iljettävät lähikuvat tervan mustaamista keuhkoista ja hampaista ovat nykynuorille luultavasti tutumpia kuin Marlboro Man -julisteet.

Oikea selitys on niin yksinkertainen, että sitä on vaikea hyväksyä: me aloitamme tupakoinnin ja jatkamme sitä, koska pidämme siitä. Saattaa olla, että tieto tupakoinnin vaarallisuudesta saa meidät pitämään siitä vielä enemmän. Uskon tupakoinnin olevan yhteydessä ylevän eli subliimin kokemukseen siinä mielessä kuin filosofi Edmund Burke asian ymmärsi: ”subliimi on nautinnollinen tunne, mielihyvää, joka syntyy kun pystymme tarkkailemaan kauhistuttavaa asiaa, ilman että se on suoraan vaaraksi itsellemme.” Tupakointi ei ole välttämättä kaunista, mutta ylevää se on aina. Savuke tarjoaa näennäisen turvallisen yhteyden kuolemanvaaraan, koska se ei tapa tupakoitsijaa välittömästi. Polttaessaan tupakoitsija seurustelee viikatemiehen kanssa, oivaltaa nautinnon ja kuoleman välisen yhteyden. Selvimmin tämä on havaittavissa, kun kuolinvuoteellaan makaava tai teloitusryhmän eteen astuva polttaa viimeisen tupakkansa.

Tupakoinnin suomat nautinnot ovat niin ainutlaatuisia, että ennenaikainen ja tuskallinen kuolema tuntuu välillä hyväksyttävältä hinnalta. Työpaikan tupakkapaikalla käydyt keskustelut, illanistujaiset savuisissa huoneissa ja ravintolapöydissä, erinomaisen aterian tai rakastelun jälkeen poltettu savuke, tupakoiminen täydessä hiljaisuudessa kun ainoa ääni on palavan paperin lähes kuulumaton ritinä. Tupakointi rytmittää tupakoitsijan elämää monilla hartailla rituaaleilla, kuten aamun ensimmäisellä ja illan viimeisellä savukkeella, joiden mystisiä merkityksiä tupakoimaton ei koskaan voi käsittää. Tällaiset asiat kokenut tietää, että tupakoinnista luopuminen on kuin katkaisisi pitkän ja antoisan ystävyyssuhteen.

Minulle luopumisen hetki koitti keväällä 2012. Tupakoituani 17 vuoden ajan keskimäärin yhden savukeaskin päivävauhtia olin tullut pisteeseen, jossa lopettamiselle alkoi olla painavia konkreettisia syitä. Tupakanvastaisten valistajien suosikkiargumentit eli rahanmeno, keuhkosyöpä ja eliniän lyheneminen eivät kuitenkaan olleet merkittävimpiä syitä ratkaisuuni. Minua ei myöskään vaivannut se, että olin riippuvainen nikotiinista aineena ja tupakoinnista tapana. Nykyään pidetään toivottavana, että yksilö olisi riippumaton kaikesta muusta paitsi ravinnon ja suojan kaltaisista olemassaolon vähimmäisedellytyksistä. Ihanne on minusta kummallinen, ja olen huomannut tulevani parhaiten toimeen jollakin tavoin addiktoituneiden ihmisten kanssa. Heissä on tiettyä suvaitsevaisuutta ja humaaniutta, joita harvemmin tapaa nautintoaineista johdonmukaisesti pidättäytyvissä. Pahimpia ovat entiset addiktit, nämä tupakoinnin ja juopottelun lopettaneet selviytyjäsankarit, jotka eivät koskaan lakkaa tuomitsemasta muita ja pilaamasta heidän harvinaisia ilonhetkiään. Ilmeisesti riippuvuudesta vapautuminen on saanut heidät jonkinlaisen yli-ihmisharhan valtaan, ja käännynnäisen fanaattisella katseella he havaitsevat ympärillään vain moraalisesti alamittaisia häviäjiä, joita heidän on toruttava ja valistettava.

Yksi tärkeä syy tupakan hylkäämiseen olivat ne kiusalliset ruumiinvaivat, joita harrastukseni oli alkanut tuottaa. Minua vaivasi krooninen kuiva yskä ja hengitysteihin kertynyt hankalasti irtoava lima. Aamuisin kurkkuni oli aina arka enkä kyennyt hengittämään nenän kautta. Yhä useammin ensimmäisten savujen vetäminen aiheutti oksetusrefleksin, joka nosti vedet silmiin. Kaikki tämä oli alkanut supistaa tupakasta saamaani mielihyvää. Toinen syy oli se, että olin juuri mennyt naimisiin ja vaimoni oli allerginen tupakansavulle. En polttanut yhteisessä kodissamme sisällä, mutten halunnut hänen saavan allergisia oireita vaatteisiini tarttuneesta tupakan hajusta.

Yritin hiljalleen totuttautua ajatukseen, että joutuisin pian elämään ilman tärkeää arkisten ilonhetkien lähdettä, josta kaikesta huolimatta olin saanut enemmän hyvää kuin pahaa. Tupakka oli vanha ystävä josta edelleen välitin, mutta jonka seura oli käynyt minulle turmiolliseksi. Ymmärsin lopettamisen väistämättömyyden, mutta sisäisen motivaation löytäminen oli vaikeaa. Sitten sain jostakin, kenties lehtiartikkelista tai ohimennen kuulemastani keskustelunpätkästä, kimmokkeen etsiä tietoa sähkötupakasta.

Olin kuullut laitteesta jo aiemmin, mutta työntänyt sen mielessäni samaan arkistomappiin kuin nikotiinilaastarit, nikotiinipurukumit ja muut lopettajan apuvälineet. En ollut koskaan ajatellut sitä vaihtoehtona tavalliselle tupakalle. Nyt sain tietää, että moni sähkötupakoitsija käytti laitetta nikotiinintarpeensa tyydyttämiseen vaarattomalla tavalla ilman aikomustakaan hankkiutua eroon itse tupakoinnin tavasta. Ajatus askarrutti minua: olisiko kakku sittenkin mahdollista syödä ja pitää samanaikaisesti?


*


Koska sähkötupakka ei yleistymisestään huolimatta ole vielä tehnyt Suomessa sellaista laajaa läpimurtoa suuren yleisön keskuudessa kuin vaikkapa Britanniassa tai Yhdysvalloissa, lienee tarpeen valistaa lukijoita sen perusominaisuuksista. Kyse on pienestä putkenmuotoisesta sähköisestä laitteesta, joka koostuu akusta, höyrystimestä ja tankista. Höyrystin saa virtansa akusta ja kuumentaa tankissa olevan propyleenialkoholista ja nikotiinista koostuvan nesteen höyryksi, jota hengitetään suukappaleen kautta keuhkoihin.
Sähkötupakkaa ei siis varsinaisesti ”polteta”, sillä reaktio ei perustu palamiselle vaan höyrystymiselle. Tästä syystä sähkötupakoitsija ei saa elimistöönsä tervaa, häkää, syaanivetyä, eentseeniä, katekolia, asetaldehydiä tai muita niistä noin neljästätuhannesta haitallisesta yhdisteestä joita tupakansavu sisältää. Sähkötupakan höyry sisältää vain yhtä myrkkyä, nikotiinia, joka on tavallisen tupakan ainesosista harmittomin. Sen haittavaikutukset ovat verisuonten väliaikainen supistuminen ja sydämen lyöntitiheyden väliaikainen nousu. Nikotiini on nautintoaine, jonka takia tupakkaa poltetaan ja johon riippuvuus kehittyy, mutta tupakanpolton varsinaiset terveyshaitat syntyvät muista yhdisteistä.

Sähkötupakan etuna muihin tupakan korvikkeeksi tarkoitettuihin nikotiinituotteisiin on se, että nikotiinihöyryn hengittäminen tuntuu lähestulkoon samalta kuin tupakan polttaminen. Purukumi tai nikotiinilaastari eivät tuota sitä kihelmöivää tunnetta keuhkoissa ja kurkunpäässä, joka on tupakoinnista nauttimisen olennaisin osa. Sähkösavukkeen tupakanmakuinen nikotiiniliuos saa höyryn myös maistumaan tupakalta – tosin jotkut sähkötupakoitsijat suosivat vaikkapa vaniljan, mintun tai kahvinmakuisia liuoksia. Lisäksi laitteesta nouseva ja suusta puhallettava höyry näyttää aivan samalta kuin savu. Polttamiskokemuksen onnistunut simulointi on sähkötupakan vallankumouksellinen ominaisuus, jonka havaitsin välittömästi kokeiltuani laitetta. Olin suhtautunut keksintöön skeptisen uteliaasti, mutta se voitti minut puolelleen yllättävän nopeasti.
Vaikka ensimmäinen sähkötupakka-apparaattini oli Latviasta tilattu halpa ja heikkotasoinen laite, ymmärsin sen avulla muutkin keksinnön tuomat edut. Saatoin käyttää sitä paikoissa, joissa tupakointi oli lain mukaan kiellettyä, ja mikä parasta, myös kotonani. Saatoin polttaa vuoteessa ilman tulipaloriskiä, kirjoittaessani, ruokapöydässä, katsellessani elokuvaa, kuunnellessani musiikkia. Aivan kuin olisin palannut menneeseen aikaan, jolloin tupakointi oli sallittua julkisissa tiloissa ja kodeissa tuotiin tupakoivalle vieraalle tuhkakuppi vaikkei isäntäväki itse polttanut.

Terveyteni koheni asteittain. Tukkoisuus, limaisuus ja kurkkukipu lakkasivat, henki kulki normaalisti. En enää hengästynyt yhtä helposti enkä aloittanut päivää yskimällä. Koin siis samat tervehtymisen merkit kuin tavallinen tupakoinnin lopettaja, mutta vältyin vieroitusoireilta ja saatoin nauttia tupakoinnin parhaista puolista. Ainoa havaitsemani sähkötupakoinnin haittavaikutus oli suun ja kurkun kuivuminen, jonka vuoksi aloin pitämään vesilasia käden ulottuvilla tupakoidessani. Jossakin määrin tupakointikokemus jopa parani sähkötupakan myötä.

Sähkösavuke on nimityksenä hieman harhaanjohtava, sillä sen ”polttaminen” muistuttaa pikemminkin piipun kuin savukkeen polttamista. Höyrystimen virta syttyy pientä kytkintä painamalla ja sammuu heti kun kytkimen vapauttaa. (Joissakin malleissa virta syttyy suukappaletta imiessä, muuten toimintaperiaate on sama.) Laitteesta voi siis imaista savut milloin haluaa, vähän niin kuin hitaasti kytevästä vesipiipusta. Tämä mahdollistaa verkkaisen, mietteliään tupakoinnin, eikä nikotiiniannosta tarvitse käyttää kerralla loppuun niin kuin savuketta poltettaessa.

Useimmille, myös minulle, sähkötupakan maku vaatii hieman totuttelua. Täyttönesteen sisältämä propyleeniglykoli tuo höyryyn helposti kemiallisen sivumaun, ja nesteiden laatu vaihtelee suuresti valmistajan mukaan. Kehnoimmat liuokset maistuvat kammottavalta, ja onkin suotavaa kokeilla aluksi monia eri merkkejä löytääkseen sopivan ja laadukkaan. Sittemmin olen tottunut makuun siinä määrin, että pidän sitä perinteisen tupakan makua parempana. Vaikka tavallisen tupakan maku onkin täyteläisempi, sähkötupakan maku on puhtaampi eikä sisällä vivahteita, jotka jälkeenpäin tuovat suuhun tympeän maun. Saatan edelleen silloin tällöin, yleensä juhlatilanteissa, polttaa tavallisen savukkeen vanhojen aikojen muistoksi, ja joka kerta tulen siihen johtopäätökseen, että siirtyminen sähkötupakkaan oli oikea ratkaisu.

Entä sitten sähkötupakoinnin esteettinen puoli? On selvää, ettei metallista ja muovista valmistettu putkilo ole erityisen kaunis. Se muistuttaa lähinnä kuulakärkikynää, ja sen päähän tupakoitaessa syttyvä valo, jonka tarkoitus on ilmeisesti imitoida savukkeenpään hehkua, tekee omituisen vaikutelman. Markkinoilta löytyy myös aivan tavallisen savukkeen näköisiä ja kokoisia laitteita, mutta kokemukseni mukaan ne eivät ole kovin laadukkaita suurempiin verrattuna. Mutta itse savukkeen ulkonäkö ei olekaan kovin olennainen osa tupakoinnin estetiikkaa. Tärkein osatekijä on savu, jota ilman suupielessä roikkuva kääryle näyttäisi vain naurettavalta. Kuten jo edellä totesin, sähkötupakan höyry näyttää aivan savulta. Se kiemurtelee ylöspäin ja leijuu ilmassa luoden tupakoitsijan ympärille hämyisen verhon. Mutta toisin kuin oikea savu, se ei imeydy vaatteisiin eikä jätä huoneeseen tunkkaista hajua, vaan haihtuu jäljettömiin. Toisin sanoen se on parempaa kuin aito.

Itse tupakkalaitteen ulkonäköönkin voi tiettyyn rajaan saakka vaikuttaa. Joidenkin valmistajien sähkötupakat ovat mustine ja krominvärisine osineen tyylikkään virtaviivaisia. Vaihdettavista osista löytyy monia värivaihtoehtoja, joista voi valita mieleisensä. Suosimastani sähkötupakkakaupasta olivat kerran loppuneet kaikki muut paitsi turkoosinväriset höyrystimet, ja olin pakotettu käyttämään sellaista. Ratkaisu häiritsi esteettistä silmääni siinä määrin, että menin ostamaan toisenlaisen heti kun varastoa täydennettiin.

On syytä mainita vielä yksi sähkötupakoinnin ilmeinen etu tavalliseen verrattuna, nimittäin halpuus. Omassa vaa’assani taloudelliset syyt eivät painaneet paljon päättäessäni hylätä poltettavan tupakan, sillä en ole erityisen säästäväinen ja tuhlaisin epäilemättä tupakkaan menevät rahat johonkin muuhun hyödyttömään tai jopa vahingolliseen. Mutta monelle muulle asia saattaa merkitä paljonkin. Kunnollisen sähkötupakoinnin aloituspakkauksen, johon sisältyy akku, laturi ja höyrystimiä, saa noin kolmellakymmenellä eurolla. Hyvä akku kestää useita kuukausia, parhaimmat yli vuodenkin. Höyrystimiä joutuu vaihtamaan reilun kuukauden välein, niiden hintaluokka on kelvollisissa malleissa noin kahdeksan euroa kappale. Kymmenen millilitran nikotiiniliuospullon saa noin kuudella eurolla, ja se kestää käytöstä riippuen viikon tai kaksi. Yksinkertaisella laskutoimituksella saa selville, että sähkötupakointi tulee moninkertaisesti normaalia halvemmaksi. Vaikka puhtaan nikotiinin kulutukseni on luultavasti jonkin verran noussut sähkötupakoinnin myötä, käytän nikotiiniliuoksiin vuosittain vain pienen osan siitä rahamäärästä, joka minulta ennen kului tupakkaan.


*


Sähkötupakoinnin suosio on tällä hetkellä kasvussa kaikkialla länsimaissa. Jos sähkötupakka tulevaisuudessa korvaa perinteisen tupakoinnin kokonaan tai valtaosin, vaikutukset ovat mullistavat muutenkin kuin kansanterveydellisesti. Häikäilemättömät tupakkafirmat ajautuvat konkurssiin ja sademetsiä lakataan raivaamasta tupakkaviljelmien tieltä. Myös tupakoinnin tuottaman paperi-, muovi- ja kartonkijätteen määrä romahtaa, sillä sähkötupakka on kestokulutushyödyke, jonka osia ei tarvitse vaihtaa kovin usein.
Näiden valoisien tulevaisuudennäkymien tiellä on kuitenkin eräs este: sosiaali- ja terveysministeriöiden sieluttomat ja sukupuolettomat byrokraatit, jotka tekevät itsensä tarpeellisiksi tihentämällä alituiseen kaikkialle ulottuvaa kielto- ja pykäläryteikköä. He ovat viime vuosina pyrkineet kaikin keinoin rajoittamaan sähkötupakkatarvikkeiden myyntiä ja käyttöä. Sähkötupakan vastainen reaktio on kansainvälinen: sekä maailman terveysjärjestö WHO, Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto FDA että suomen THL ovat varoittaneet, että sähkötupakalla saattaa olla tuntemattomia terveysriskejä. Suomessa jyrkintä linjaa edustaa tupakkayhtiöiden vastaisista oikeudenkäynneistä tunnettu siviilioikeuden emeritusprofessori Erkki Aurejärvi, jonka mielestä sähkötupakan myynti ja maahantuonti pitäisi kieltää välittömästi.

Varoittavien ja vastustavien puheenvuorojen taustalla on periaate, jonka mukaan kaikki kemikaalit ovat vaarallisia kunnes ne vaarattomiksi todistetaan. Kielteisiä näkemyksiä ei perustella tunnetuilla terveyshaitoilla, sillä yksikään sähkötupakkaa koskeva tutkimus ei toistaiseksi ole havainnut sen aiheuttavan vakavia tai pitkäaikaisia terveyshaittoja. Yhdysvaltain FDA:n vuonna 2009 tekemässä tutkimuksessa sähkötupakan nikotiiniliuoksesta löydettiin syöpää aiheuttavia nitrosamiineja. Määrä oli kuitenkin niin pieni, että yhtä millilitraa kohden pitoisuus vastasi noin tuhannesosaa yhden savukkeen sisältämistä pitoisuuksista, eikä sitä pidetty terveydelle vaarallisena. Vastustajat vetoavat siihen, että kattavan ja luotettavan tutkimustiedon saaminen veisi useita vuosikymmeniä – niinpä sähkötupakka olisi parasta kieltää heti, varmuuden vuoksi.

Brasilia, Singapore ja Meksiko ovat kieltäneet kokonaan sähkötupakan myynnin ja maahantuonnin. Näissä maissa tavallista tupakkaa saa kuitenkin edelleen. On siis kielletty uusi, todennäköisesti vaaraton tuote, jolla saattaa olla joitakin haittavaikutuksia, ja sallittu tuttu, todistetusti vaarallinen tuote. Hyvällä tahdollakin on vaikea ymmärtää, mitä järkeä moisessa menettelyssä on. Sen laajempi soveltaminen tarkoittaisi yhteiskunnan kehityksen täydellistä pysähtymistä, kaikkien parannusyritysten jäädyttämistä alkuunsa. Taustavaikuttimena on fundamentalistinen ajattelutapa, jonka mukaan tupakointi on itsessään absoluuttisen paha tapa, johon ei ole muuta lääkettä kuin täydellinen luopuminen. Kieltämällä sähkötupakka ja sallimalla perinteinen viestitetään, että on parempi tupakoida ja kuolla kuin ”epärehellisesti” käyttää jotakin vähemmän haitallista korviketta. Asenne on sekoitus moralismia ja virheellisiä mielikuvia: sähkötupakka rinnastetaan kevytsavukkeisiin, joita aikoinaan markkinoitiin ”terveellisempänä” vaihtoehtona.

Tietenkään sähkötupakka ei ole ”terveystuote”. Siinä ei ole an sich mitään terveyttä edistävää. Nikotiini on kofeiiniin verrattava mieto myrkky, ja sähkötupakka on suhteellisen vaaraton väline sen käyttämiseen nautintoaineena. On myös aivan mahdollista, että sähkötupakointi aiheuttaa terveyshaittoja, joita ei vielä tunneta. Jotkut täyttönesteen ainesosista saattavat muuttua haitallisiksi höyrystyessään. Yksi ongelma on se, että markkinoilla olevien nesteiden laatu ja koostumus vaihtelevat, jolloin jokin tuotemerkki saattaa olla haitallisempi kuin jokin toinen. Mutta jo tämänhetkisillä tiedoilla on epätodennäköistä, että sähkötupakasta löydettäisiin mitään lähellekään niin tuhoisaa kemikaalia kuin tuhannet savukkeen sisältämät. Ja vaikka sähkötupakointi osoittautuisi vain viisikymmentä prosenttia vaarattomammaksi kuin tavallinen, mikä on skenaariona poskettoman pessimistinen, sekin olisi suuri edistysaskel.

Suomi on monien muiden Euroopan maiden tavoin pysytellyt sähkötupakkakysymyksessä harmaalla vyöhykkeellä sallivan ja jyrkän asenteen välissä. Sähkötupakkalaitteita ja nikotiinittomia täyttönesteitä on sallittua myydä, mutta yksikään yritys ei ole saanut lupaa nikotiinia sisältävien nesteiden myymiseen. Kuitenkin useimmat sähkötupakkaliikkeet tilaavat nikotiinia sisältäviä nesteitä ulkomailta asiakkaan laskuun, mikä on täysin laillista, kuten myös nikotiiniliuosten tilaaminen omin päin internetin välityksellä. Alarmistiset kieltolakikampanjat eivät toistaiseksi ole tuottaneet suurta vahinkoa. Jopa THL:n ylilääkäri Antero Heloma on myöntänyt, että sähkötupakka on ”hyvin todennäköisesti” vähemmän haitallista kuin tavallinen tupakka, vaikka suositteleekin käyttämään tupakoinnin lopettamisessa perinteisiä nikotiinikorvaustuotteita ja vieroituslääkkeitä. Sähkötupakan vaarallisuudesta tai vaarattomuudesta ei ole päästy terveysalan ammattilaisten parissa mihinkään konsensukseen, mikä on sekin parempi kuin puritaanisen ilmapiirin muuttuminen vallitsevaksi. On kuitenkin varmaa, että jos sähkötupakan vastaisuus pääsee voitolle EU:n johtavissa maissa, mallioppilasvaltio Suomi seuraa perässä.

Erityisen valitettavaa on se, että kielteiset asenteet ovat vuotaneet terveysbyrokraattien parista muuhun yhteiskuntaan. Finnair, VR ja Helsingin kaupungin liikennelaitos ovat kieltäneet sähkötupakoinnin kulkuvälineissään. Ja mikä pahinta, monet ravintolat ja ravintolaketjut, tunnetuimpana Elannon omistamat ravintolat, ovat myös kieltäneet sen tiloissaan. Ehdin jo elätellä toiveita baaritupakoinnin maanvyörymäisestä paluusta, sillä sähkötupakoinnin kieltämiselle ravintoloissa ei ole juridisia perusteita, mutta osa ravintolanpitäjistä lähtikin omasta aloitteestaan väärälle linjalle. Syynä voi olla se, että sähkötupakointi näyttää tavalliselta tupakoinnilta, jolloin sivustakatsoja voi tehdä ravintolasta kantelun tai ulkomaalainen asiakas erehtyä luulemaan, että savukkeiden polttaminen on siellä sallittua. Kuitenkin ravintolat ampuvat itseään jalkaan nollatoleranssipolitiikalla. Ainakin itse olen päättänyt olla vastaisuudessa kantamatta rahojani ravintoloihin, jotka eivät salli sähkötupakointia pöydissään.

Lyhyesti sanottuna sähkötupakoinnin tulevaisuus on vielä epävarma. Siksi haluan kertoa siitä ja suositella sitä kaikille kiinnostuneille, vaikka mieluiten vain tupruttelisin sitä omassa rauhassani. Osa tuntemistani tupakoitsijoista onkin siirtynyt tuon teknologisen ihmeen käyttäjäksi tai ainakin suhtautunut siihen hyvin myönteisesti kokeiltuaan. Kuitenkin osa pitäytyy sitkeästi perinteisessä tupakassa. En ole aivan perillä heidän motiiveistaan, mutta heidän lojaalisuuteensa vanhalle ystävälle saattaa vaikuttaa eräs seikka, jota he eivät itsekään täysin tiedosta.

Olen juuri puolustanut sähkötupakkaa moninkertaisesti vaarattomampana vaihtoehtona, mutta tämän kirjoituksen alussa totesin, että perinteisen tupakan vaarallisuus on luultavasti merkittävä osa sen viehätystä. Sähkötupakointi ei ole samalla tavoin subliimia, koska palamisreaktion puuttuessa sen käyttö ei uhkaa henkeä ja terveyttä. Elävän tulen läsnäolo tupakoinnissa vahvistaa tuntua vaaran ja turvan samanaikaisesta läsnäolosta: myös tuli on vaarallinen, mutta sen katseleminen sopivan välimatkan päästä on kiehtovaa. Sähkötupakasta puuttuvat riskit ja elävän tulen on korvannut sähkövaraus. Kenties sähkötupakointi on joillekin tupakoitsijoille yhtä laimea kokemus kuin sähkötakka tuleen tuijottajille. Vaaran synnyttämä ylevyyden kokemus on niin hyvässä kuin pahassa se ainoa merkittävä asia, jonka olen menettänyt siirryttyäni poltettavista savukkeista elektronisiin. En halua vähätellä menetyksen merkitystä, joten minun on vain siteerattava Sam Peckinpahin Hurja joukko -elokuvan loppukohtausta, jossa Edmond O'Brien pyytää Robert Ryania liittymään kokoamaansa uuteen lainsuojattomien koplaan: ”It ain't what it used to be, but it'll do.”

Miksi taiteilijaelämäkerrat ovat vaarallisia

(Essee, julkaistu alkujaan Parnasson numerossa 5/2008)












Me hukumme niihin, jotka runoilijan tai maalarin kuoltua tulevat
hänen taloonsa haudankaivajan perässä ja unohtavat, että
heidän ainoa velvollisuutensa on esittää mykkää. Mutta ei puhuta
heistä. He ovat vain kirjallisuuden ruumiinryöstäjiä. Tomu
annetaan yhdelle, tuhkat toiselle, ja sielu on heidän
ulottumattomissaan.

- Oscar Wilde, ”Kriitikko taiteilijana”




Kävin alkuvuodesta katsomassa elokuvan Control, joka käsitteli Joy Divisionin laulajan Ian Curtisin lyhyeksi jäänyttä elämää. Ei olisi pitänyt. Anton Corbijnin ohjaamassa ”biopicissä” ei sinänsä ollut mitään vikaa: se oli visuaalisesti tyylikäs, joskin vähän valokuvamainen laatudraama. Ongelma oli siinä, että Controlin katsominen rikkoi hellimäni myytin Curtisista ja Joy Divisionista.

Olin vaalinut mielikuvaa Curtisista jurona ja umpimielisenä nuorena nerona, joka viihtyi paremmin kirjojen parissa kuin rockpiireissä, näki ympärillään pelkkää rappiota ja julistautui taantumukselliseksi rojalistiksi vastalauseena edellisen sukupolven utopismille. Lopulta, perheensä hylkäämänä sekä elämään, musiikkiin ja epilepsiakohtauksiinsa kyllästyneenä tämä 23-vuotias ikäloppu hirttäytyi kotonaan. Sitä ennen hän ehti tehdä pari albumillista jylhää ja karun kaunista musiikkia.

Curtisin lesken muistelmiin perustuva Control paljasti, että Curtis olikin epävarma, narsistinen ja tasapainoton nuorukainen, joka kenties yhä olisi keskuudessamme, jos hänellä olisi ollut kunnollinen epilepsialääkitys. Sen jälkeen Joy Divisionin levyjen kuunteleminen ei enää tuntunut samalta. Elokuva muutti Curtisin oikeaksi ihmiseksi, mistä olen katkera sen tekijöille.

Taannoin tuli levitykseen toista populaarimusiikin ikonia Bob Dylania käsittelevä elokuva, Todd Haynesin ohjaama I'm not there. Sen lähestymistapa oli täysin vastakkainen; se ei repinyt kappaleiksi Dylanin ympärille muodostunutta myyttikerrostumaa, vaan monimutkaisti ja syvensi sitä. Pidättäytyessään yrityksistä paljastaa ”oikea Dylan” se herätti kysymyksen, onko ”oikeaa Dylania” edes olemassa. Kenties Dylan on monta erilaista elämää elänyt mies, jonka olemusta ja merkitystä popkulttuurille voi ymmärtää vain lukuisista vastakkaisista näkökulmista käsin. Jotta mytologinen kudelma olisi täydellinen, Dylania oli laitettu esittämään kuusi eri näyttelijää, joista yksi oli nainen ja yksi kymmenvuotias musta poika.

Haynesin epätavallinen mestariteos palautti uskoni siihen, että elämäkerrallisella lähestymistavalla on mahdollista saada aikaan taidetta, ei pelkästään journalismia tai muistovärssyjä. Harvinaista se toki on. Aikamme tutkijat ja elämäkerturit särkevät myyttejä yhtä kuumeisella innolla kuin Hollannin kalvinistit pyhäinkuvia toisen reformaation aikaan. He rakastavat rehellisyyttä, objektiivisuutta, todenmukaisia tai sellaisiksi naamioituja kuvauksia. Kiinnostavimmat nykyajan myytit ovat lyhytikäisiä; kaikkialta tuleva paine murtaa ne jo ennen kuin ne ovat kunnolla ehtineet syntyäkään.

Juuri tästä syystä kiinnostaviin taiteilijaelämäkertoihin törmää harvoin. Useimmat niistä etenevät uuvuttavan perusteellisesti taiteilijan elämänvaiheesta toiseen, yrittävät tosikkomaisesti konstruoida ”ihmisen legendan takana”. Niiden tekijät eivät koskaan tule ajatelleeksi, että paljastaessaan he kätkevät samassa suhteessa. Objektiivisin kuvaus ei välttämättä sano ihmisestä mitään olennaista. Itse myytti saattaa olla tosiasioita kiinnostavampi, ja että taiteilijaa ja hänen elämäänsä voi mielekkäästi tutkia vain toisen taideteoksen avulla.

Yleensä tavalliset elämäkerrat vain paljastavat, että ihailemamme taiteilijat olivat varsin keskinkertaisia ihmisiä arkipäiväisine hyveineen ja tavanomaisine paheineen. Pahimmassa tapauksessa ne lähestyvät kohdettaan psykoanalyyttisen tai muun vastaavan menetelmän avulla ja tekevät hänestä todistuskappaleen jollekin teoreettiselle hypoteesille. Jotkut elämäkerrat ovat tietoisen pahantahtoisia kaivellessaan kohteensa ihmissuhteita tai sukupuolielämää minkä tahansa valonaran aineksen löytämisen toivossa. Julmat tutkijat, jotka tonkivat toisen uraa edistääkseen omaansa, onnistuvat usein latistamaan kohteensa lopullisesti.

Ei ihme, että monet taiteilijat yrittävät paeta tunkeilevien elämäkertureiden ulottuvilta. Kenties taitavimmin pakeni Konstantinos P. Kavafis, merkittävin kreikkalainen runoilija sitten antiikin päivien. Hän eli ulkoisesti tylsän elämän vesilaitoksen virkailijana 1900-luvun alkupuolen Aleksandriassa, ei pitänyt päiväkirjaa ja jätti muutenkin jälkeensä hyvin vähän yksityiselämäänsä liittyvää informaatiota.

Niinpä arvostetuin Kavafis-elämäkerta, Robert Liddellin suppea Cavafy: A Critical Biography tiedostaa koko ajan liikkuvansa hataralla pohjalla ja keskittyy suurimmaksi osaksi pohtimaan, mitä runoilijasta ylipäätään voidaan tietää. Kerätyt faktat viittaavat siihen, ettei Kavafista ole olemassa runojensa ulkopuolella, mikä tekee Liddellin kirjasta omalla tavallaan viehättävän.

Nuorempana ahmin ihailemieni kirjailijoiden, muusikoiden ja kuvataiteilijoiden elämäkertoja. Hain niistä samaistumiskohteita ja innoitusta omalle kirjoittamiselle. Petyin kuitenkin nopeasti, koska yksityiskohtaiset kuvaukset jonkun neron lapsuudesta ja perhesuhteista, rakkausseikkailuista ja uran kiemuroista eivät innostaneet juuri mihinkään. Huomasin, että parhaiten taiteilijoista kirjoittavat toiset taiteilijat. He nimittäin kirjoittavat itsestään, elämäkerrallisen aineksen toimiessa kehyksenä.

Allekirjoittaneeseen aikanaan suuren vaikutuksen tehnyt Erno Paasilinnan klassikkoessee "Yksinäisyys" (valikoimassa Yksinäisyys ja uhma) ei oikeastaan kerro aiheestaan eli Pentti Haanpäästä, vaan kirjoittajastaan. Paasilinna kuvaa Haanpään erakoksi, joka varjeli tiukasti yksinäisyyttään ja sitoutumattomuuttaan lankeamatta kirjallisen seuraelämän ja puoluepolitiikan houkutuksiin. Mutta todellisuudessa Haanpään eristyneisyys ei välttämättä ollut tietoisen valinnan tulosta, kuten Paasilinna väittää, vaan syrjäisestä asuinpaikasta johtuva käytännön välttämättömyys. Haanpään maine erakkojätkänä oli ainakin osittain rooli, sillä hän matkusteli paljon ympäri Suomea ihmisiin ja elämänmenoon tutustumassa ja oli aikansa mittapuulla hyvin perehtynyt ulkomaisen kirjallisuuden virtauksiin.

Ei Paasilinnakaan todellisuudessa erakko ollut. Hän oli monen aikalaiskirjailijan henkilökohtainen ystävä ja kulttuurivaikuttaja, jolla oli monta rautaa tulessa: Nuoren Voiman Liiton toiminnanjohtaja, Kaltion päätoimittaja, Kariston kirjallinen johtaja... Tehdessään Haanpäästä yksinäisen suden ja vastarannan kiisken hän luultavasti halusi vahvistaa omaa rooliaan, ulospäin näyttämäänsä kulissia. Esikuvassa taiteilijat näkevät sen, mitä itse tahtoisivat olla, eikä Paasilinna ollut poikkeus.

Yksinäisyys on siis monella tasolla puolueellinen ja fiktiivinen kirjoitus. Kaikesta huomaa, että sen on kirjoittanut Haanpään antaumuksellinen ihailija eikä viileän puolueeton kirjallisuushistorioitsija. Juuri siksi se on paras Haanpäästä tähän mennessä kirjoitettu yksittäinen teksti. Tyyliltään se on iskevän lyhytlauseisen proosan mestarinäyte, ja sen henkilökuva on niin lujin vedoin piirretty, ettei ketään haittaa, vaikkei kuvattua henkilöä välttämättä ole koskaan ollut olemassa.

Toinen hyvä esimerkki onnistuneesta fanikirjallisuudesta on Michel Houellebecqin pitkä H. P. Lovecraftia käsittelevä essee, jonka jouduin kielitaidon puutteessa lukemaan englanninkielisenä käännöksenä Against the World, Against Life. Houellebecq otsikoi esseeteoksensa elämäkerrallisen osuuden nimellä ”Antibiography”, mikä kuvaa osuvasti hänen tavoitteitaan.

”Elämä on tuskallista ja pettymyksiä tuottavaa”, Houellebecq kirjoittaa. Niinpä on turhaa kirjoittaa realistisia romaaneja tai tavanomaisia elämäkertoja. Hänelle anglosaksisen kauhukirjallisuuden klassikon elämä ei ollut ensi sijassa syntymän ja kuoleman välille pingotettu jana, vaan fantastikon herooinen taistelu elämän ja erityisesti modernin elämän banaaliutta vastaan.

Houellebecq tuntee tuon taistelun omakseen, ja Lovecraft on hänelle enemmän kuin vain toinen rappeutuneessa nykyajassa viihtymätön, vihan kyllästämä sielu. Uuden Englannin erakko on Houellebecqin sankari ja pyhimys, jonka ehdotonta elämänkieltäymystä hän ihailee, vaikkei samaan pystykään. Lovecraft nimittäin pidättäytyi tyystin kirjoittamasta seksistä ja rahasta, jotka puolestaan ovat Houellebecqin romaanien tärkeimmät teemat. Lovecraftin novellitaidetta, kadehdittavan onnistuneesta kamppailusta tihkunutta pyhäinjäännöstä, Houellebecq käsittelee suurella hellyydellä ja hartaudella.

Paasilinnan ja Houellebecqin biografisten esseiden yksi suuri ansio on siinä, että niissä ilmaistu harras ihailu tarttuu. Against the World, Against Life pakotti minut etsimään uudelleen käsiini teini-ikäisenä lukemani Lovecraftin novellit ja arvioimaan niitä uudessa valossa. Ne olivat kestäneet aikaa varsin hyvin. Mutta valitettavan usein elämäkerrat vain osoittavat, että kaikki, mitä meidän tarvitsee taiteilijasta tietää tai sanoa, löytyy hänen teoksistaan. Pahimmassa tapauksessa niiden vaikutus tuotantoon on latistava, ja tökeröt tulkinnat kaikuvat häiritsevinä sivuääninä kun yritämme syventyä teoksiin. Siinä piilee elämäkertojen vaara.

Paljon luettavampia ovat yleensä omaelämäkerralliset ja muistelmateokset. Oscar Wilden mielestä ne ovat lähes aina riittävän itserakkaita ollakseen kiehtovia, ja alan yhä enemmän taipua samalle kannalle. Niitä on luettava rivien välistä, täydennettävä mielessään ja väiteltävä niiden kanssa. Sama pätee kaikkeen kelvolliseen kaunokirjallisuuteen. Rehellinen omaelämäkerta on mahdottomuus, onneksi.

Yksi säkenöivimmistä suomalaisista kulttuurimuistelmista on edelleen Seppo Heikinheimon Mätämunan muistelmat. Se on hauska, ristiriitainen, älykäs ja ehdottoman puolueellinen kirja. On herttaisen yhdentekevää, peitteleekö sen kirjoittaja omia väärinkäytöksiään tai onnistuuko hän edes voittamaan lukijan sympatiaa puolelleen. Heikinheimon oudon pakkomielteinen persoonallisuus ja muusikkopiirien kuvaukset kiehtovat kaikesta huolimatta.

On sanottu, että Mätämunan muistelmien häijyt luonnehdinnat joistakin musiikki-ihmisistä olivat Heikinheimon kosto siitä, ettei hänestä itsestään koskaan tullut ammattimuusikkoa. Mutta monenko taiteilijan tuotanto on toiveissaan pettyneen ihmisen taitavasti naamioitu kosto tukahduttaville vanhemmille, koulukiusaajalle, entiselle rakastetulle, koko välinpitämättömälle maailmalle? Melkein jokaisen merkittävän. Heikinheimo vain sattui olemaan kriitikko. Koston monopoli on taiteilijoilla, ja kriitikkoa on tapana haukkua epäonnistuneeksi taiteilijaksi, muttei taiteilijaa epäonnistuneeksi ihmiseksi.

Myös jotkut yhä elävät taiteilijat ovat kirjoittaneet niin vaikuttavia muistelmateoksia, etten ne luettuani välittäisi lukea heistä toisen kirjoittamaa elämäkertaa ja melkeinpä toivon, ettei sellaista kirjoitetakaan. Rikoskirjailija James Ellroy veti kirjallaan Muistoja pimeästä maton paljastuksia janoavien elämäkertureiden jalkojen alta. Hän kuvaa äitinsä salaperäistä kuolemaa ja siitä alkanutta tuhoisaa huume- ja alkoholikierrettään niin brutaalin avoimesti ja kipeästi, ettei kukaan ulkopuolinen pystyisi samaan. Kunnioitettava rohkeus, jolla Ellroy dokumentoi omat pimeät paikkansa, on teoksen intensiteetin ja lopullisen viehätyksen lähde. Ulkopuolinen biografi ei moista rohkeutta tarvitsisi, minkä vuoksi hänen tulkintansa jäisi pakostakin valjuksi.

Mutta mikään sääntö ei ole niin jäykkä, ettei löytyisi muutamaa sitä vahvistavaa poikkeusta. Joissakin harvoissa tapauksissa on kuin onkin hedelmällistä antaa periksi uteliaisuudelle ja kaivaa totuuden sirpaleita mytologisen humuksen alta. Tietyt taiteilijat ovat yksinkertaisesti eläneet niin mielenkiintoisen elämän, että sen dokumentoimatta jättäminen olisi rikos. Tämä pätee mm. Louis-Ferdinand Célineen, josta Fréderic Vitoux'n kirjoittama elämäkerta on ehdottoman suositeltavaa luettavaa.

Toisinaan myös taiteilijoihin liitetyt myytit ovat niin jähmeän yksioikoisia, että ainoa tapa puhaltaa heihin uutta henkeä on yksityiskohtainen, kriittinen ja avoin tarkastelu. Esimerkiksi käyköön V. A. Koskenniemi, joka on ihmisenä, kirjailijana ja kulttuurivaikuttajana jäänyt kahden vastakkaisen ja harvinaisen simppelin näkemyksen puristukseen.

Koskenniemen huonosta jälkimaineesta huolehtivat hänen kaltoin kohtelemansa modernistit ja vasemmistolaiset. He leimasivat hänet kirjallisuuspoliittiseksi mafiosoksi ja natsismin ihailijaksi. Koskenniemen omana aikana yleinen, mutta nykyään harvemmin julki lausuttu käsitys taas esitti hänet suurmiehenä, kansalliskirjailijana, antiikin ystävänä, patrioottina. Ikävä kyllä Koskenniemi oli itsekin niin suurmiesroolinsa lumoissa, etteivät hänen omaelämäkerralliset kirjoituksensa tarjoa kolmatta näkökulmaa.

Koskenniemeläiset esteettiset ihanteet kärsivät niin perinpohjaisen haaksirikon, että tällä hetkellä on vaikea kuvitella mitään epämuodikkaampaa. 2000-luvun näkökulmasta Koskenniemi kuuluu häviäjiin, mutta ajan myötä häviäjillä on tapana muuttua vähintään yhtä kiinnostaviksi kuin voittajat. On merkillistä, kuinka vähän ilmenee halua selvittää, kuka tuo vielä nykyäänkin kirjallisuushistorian arkkipiruna pidetty hahmo oikeastaan oli. Joitakin yrityksiä on tehty. Parnasson numerossa 4/1982 Touko Siltala tarkasteli Koskenniemen ajattelua ja persoonaa mm. Kyösti Wilkunan ja Anna-Maria Tallgrenin kanssa käydyn kirjeenvaihdon valossa. Martti Häikiö on valmistellut elämäkertaa jo useita vuosia, mutta nähtäväksi jää, onko se vain yritys Koskenniemen rehabilitoimiseksi.

Uteliaisuus ajaa ihmiset kirjoittamaan elämäkertoja ja lukemaan niitä. Se voi johtaa kiehtoviin löytöihin ja lukuelämyksiin, mutta usein tunnemme vain tyhjyyttä tyydytettyämme uteliaisuutemme. Se, mitä alunperin lähdimme etsimään, on haihtunut ilmaan. Uteliaisuutta pitäisi oppia säännöstelemään, vaikka se sotiikin ihmisluontoa vastaan. Harva elämäkerta osaa pelata paljastamisen ja kätkemisen peliä tarpeeksi taitavasti; siksi kannattaa harkita tarkkaan ennen kuin lukee tai kirjoittaa sellaisen.

Honkasalon kiukunpuuska

Kirjailija ja feministi Laura Honkasalo on kirjoittanut blogiinsa pitkähkön mielipidekirjoituksen Kunniasta. Kirjoitus on sikäli merkittävä, että kyseessä on ensimmäinen "vastapuolen" kirjoittama näkemys, jonka tekijä on selvästikin käynyt teokseni läpi. Voimme siis päätellä, että Laura Honkasalo osaa lukea. Luetun ymmärtämisessä hänellä on kuitenkin selviä puutteita.

Honkasalon kritiikin kolme päälinjaa ovat seuraavat: kirjani väitteitä ei perusteta tieteellisesti relevantteihin lähteisiin, sen maailmankuva on amerikkalainen ja sen tyyli tuntuu Honkasalosta loukkaavalta. Honkasalo kirjoittaa:

Hännikäisen taustamateriaali on hyvin suppeaa. Hänen ajatuksiaan pönkittävät kontroversiaalien yhdysvaltalaisten miesasiamiesten kirjoitukset. Kirjassa ei kertaakaan viitata mihinkään yhteiskuntatieteelliseen tai kansanterveydelliseen tutkimukseen tai analyysiin, tilastoihin tai mihinkään muuhunkaan tieteellisesti relevanttiin lähteeseen. Suomesta lähteinä on vain muutama mielipidekirjoituksenomainen lehtiartikkeli.

Katsotaanpa. Ainoa "yhdysvaltalaiseksi miesasiamieheksi" jotenkin luokiteltava hahmo, johon Kunniassa viitataan, on Jack Donovan. Hänen The Way of Men -kirjansa ajatuksia olen referoinut ja analysoinut kieltämättä laajaltikin. Donovan on kuitenkin vähän huono esimerkki, sillä hän on minun tapaani sanoutunut selvästi irti varsinaisesta MRA (miesasia)-liikkeestä. Muut käyttämäni amerikkalaiset lähteet eivät kategoriaan oikein sovi: Joyce Benenson (Harvardin yliopiston psykologian tutkija, naispuolinen), James Bowman (politiikan tutkija), Lionel Tiger (kanadalaissyntyinen antropologi), Frank Henderson Stewart (antropologi), Sebastian Junger (Afganistanissa palvelleista amerikkalaissotilaista kirjoittanut journalisti). Käyttämistäni esimerkkitapauksista ja historiallisista anekdooteista en ole tehnyt mitään tarkkaa tilastoa, mutta Yhdysvalloista niitä näyttäisi olevan aika vähän. Pikaisella läpiluvulla näyttää myös siltä, että ainakin puolet niistä on Suomesta. Essee "Väkivalta ja uhrikulttuuri" käsittelee nimenomaan Suomessa tapahtuneita kouluampumisia, niiden taustoja, niiden tiimoilta käytyä keskustelua ja suomalaista koulujärjestelmää.

En tiedä, mikä on Honkasalolle "tieteellisesti relevanttia", mutta tilasto- ja tutkimustietoja sekä asiantuntijoiden lausuntoja esitetään ainakin sivuilla 12, 63, 89, 132 ja 175. Näistä melkein kaikki ovat kotimaista materiaalia. Tämä ei ole kuitenkaan olennaista. Kirjallinen essee ei ole lajityyppi, jossa jokainen väite pitäisi perustella lähdeviittein ja tutkimuksin. Jos haluaa kovaa ja objektiivista faktatietoa, kannattaa lukea aivan muita kirjoja. Honkasalo on ilmeisesti tarkoituksella lukenut Kunniaa kuin se olisi tieto- tai väitöskirja. Voihan niinkin tietysti tehdä, mutta kokonaan toinen asia on, onko taidehistoriasta maisterintutkinnon suorittaneella Honkasalolla mitään oikeaa asiantuntemusta niillä alueilla, joilla Kunnia liikkuu.

Seuraavaksi Honkasalo valittaa, etten ole juuri käsitellyt suomalaista maskuliinisuuden kuvaa:

Suomestakin olisi ollut helppo löytää esimerkkejä tosimiehekkyydestä: tukinuittajat olivat aikansa sankareita, voimakkaita ja taitavia uroksia, joita ikuistettiin maalauksiin, kirjallisuuteen ja elokuviin. Rakentamisen tärkeyttä suomalaiselle maskuliinisuudelle Hännikäinen ei käsittele lainkaan. Varsinkin jälleenrakennusajan työmailla vallitsi Hännikäisen kaipaama miesten oma kulttuuri voimankoetuksineen ja likaisine juttuineen. Rakennustyömaalla on korostunut miesten yhteistyön tärkeys ja miehiset ponnistukset sekä taitavuus. Hännikäisen asemassa olisin edes viitannut siihen, että miehet rakensivat Suomen uusiksi sodan jälkeen.

Siteeraan taas itseäni: "Tutkimusten mukaan suomalaisten miesten keskipituus on kasvanut yli kymmenen senttiä noin sadassa vuodessa. Lisäsenteistä viisi on tullut viimeisten reilun kolmenkymmenen vuoden aikana. Voidaan siis todeta, että nykyistä selvästi pienemmät miehet rakensivat tämän maan ja puolustivat sitä sodissa." (s. 132) Minusta tässä viitataan jokseenkin selvästi rakentamiseen, sotaan ja jälleenrakentamiseenkin (ja myöskin suomalaisen miehen fyysisen koon vaihteluista tehtyyn tutkimukseen). Sitaatti on esseestä "Sana ja liha", jonka loppuosassa käsittelen suomalaista talonpoikaa isäni suvusta otetuin esimerkein, jotka ulottuvat 1500-luvun lopulta 1900-luvun jälkipuoliskolle. Tukinuittoon ja savottaelämään viitataan puolestaan ainakin sivuilla 32 ja 87. On tietysti totta, ettei kirjassani mitenkään erityisesti uppouduta menneiden vuosikymmenten ja -satojen suomalaisen miehen elämään. Kyseistä aihetta käsittelin huomattavasti laajemmin edellisessä kirjassani, Marko Tapio-tutkielmassa Hysterian maa, enkä tuntenut tarvetta toistaa siinä sanomaani.

Väitettäni yhteiskunnan sosiaalisektorin ja naisten välisestä epäpyhästä liitosta Honkasalo yrittää kumota seuraavasti:

Hännikäinen käsitteleekin läpi kirjan sekä parisuhdetta että sukupuolten asemaa yhteiskunnassa kuin kaupankäyntiä. Jos nainen saa sitä, miehen pitäisi saada tätä. Miehet eivät halua enää perhettä, koska avioerossa lapset määrätään ”automaattisesti” äidille. Suomessa kuitenkin valtaosalla erovanhemmista on lapset luonaan vuoroviikoin – tässä Hännikäinen tuntuu taas olevan Yhdysvalloissa tai Britanniassa.

Vuoroviikkojärjestelmä ei poista mihinkään sitä tosiasiaa, että lähihuoltajuus määrätään useimmiten (tarkalleen ottaen viisi kertaa useammin) äidille. Eikä sitä, että monissa tapauksissa äiti yrittää eron jälkeen eristää lapsen isästään - ja usein onnistuukin, sillä hänellä on puolellaan naisvaltainen sosiaaliala, joka kohtelee miehiä isoina lapsina ja ottaa tosissaan perusteettomatkin väitteet isän alkoholismista tai väkivaltaisuudesta.

Käsittelen kirjassani parisuhdetta ja sukupuolten asemaa "kaupankäyntinä", koska oletan sen vaativan tiettyä vastavuoroisuutta. Ihminen nyt sattuu olemaan olento, joka kaipaa jonkinlaista vastinetta panoksestaan - tämä ymmärrettiin hyvin niissä yhteiskunnissa, jotka näkivät miehen ja naisen liiton myös taloudellisena ja yhteiskuntaa tukevana järjestelynä, eivät vain romanttisena rakkautena joka sinetöidään byrokraattisella sopimuksella. Harva mies jaksaa tehdä naisen eteen uhrauksia saamatta vastineeksi vähintäänkin kunnioitusta ja uskollisuutta. Tästä syystä minäkin olen päättänyt pidättäytyä kaikista perinteiseen herrasmieheyteen kuuluvista huomionosoituksista feministejä kohtaan, jotka ovat kerta toisensa jälkeen määritelleet minut sovinistisiaksi, menneisyyteen kuuluvaksi jäänteeksi, potentiaaliseksi raiskaajaksi jne., ja tuominneet suurin piirtein kaiken arvostamani patriarkaalisen sorron ilmentymäksi. Eli en avaa heille ovia, auta takkia heidän ylleen, poimi heidän pudottamiaan tavaroita tai pelasta heitä pulasta. Kun he kerran pitävät itseään niin vapaina ja itsenäisinä, he saavat myös tulla toimeen ilman minun apuani.

Alun jälkeen Honkasalon kirjoitus hajoaa hämmentäväksi sarjaksi virheellisiä tai täysin päättömiä väittämiä. Honkasalo ei ilmeisesti ymmärrä referaatin ja suomennetun sitaatin eroa väittäessään, että olen suomentanut erään käyttämäni esimerkin suoraan "naisviha-aktivistin" blogista. (Honkasalo myöskin väittää, että kyseistä anekdoottia käytetään lähdemateriaalina, vaikka kyseessähän on lähinnä havainnollistava humoristinen anekdootti. On oireellista, että kirjailijalla on näin onneton retoristen keinojen tuntemus.) Erityisen hämäräksi jää, mitä tällä lauseella yritetään ilmaista: "Psykologian ja psykiatrian mitätöintiä Hännikäinen ei sen kummemmin perustele, paitsi että miehet voisivat paremmin, kun käyttäisivät taskuliinaa ja harrastaisivat kaksintaisteluita." Tuonnempana hän väittää minun väittävän, että "valtiotamme, tai länsimaita yleensäkin, hallitsevat feministit ja heidän talutusnuorassaan olevat miehet." Eivät suinkaan hallitse, vaan pikemminkin feministit ja heidän myötäjuoksijansa ovat globaalin kapitalismin hyötyjiä ja hyödyllisiä idiootteja. Sitaatti sivuilta 53-54:

Länsimaissa eletään pitkään jatkunutta rauhan ja vaurauden ajanjaksoa, jonka aikana naiset ovat saavuttaneet taloudellisen ja sosiaalisen riippumattomuuden. Miehinen suojelunhalu ei ole enää elämän edellytys. Thumosta ei ole tehnyt työttömäksi feminismi vaan kapitalismi, joka on levitessään murtanut vanhan agraariyhteiskunnan sukupuolisen työnjaon, sekä pesukoneen ja ehkäisypillerin kaltaiset miesten tekemät innovaatiot, jotka ovat vapauttaneet naiset arkisesta raadannasta. Moderni maailma tarvitsee enemmän hienovaraisia sosiaalisia taitoja kuin suoraviivaisia maskuliinisia hyveitä, jotka ovat hiljalleen siirtymässä pysyvästi museoon.

Mutta ylikypsän kapitalismin hedelmistä nauttivat emansipoituneet naiset harvemmin ymmärtävät, että heidän hyvinvointiaan kannattelevat edelleen miesten lihakset. Lähes yksinomaan miehet rakentavat moottoriteitä ja pilvenpiirtäjiä, pystyttävät voimalinjoja, kaivavat viemäriverkostoja, raivaavat metsää ja poraavat öljyä. Näihin raskaisiin, likaisiin ja usein vaarallisiinkin töihin ei koskaan vaadita naiskiintiöitä, toisin kuin hyvin palkattuihin toimistotöihin. Tilaisuuden tullen ne ulkoistetaan kehitysmaihin, missä niitä edelleen tekevät miehet, vielä huomattavasti pienemmällä palkalla ja tukalammissa oloissa.

Huomionarvoista on, ettei Honkasalon kirjoitus sisällä ainuttakaan lausetta pidempää sitaattia kirjastani. Yksittäinen lause tai ilmaus kun on kokonaisuudesta poimittuna helppo esittää missä valossa tahansa. Tuntuu siltä, että blokikirjoitus on sepitetty jonkinlaisen kiukunpuuskan vallassa vaivautumatta avaamaan kirjan varsinaisia ajatuksia, nehän kuitenkin ovat vain naisvihamielistä propagandaa.

Kaikesta paistaa Honkasalon henkilökohtainen loukkaantuminen: "Tietysti teoksessa ärsyttää eniten...", "Myönnän, että minua todella raivostuttavat..." jne. Tällainen passiivis-aggressiivinen reagointi on perin juurin feminiinistä. Siinä vedotaan omiin tunteisiin sen sijaan, että esitettäisiin todellisia vastaväitteitä. Lyhyesti sanottuna: "Olet väärässä, koska minulle tuli kirjoituksistasi paha mieli." Tällainen keskustelutyyli on muuten erityisen amerikkalaista. Sikäläisten yliopistojen tiedostavaisto on keksinyt muotitermin "mikroaggressio", jolla tarkoitetaan mitä tahansa elettä tai viestiä, jonka joku voi kokea "alistavaksi". Olennaisia eivät siis ole mielipiteet tai niiden todellisuusvastaavuus, vaan niiden aiheuttamat reaktiot. Ei ole väliä, onko Hännikäinen oikeassa, väärässä tai edes kiinnostava - merkittävää on vain se, että hän kirjoittaa "ärsyttävästi" tai "tarpeettoman provokatiivisesti". Tämä jokseenkin autistinen lähestymistapa on pikkuhiljaa vakiintumassa Suomeenkin, missä julkiset keskustelut alkavat yhä enemmän muistuttaa jonkinlaisia tuohtumis- ja loukkaantumiskilpailuja.

Nyt sitä saa

Kahdeksas kaunokirjallinen teokseni, esseekokoelma Kunnia tuli eilen painosta. Sen matka kustantajan varastosta kirjakauppojen hyllyille kestää vielä epämääräisen ajan, mutta kirja on tilattavissa Savukeitaan verkkokaupasta.

Radionkuuntelijoille tiedoksi, että olen puhumassa kirjasta ja sen teemoista Tuomas Karemon vieraana Ylen Kultakuume-ohjelmassa ensi maanantaina 16.2. klo 15.

Mietteitä savun hälvettyä

Viime maanantaina tässä blogissa julkaisemani vetoomus herätti monenlaisia kannanottoja. Suurin osa niistä keskittyi sosiaaliseen mediaan, pisin ja todennäköisesti seuratuin keskusteluketju syntyi Savukeitaan kustannuspäällikkö Ville Hytösen facebook-seinälle hänen jaettuaan kirjoitukseni, ja keskustelun kulkua referoi Kansan Uutiset uutisessaan. Kuluneen viikon aikana moni toimittaja, kollega ja tavallinen lukija otti minuun yhteyttä ja kertoi ihmetelleensä suuresti keskustelun luonnetta. Vetoomuksessani mainittu ja siteerattu kirjallisuudentutkija Jussi Ojajärvi kirjoitti omaan blogiinsa vastineen kirjoitukseeni.

Lyhyesti sanottuna tapahtui juuri se, mihin ulostulollani pyrinkin. Kirjani julkaisemista arvostelleet joutuivat puolustuskannalle ja selittelemään tekemisiään. Saamani sympatia osoitti, että valtaosa lukevasta yleisöstä ei ymmärrä Ojajärven, Olli Löytyn, anarkistiaktivisti Antti Rautiaisen, turkulaisen vihreiden kaupungivaltuutetun Mikko Laaksosen ja heidän myötäilijöidensä pyrkimystä politisoida kustannuspäätöksiä ja ajaa omasta näkökulmastaan epämiellyttävät näkemykset mahdollisimman syvälle julkisen keskustelun marginaaliin. Jos kustantamon taiteellisen linjan muokkaamiseen tähtäävä yksityinen ja julkinen painostus vain jatkuisi kenenkään kiinnittämättä siihen huomiota, vaarana olisi moisen menettelyn muuttuminen normaaliksi ja hyväksyttäväksi. Tämä uhka lienee ainakin toistaiseksi ja tässä erillistapauksessa torjuttu, ja haluankin kiittää kaikkia niitä, jotka ovat levittäneet vetoomustani tai ottaneet siihen muuten kantaa.

Puolustusasemiin joutuneet poliittisen korrektiuden vartijat perustelivat toimintaansa varsin yhtenäisellä tavalla, joka tiivistyi Ojajärven kirjoittamassa vastineessa. He väittivät, etteivät suinkaan olleet rajoittamassa sanan- ja julkaisuvapautta, vaan kritisoivat sen käyttötapaa. Tähän sisältyi yritys kääntää koko asetelma päinvastaiseksi: sananvapautta olinkin todellisuudessa rajoittamassa minä "vääristellessäni" heidän "kritiikkiään". Sitaatti Ojajärven vastineesta:

Tehdään tämä nyt selväksi: sanan- ja julkaisuvapauden käyttötavan kritiikki saati käyttötavan mielen kysyminen ei ole sanan- ja julkaisuvapauden kieltämistä. Joka muuta väittää, sotkee asioita keskenään (esimerkiksi oman positionsa oikeuttamiseksi ja kompleksisempaa eettistä ajattelua välttääkseen).

Se, että yhtäältä kannatan Hännikäiselle sananvapautta ja toisaalta toivon samaan aikaan hänelle kohtaloa mahdollisimman vähän kuultuna ja vaikutusvallattomasti resurssoituna sananvapauden käyttäjänä, tuntuu Hännikäisestä epäilemättä ilkeältä ja pahantahtoiselta, voi voi, mutta sananvapauden rajoittamista se ei ole.

En pidä Hännikäisen aatteellis-poliittis-kirjallisesta projektista enkä arvostamani kustantamon, Savukeitaan, tavasta käyttää julkaisuvapauttaan ja arvovaltaansa projektin pönkittämiseen. Kuten yltä selviää, en kuitenkaan ole ollut kieltämässä Hännikäisen aatteellis-poliittis-kirjallista projektia tai Savukeitaan roolia sen tukijana. Minä olen kysynyt ja kritisoinut, etupäässä yksityisesti, Hännikäisen julkaisemisen järkevyyttä ja perusteita. Sellaisiksi on sitten tarjottu ennen muuta epämääräisiä vetoomuksia sananvapauteen ja minua (sekä muita kuten Olli Löyttyä) on asemoitu sananvapauden viholliseksi.

Ellen asiaa riittävän selkeästi aiemmin ilmaissut, korjattakoon asia nyt: Ojajärvellä ja muilla on toki oikeus sanoa, että Hännikäistä ei pitäisi julkaista. Se kuuluu itsestäänselvästi sananvapauden piiriin. Mutta yhtä selvästi se on toimintaa, jolla pyritään muokkaamaan yhteiskunnan ilmapiiriä sellaiseksi, että "väärien" ajatusten julkituominen kävisi vaikeammaksi. Siinä pyritään tuomitsemaan ajatuksia sen perusteella, että niillä saattaa olla ei-toivottu vaikutus, ja tämä on yksi totalitaaristen ajattelumallien kulmakivistä.

Tällaisesta "sananvapauden käyttötapojen kritiikistä" löytyy hyvin samankaltainen esimerkki 1970-luvun Suomesta. Vuonna 1973 Sosialistinen opiskelijaliitto (SOL) julkaisi monisteena levitetyn julkilausuman nimeltä "Todistusaineisto imperialismin ja äärioikeiston vaikutuksesta Suomen korkeakouluopetuksessa." Kirjanen sai julkisessa keskustelussa kansanomaisemman nimen Musta kirja. Kirjoittajat esittivät siinä huolensa, että Suomen korkeakouluopetukseen ja opiskelijoille tarjottuun kirjallisuuteen oli juurtunut YYA-sopimuksen, Pariisin rauhansopimuksen, edistyksen ja demokraattisen kehityksen vastaisia ajatuksia. He katsoivat, että kyseessä oli jopa kansalliset rajat ylittävä uhka:

Kansainvälinen ja kansallinen antikommunismi suuntautuu kaikkia edistyksellisiä ihmisiä, ei ainoastaan kommunisteja vastaan. Antikommunismi on ytimeltään kaikkea demokraattista kehitystä vastaan suuntautuvan vihan lietsontaa, josta on lyhyt matka fasismiin.

Vähän vastaavantyyppistä demonisointia on viime viikkoina kohdistettu minuun ja vielä painossa olevaan kirjaani. Kuvaava on Olli Löytyn väite teoksistani välittyvästä "ihmisvihamielisyydestä". Selvästikin ihmisvihamielisyys tarkoittaa tässä tapauksessa kaikkea sellaista, mikä ei Löytyn maailmankatsomukseen sovi - jos hän vastustaisi varsinaista misantropiaa, hänen pitäisi kauhistella sitä, että yleisön ulottuvilla on vaikkapa Célinen, Schopenhauerin, Cioranin, Ligottin tai Biercen teoksia. Mutta olennaista on, että hän esittää kirjoitukseni vaarallisina kaikelle, mitä kunnon ihminen pitää arvossa. Ei pelkästään tietylle ideologialle, vaan inhimillisyydelle, rauhalle, lailliselle järjestykselle, demokratialle, moraalille jne. Tällaiset tekstit ovat selvästikin niin kauhistuttavia, ettei niitä parane edes referoida tai eritellä. Ainakaan Löytty ei vielä toistaiseksi ole kertonut, mitkä kohdat tai piirteet tekevät niistä niin myrkyllisiä.

Suomettumisen aikaa käsittelevässä kirjassaan Kansakunta rähmällään (1991) historiantutkija Timo Vihavainen luonnehtii Mustan kirjan kirjoittajien ajattelutapaa:

Opetuksessa oli siis ilmeisestikin sekä tieteellisesti että poliittisesti ja moraalisesti tuomittavia piirteitä. Opetuksen kerrottiin myös "palvelevan" tiettyjä epähumaaneja päämääriä. Tämä oli hyvin tyypillinen totalitaarinen argumentti. Se ei ollut luonteeltaan tieteellinen, vaan sen soveltaminen edellytti poliittisia ratkaisuja. Asioiden arvioiminen sen mukaan, mitä tai ketä ne hyödyttivät, oli yhteistä sekä fasismin että kommunismin teorialle ja käytännölle. Samanlaista ajattelutapaa sovelsi myös filosofinen pragmatismi ja poliittisen pragmatismin Suomessakin siitä oli tullut tuttu käsite.

Muutamaa ihmistä lukuunottamatta kukaan kuluneen viikon keskustelihin osallistuneista ei edes tiedä, mitä kirja kokonaisuudessaan pitää sisällään, mutta sillä ei liene väliäkään, koska julkaiseminen itsessään pönkittää kyseenalaista "poliittista projektia". Konkreettisen raskauttavan aineiston puuttuessa on turvauduttu teosteni ulkopuolella esittämiini kannanottoihin ja jopa "guilty by association" -perusteluihin. Jälkimmäiseen turvautuneet ovat nostaneet esiin viime itsenäisyyspäivänä järjestetyn isänmaallisen 612-soihtukulkueen, jonka järjestämiseen osallistuin ja jossa olin juhlapuhujana. Kulkueen parinsadan osanottajan joukossa oli myös kansallissosialistisen Suomen Vastarintaliikkeen (SVL) jäseniä, minkä jotkut katsoivat osoittavan, että olen "poliittisessa yhteisrintamassa" uusnatsien kanssa. Näin ajatteleville lienee turha selittää, että itsenäisyyspäivän kulkue oli puolueista ja järjestöistä riippumaton epäpoliittinen tapahtuma, johon saattoi osallistua vain yksityishenkilönä ja jossa poliittisten tunnusten käyttö oli kiellettyä. Sen ainoana agendana oli tarjota tavallisille kansalaisille mahdollisuus osoittaa kunnioitustaan Suomen itsenäisyydelle ja siihen osallistuminen sekä tapahtuman mainostaminen oli mahdollista kenelle tahansa halukkaalle.

Mitä Vastarintaliikkeeseen tulee, en ole enkä ole koskaan ollut sen jäsen. En myöskään osallistuisi projektiin, jossa Vastarintaliike olisi järjestönä mukana, sillä ideologiana kansallissosialismi eroaa siinä määrin omista näkemyksistäni, etten katsoisi moista mielekkääksi. Joissakin kirjoituksissani olen käsitellyt natsismia aatteena ja historiallisena ilmiönä, ja mielestäni ilmaissut johtopäätökseni riittävän selvästi: en hyväksy sen valtionpalvontaa ja totalitaarista johtajaperiaatetta, ja sen vulgaaribiologiset rotuopit ovat suurimmaksi osaksi taikauskoa. Ylipäätäänkin olen sitä mieltä, että nykymaailmassa fasistiset tai kansallissosialistiset liikkeet voivat olla vain jo mailleen menneen ideologian anakronistista lämmittelyä, jolla ei ole poliittista tulevaisuutta.

Edellinen vain selvennykseksi. Palaan kysymykseen, miksi "väärien" ajatusten ennaltaehkäisyn periaate on itsessään totalitaarinen.

On helppo löytää esimerkkejä maista ja aikakausista, joissa sananvapaus on vallinnut teoriassa muttei käytännössä. 1970-luvun Suomessa mikään laki ei kieltänyt Solženitsynin Vankileirien saariston tai muiden Kustannuspiste-kustantamon julkaisemien teosten levittämistä, mutta siitä huolimatta suuret kirjakaupat eivät uskaltaneet ottaa niitä myyntiin ja pienemmätkin myivät niitä tiskin alta. Puhumattakaan siitä, että yksikään arvovaltainen kustantamo ei rohjennut ottaa kustannusohjelmaansa Solženitsynin muualla maailmassa kiitettyä ja palkittua teosta juurikin poliittisen painostuksen ja julkisen paheksunnan pelossa. Tällainen "pehmeä" sensuuri, jossa arveluttava materiaali ahdistetaan marginaalisiin levityskanaviin ja julkisuuden laitamille, toimii usein tehokkaammin kuin varsinaiset sensuurilait.

Myös tämän hetken Ruotsi pyrkii estämään vääräoppisten ajatusten leviämisen yhteiskunnan avoimuuden ja demokratian hengen hinnalla. Maahanmuuttoa arvosteleva Sverigedemokraterna-puolue on eristetty poliittisesti, sen edustajia ei päästetä julkiseen keskusteluun ja valtamedia järjestää jatkuvasti puolueen mustamaalaamiseen tähtääviä kampanjoita. Kun vasemmistoradikaalit aktivistit tunkeutuivat vuoden 2010 vaalien alla ruotsidemokraattien kansanedustajaehdokkaan kotiin ja pahoinpitelivät tämän, Ruotsin pääministeri sanoi julkisesti ymmärtävänsä, että puolueen "vihanlietsonta" herättää äärimmäisiä reaktioita. Poliittinen oikeaoppisuus on Ruotsin valtaapitäville tärkeämpää kuin se viesti, jonka 12,9% äänestäjistä antoi kannattaessaan ruotsidemokraatteja viime vaaleissa.

Demokratian ja sananvapauden puitteissa voidaan siis luoda tukahduttava ilmapiiri ilman, että mitään lain tai ihmisoikeussopimusten kirjainta rikotaan. Tällaisen kehityksen käynnistyminen on minusta todellinen ja osoitettavissa oleva uhka, ja sitä haluan omalla panoksellani ehkäistä.

Toki ymmärrän ja hyväksyn sen tosiseikan, että jotkut ihmiset olisivat onnellisempia jos kirjojani ei julkaistaisi tai luettaisi. Näin ajattelevilla on kaksi kunniallista menettelyvaihtoehtoa. Ensimmäinen on kuoliaaksivaikeneminen: jos tuotantoni ja niiden ajatusten, joita sen uskotaan edistävän, leviämistä ei halua edesauttaa, minusta tai kirjoituksistani ei yksinkertaisesti kannata puhua. Ainakaan ei kannata julistaa julkisilla foorumeilla, että tällaista ei pitäisi julkaista, sillä se jos mikä kiinnittää lukevan yleisön huomion varsinkin näinä skandaalinnälkäisinä aikoina. Toinen menettelytapa on hieman haastavampi. Kirjallisen teoksen saamaa painoarvoa voi vähentää kirjoittamalla siitä kielteisiä analyysejä ja arvosteluja, joissa se pyritään osoittamaan niin muodoltaan kuin sisällöltään arvottomaksi. Tämä tietenkin edellyttää paitsi teoksen lukemista, myös sen riskin ottamista, että kaikki lukijat eivät usko mitä arvostelussa sanotaan vaan sittenkin lukevat kirjan ja saattavat jopa pitää siitä.

On kuitenkin ihmisiä, jotka katsovat pitävänsä hallussaan objektiivista ja ehdotonta totuutta ja pitävät kaikkea siitä poikkeavaa hirvittävänä loukkauksena moraalia ja edistystä vastaan. Jos kuoliaaksivaikeneminen on käynyt mahdottomaksi eikä heillä ole rahkeita kriittiseen analyysiin, he turvautuvat muihin keinoihin: kauhisteluun, loanheittoon, painostukseen, leimaamiseen, ajojahtiin, mielipideterroriin, sosiaaliseen ulossulkemiseen, työmahdollisuuksien kaventamiseen. Se on pelkurin ja nilviäisen tie, ja on selvää että osa ihmisistä päätyy aina valitsemaan sen. Henkisesti ja moraalisesti köyhät meillä on aina keskuudessamme, mutta tärkeintä onkin, että muut eivät taivu heidän edessään eivätkä päästä heitä määrittelemään soveliaisuuden rajoja.

Kirjallisuus, kustannustoiminta ja ilmaisunvapaus (vetoomus)

Tiedotusvälineiden edustajille, kirjailijoille, kirjallisuusihmisille ja tavallisille kansalaisille

Vapaasti julkaistavaksi, levitettäväksi ja siteerattavaksi

Helsingissä 2.2.2015


Kustannusosakeyhtiö Savukeidas julkaisee tässä kuussa kahdeksannen kaunokirjallisen teokseni, esseekokoelman Kunnia. Kirjan aiheena on maskuliinisuus ja miehen identiteetti, ja aihetta käitellään siinä niin yksityisistä kuin yleisistä näkökulmista. Kirjan johdantoluku ilmestyi eräänlaisena mainospalana Sarastus-verkkolehdessä 20.12.2014 otsikolla "Mies ja moderni elämä".

Esseekokoelman julkaisun alla on sosiaalisessa mediassa herännyt polemiikki, joka on saavuttamassa pienimuotoisen kirjasodan piirteitä. Viime viikolla anarkistinen Takku-verkkosivusto julkaisi nimettömän kirjoittajan kirjoituksen otsikolla "Miksi Timo Hännikäistä ei pitäisi julkaista?" Kirjoittajan mukaan oli oikeutettua vaatia kustantajaa pidättäytymään teosteni julkaisemisesta, sillä ne sisältävät "seksismiä" ja muuta poliittisesti vaarallista materiaalia. Kyseessä oli siis peittelemätön yritys vaikuttaa kustantajani julkaisupäätöksiin poliittisista motiiveista. Artikkeli herätti jonkin verran väittelyä sosiaalisessa mediassa, muun muassa Savukeitaan kustannuspäällikkö Ville Hytösen facebook-seinällä.

Marginaalisten poliittisten painostusryhmien kannanotot eivät sinänsä ole suuren huomion arvoisia. Huolestuttavampaa on se, että jotkut kollegani ja muut kirjallisuusalalla toimivat henkilöt ovat alkaneet esittää Takun anonyymin kirjoittajan kaltaisia näkemyksiä. Tietokirjailija Olli Löytty julkaisi tänään facebook-seinällään julkisen päivityksen, jossa sanottiin muun muassa seuraavaa:

Kunnioitukseni kustannustoimintaa kohtaan selittänee sen, että en tahdo millään päästä yli yhdestä tämän kevään uutuusnimikkeestä. En voi ymmärtää, että ihailemani Savukeidas yhä vain julkaisee Timo Hännikäisen kirjoja – huolimatta kaikista niistä ihmisvihamielisistä ajatuksista, joita Hännikäinen on aiemmissa kirjoissaan ja muuten julkisuudessa ilmaissut. (...) Maailma on nyt vain mennyt semmoiseksi, että haluan tehdä kaikkeni sen eteen, että Hännikäisen esittämät ajatukset eivät saisi kannatusta. Tosiasia nimittäin on, että Savukeitaan kaltainen arvostettu kustantaja antaa (valitettavasti) painoarvoa kaikkien kirjailijoittensa sanomisille – myös Hännikäisen.

Päivitystä seuranneessa keskusteluketjussa Löytyn näkemystä tuki äärivasemmistolainen kirjallisuudentutkija Jussi Ojajärvi, joka on aiemminkin eri yhteyksissä ilmaissut olevansa kirjani julkaisemista vastaan. Löytyn kirjoitukselle olivat tykkäyksen muodossa osoittaneet suosiotaan muun muassa Nuori Voima -lehden päätoimittaja Maaria Ylikangas, kriitikko ja Suomen Arvostelijain Liiton entinen puheenjohtaja Siskotuulikki Toijonen, tietokirjailija Juri Nummelin, tutkija Helena Saarikoski, tutkija Veli-Matti Pynttäri ja runoilija ja kirjoittamisen opettaja Tero Hannula. Lista osoittanee, että Takun artikkelissa ilmaistu sensuurimentaliteetti ei suinkaan rajoitu pieniin aktivistipiireihin, vaan sille löytyy sekä aktiivista kannatusta että hiljaista myötämielisyyttä kirjallisessa ja akateemisessa maailmassa.

Löytyn kirjoituksen kommenttiketjussa edellä mainittu Jussi Ojajärvi kirjoitti muun muassa seuraavaa (kehotan erityisesti kiinnittämään huomiota paljonpuhuvaan "ennaltaehkäisyn" käsitteeseen):

Kysehän on nyt siitä, että monet arvostavat Savukeitaan toimintaa muuten, mutta he eivät näe mitään hyviä perusteluita sille, miksi sen pitää kannatella Hännikäisen poliittista projektia. (...) Hännikäisellä on sananvapaus periaatteessa ja käytännössä, vaikka Savukeidas ei hänen poliittista projektiaan kannattelisi miltään osin.

Olen sen verran "keskustellut", että uskon mieluummin ennaltaehkäisyyn. Mitä pienemmäksi ja vähemmän arvovaltaisessa (esim. ei-savukeitaalaisessa) kehyksessä toteutetuksi ihmisarvoa polkeva liikehdintä jää, sitä vähemmän tarvitsee "vuoropuhella" sen kanssa jatkossa.

Nämä uussensorit eivät siis pyri viemään minulta sananvapautta absoluuttisessa mielessä, vaan pyrkivät tunkemaan minut julkisen sanan marginaaliin. Kustantajaani painostamalla he myös yrittävät vaikeuttaa ammatinharjoittamistani ja kaventaa julkaisumahdollisuuksiani.

Aiemmin tällaista toimintaa olisi pidetty häpeällisenä. Vuonna 1975 kirjailija Matti Rossi ilmiantoi unkarilaisen kollegansa Dénes Kissin neuvostovastaisista puheista kommunistisen Unkarin viranomaisille. Teko johti Rossin erottamiseen Suomen Kirjailijaliitosta ja voimakkaaseen julkiseen paheksuntaan Rossia kohtaan. 1970-lukua ei yleisesti pidetä vapaamielisyyden kukoistuskautena, mutta tuolloinkin kirjailijan työn haittaamista pidettiin törkeänä omanpesänlikaamisena ja loukkauksena ilmaisunvapautta kohtaan. Tällä hetkellä on ilmeisesti täysin salonkikelpoista estää kirjailijan julkaisumahdollisuuksia poliittisista syistä.

Huomionarvoista kuluneen viikon tapahtumissa on myös se, että tuleva kirjani ei ole vielä ilmestynyt. Ainoastaan johdantoluku on tähän mennessä ollut yleisön saatavilla. Mainitsemani julkiset hyökkäykset eivät siis kohdistu tai voikaan kohdistua juuri tämän esseekokoelman julkaisua vastaan, vaan tuotantoni julkaisemista vastaan yleensä. Olli Löyttykin paheksui sitä, että Savukeidas "yhä vain" julkaisee teoksiani eikä ole ymmärtänyt antaa minulle kenkää.

Huomionarvoista on sekin, että kirjani on lukematta yritetty leimata jonkin "poliittisen projektin" osaksi, siis propagandateokseksi. En ole koskaan kirjoittanut mitään silkassa propagandistisessa tarkoituksessa. Kunnia ei sisällä mitään poliittista ohjelmaa eikä asetu minkään poliittisen suuntauksen äänitorveksi. Se ei myöskään sisällä kiihottamista kansanryhmää vastaan, yllytystä väkivaltaan tai muuta lainvastaiseksi luokiteltavaa. Se käsittelee mieheyttä tietystä näkökulmasta, nimittäin omastani. Se, että kirja näin ollen sisältää tietynlaisen maailman- ja ihmiskuvan, on selvästikin rikos joillekin niistä, jotka eivät tätä katsomusta jaa. He pelkäävät yksinkertaisen ja helposti manipuloitavan yleisön saavan teoksesta vaarallisia vaikutteita ja haluavat valistuneen etujoukon edustajina estää hyvämaineisia kustantajia julkaisemasta sitä. Tämä on ollut sensorien ja kirjarovioiden sytyttäjien mentaliteetti kautta aikojen. Saman mentaliteetin edustajia ovat Salman Rushdielle raivostuneet muslimifundamentalistit - hekään eivät suoranaisesti pyrkineet estämään Saatanallisten säkeiden julkaisua, vaan ainoastaan tappamaan sen kirjoittajan.

En ole myöskään koskaan vaatinut minkään teoksen julkaisematta jättämistä, olipa sen sisältö tai kirjoittaja minulle miten vastenmielinen tahansa. Noudatan periaatetta, että kaikille on suotava vapaus sanoa sellaista mitä ei haluta kuulla ja levittää sitä parhaaksi katsomallaan tavalla. Kuten George Orwell sanoi, jos tämä vapaus taataan, kaikki muu seuraa siitä.

Elämme mielenkiintoisia aikoja. En osaa nimetä parin kolmen viime vuosikymmenen ajalta ainuttakaan kirjaa, johon olisi reagoitu vastaavalla tavalla - vieläpä ennen sen ilmestymistä. Ennakko- ja itsesensuurin vaatimus on palannut yhteiskuntaan, ja tällä kertaa sitä ajaa myös ihmisryhmä, joka on sitä perinteisesti kiivaimmin vastustanut: taiteen ja tieteen toimijat. Ja kaikki tämä rajoittaminen tapahtuu epämääräisten "ihmisvihan", "seksismin", "ihmisarvon polkemisen" ja "fasismin" iskusanojen avulla, joita ei erikseen tarvitse määritellä.

Vetoan tässä kaikkiin niihin, jotka arvostavat vapautta - riippumatta siitä, ovatko he kanssani samanmielisiä, erimielisiä vai asenteeltaan neutraaleja. Pysäyttäkää totalitarismin henki ennen kuin se riistäytyy valloilleen. Ilmaiskaa paheksuntanne mainitsemiani kirjallisen vapauden vihollisia ja heidän myötäilijöitään kohtaan. Tuomitkaa kaikki yritykset vaikuttaa kustantamojen oikeuteen päättää omista kustannusohjelmstaan, sillä tämä oikeus on paitsi kirjallisen ilmaisunvapauden, myös laadukkaan ja monipuolisen kirjallisuuden tae.

Toivon, että tätä kirjoitusta levitetään mahdollisimman laajalle. Toivon, että käsittelemäni vaaratekijät otetaan vakavasti. Ja ennen kaikkea toivon solidaarisuutta Savukeitaalle ja kustannuspäällikkö Ville Hytöselle, joka on polemiikin aikana osoittanut esimerkillistä moraalista lujuutta kieltäytyessään taipumasta loanheiton alla.


Timo Hännikäinen
kirjailija
Helsinki