Sain viimein tilaisuuden nähdä Michael Haneken viimeisimmän elokuvan Valkoinen nauha (Das Weisse Band, 2009), kun dvd-painos löytyi elokuvia maahantuovasta liikkeestä.
Olen pitkään pitänyt Hanekea eurooppalaisen elokuvan kantavana voimana ranskalaisen Gaspar Noén ohella, ja Valkoinen nauha vahvisti käsitystäni. Se on mestariteos, mahdollisesti paras Haneken elokuva tähän mennessä. Siinä kaikki tuntuu olevan kohdallaan: filmi on verkkainen mutta tiivis, ja monitasoinen sekä visuaalisesti että tarinana. Kuvaus ja leikkaus ovat suorastaan nerokkaita. Bergmanin ja Bressonin kaltaisten suuruuksien vaikutus näkyy, mutta ennen kaikkea elokuva on tekijänsä näköinen. On synti ja häpeä, että elokuva on nähty Suomessa vain Espoon Ciné -festivaaleilla. Teatterilevitykseen sitä ei ilmeisesti taloudellisten tappioiden pelossa otettu, ja kotimaista dvd-painostakin saamme odottaa.
Pohjoissaksalaiseen maalaiskylään juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa sijoittuva elokuva on allegorinen kuvaus väkivallan ja fundamentalismin syntyaineksista. Lasten ja vanhempien suhteita leimaavat puritaaninen seksuaalikielteisyys, brutaalit kasvatusmenetelmät ja kaiken läpäisevä kateuden, epäluulon ja vihan ilmapiiri. Tukahduttavassa ympäristössä lapset kapinoivat viemällä vanhempiensa ihanteet (joita nämä saarnaavat mutteivät toteuta) ääripisteeseensä: isien synnit todella kostetaan kolmanteen polveen saakka, jne. Kaiken taustalla on lähestyvä maailmansota, jossa 1800-luvun porvarisidyllin pimeät ja traumatisoivat puolet purkautuvat kollektiivisena teurastuksena. Puhumattakaan kaikesta, mihin vuodet 1914-18 Saksassa ja Euroopassa johtivat: natsismi, rotuviha, massaliikkeet, vainot.
Täytyy kuitenkin muistaa, että Saksa ja sen historia ovat Valkoisessa nauhassa pelkkä viitekehys. Periaatteessa elokuvassa kuvatut häiriökäyttäytymisen mekanismit ovat universaalisti sovellettavissa. Mietinkin, millainen elokuva olisi ollut sijoittuessaan vaikkapa islamilaiseen maailmaan. Se olisi ollut todella radikaali ratkaisu ja sitonut sen tapahtumat tiukemmin nykypäivään - tarinan sadistinen kasvatusmalli ja sukupuolinen ahdasmielisyys kuuluvat länsimaissa onneksi pitkälti historiaan. Islamilaisessa kulttuurissa lasten fyysinen pahoinpitely, patriarkaalinen perhekuri, sukupuolten erottaminen toisistaan arkielämässä sekä suljettu ja ongelmistaan ulkomaailmaa syyttävä yhteisömalli ovat yhä arkipäivää. Kenties musliminuorten keskuudessa nouseva uskonnollinen fanatismi ja terrorismi eivät olekaan kapinaa länttä, vaan omaa repressiivistä ja näköalatonta kulttuuria vastaan. Tiedostamatonta ja käänteistä kapinaa, jossa vanhempien arvomaailman vinoutuneisuus osoitetaan reductio ad absurdum -menetelmällä.
Jos Valkoinen nauha olisi sijoittunut vaikkapa Saudi-Arabiaan, sen sulattaminen olisi ollut vasemmistolaisille tiedostajille paljon vaikeampaa. Nythän he voivat turvallisesti katsoa sitä kuvauksena "sodan ja fasismin" synnystä.
Mutta Haneke on identiteetiltään länsimainen ja eurooppalainen ja kuvaa meidän kulttuuripiirimme ongelmia. Hyvä niin, sen puolen hän tuntee. Näkemäni ja lukemani Haneken haastattelut ovat poikkeuksetta olleet antoisia. Hän ei tyydy puhumaan pelkistä teknisistä yksityiskohdista, vaan avaa elokuviensa ajatusmaailmaa, muttei kuitenkaan sorru selittämään niitä puhki. Valkoisen nauhan dvd-painoksestakin (julkaisija brittiläinen Artificial Eye) löytyy hyvä, valaiseva haastattelu, ja Suomessa takavuosina julkaistulta Haneken dvd-boksilta löytyvät haastattelut ovat klassikoita.
Kuulin huhun, että Hanekella olisi vireillä filmiprojekti Michel Houellebecqin kanssa. Jos se pitää paikkansa, odotan innolla yhteistyön hedelmiä. Vaikkei uutta mestariteosta syntyisikään, kahden niin valovoimaisen hahmon lyödessä päät yhteen on odotettavissa vähintäänkin jotain kiinnostavaa.
