Jonkin Norman Mailerin romaanin (saattoi olla Porton haamu tai Pyövelin laulu) suomennoksessa kääntäjä oli päätynyt moniin perin merkillisiin ratkaisuihin. Johnny Cashin nimi oli suomennettu "Käteis-Jussiksi" ja country & western kääntyi muotoon "maaseutua ja länttä". Kenties suomentaja oli halunnut käännöksen kieleen lisää kansanomaista raflaavuutta, en osaa muuten ymmärtää miksi erisnimi ja kaikille tuttu musiikkitermi on pitänyt kääntää. Joka tapauksessa ratkaisut ovat niin luovia, että Martti "Tosiosose" Anhavakin kalpenee kateudesta. Harmi vain, että kääntäminen ei ole luovaa toimintaa, vaan hyvin säänneltyä ja matemaattista työtä. Sen vuoksi edellä mainittujen kaltaisilla ratkaisuilla on tulevaisuudessa lähinnä kuriositeettiarvo.
Oikealta Käteis-Jussilta eli John R. "Johnny" Cashilta (1932-2003) ilmestyi hiljattain postuumi levy. Kyseessä on kuudes ja viimeinen osa kuuluisasta American -albumisarjasta, josta tuli sekä suurmenestys että joutsenlaulu. Olen arvostanut suuresti aiempia osia, ja pelkäsin etukäteen, että uudessa levyssä olisi kyse rahastuksesta. Kappaleisiin oli ennen Cashin kuolemaa ehditty äänittää vain laulut, ja joukko aiempiin sessioihin osallistuneita muusikoita äänitti taustat myöhemmin. Onneksi pelkoni osoittautui aiheettomaksi: Ain't No Grave on mainio levy ja kunniallinen päätös American -sarjalle.
Albumilla vallitsee aiemmista osista tuttu eleettömän intiimi tunnelma, pääosassa on laulu ja taustat on tehty hillityllä otteella. Rockkriitikko tai joku muu ihmislajin vähempiarvoinen edustaja saattaisi sanoa, että tämä on "vanhan toistoa" ja ettei ole "uudistuttu" tarpeeksi. Mitäköhän Cashin uudistuminen olisi voinut tarkoittaa? Konemusiikkiako kenties, vaiko progressiivista rockia? Minusta vanha Johnny olisi voinut tehdä yhtä ja samaa juttua vielä vaikka 30 vuotta, kunhan se olisi kuulostanut yhtä komealta kuin uuden albumin nimikappale, tulkinta traditionaalisesta uskonnollisesta laulusta Ain't No Grave (Can Hold My Body Down).
Levy on kieltämättä nimetty osuvasti. Cashin pitkä ura oli melkoista vuoristorataa, ja kerta toisensa jälkeen hän osoitti kykynsä nousta pohjalta uudelleen ja valloittaa uusi yleisö. Ensimmäinen tällainen "ylösnousemus" tapahtui 1968, kun Cash oli hankkiutunut eroon pahasta alkoholi- ja huumeongelmastaan. Vaikka hän oli suuren yleisön countrytähti, toimittaja Patrick Carrin kanssa kirjoitettu omaelämäkerta paljastaa hänen eläneen 60-luvulla underground-rokkarinkin mittakaavassa kuluttavaa elämää. Hänellä oli tapana ajella Cadillacilla viina- ja amfetamiinipöllyssä, ja auton kolaroituaan hän marssi saman tien ensimmäiseen vastaantulevaan autoliikkeeseen ostamaan uuden, jotta sekoilu saattoi jatkua. Kerran vetäydyttyään vuorille juopottelemaan hän sammui aurinkotuoliin, ja horroksen aikana hänen asuntovaununsa syttyi tuleen. Seuranneessa metsäpalossa kuoli sukupuuttoon vuorella elänyt harvinainen lintulaji - Cash siis jätti maailmaan muunkinlaisen kuin musiikillisen jäljen.
Raitistumisen jälkeen ilmestyneet erinomaiset konserttitaltioinnit Johnny Cash at Folsom Prison ja Johnny Cash at San Quentin nostivat hänen suosionsa jälleen huippulukemiin. 1980- ja 90-luvuilla Cash oli rutinoitunut ja lähes pelkästään konsertteja tekevä viihdyttäjä, jonka parhaiden päivien uskottiin yleisesti olevan ohi. Mutta sitten tuottaja Rick Rubin pyysi häntä tekemään studiolevyn, ja yhteistyöstä syntynyt American -sarja teki menneen maailman mieheksi luullusta laulajasta nuoremmankin yleisön sankarin.
Ain't No Gravella Cash laulaa myös Raamatun ensimmäisen korinttilaiskirjeen säkeet 15:55, jotka nykyisessä suomennoksessa kuuluvat:
Missä on pistimesi, kuolema?
Missä on voittosi, kuolema?
Sopivat jäähyväissanat mieheltä, jonka musiikki todennäköisesti löydetään yhä uudelleen tulevaisuudessakin.
