Jotkut lukijat ovat kaiketi huomanneetkin, että muuan blogi on viime aikoina toiminut käytännössä Marginalian varjoblogina. Loistava puhalllus on tänä vuonna päivittynyt harvakseltaan, ja varsinkin parin kolmen viime kuukauden merkinnät ovat käsitelleet pääosin minua, silloin tällöin myös Tommi Melenderin blogia.
Blogin pitäjä Lassi Kämäri näyttää pitävän minua (ja ilmeisesti myös Melenderiä) parhaana esimerkkinä "aikalaishulluudesta", jota hän ilmoittaa bloginsa käsittelevän. Oikeastaan voisin tässä käyttää Kämäristä hänen oman estetiikkansa mukaisesti nimeä Kassi Lämäri, yksi lukija kun ei ottanut uskoakseen, että kyseessä on todellinen henkilö, vaan epäili häntä jonkin opiskelijaporukan kollektiivisesti luomaksi vitsiksi.
Yksi toistuva piirre Lämärin minua käsittelevissä merkinnöissä on se, että hän kiistää minun olevan oikea kirjailija ja pitää minua julkisuushakuisena harrastelijana. Tämä on tietysti kovin imartelevaa mieheltä, jonka oma tuotanto koostuu "jokapäiväinen leipämme viedään kehitysmaiden lasten suusta" -tasoisista aforismeista, joiden tärkein levittäjä on ollut niitä Princess Royal -teepusseihin painattanut elintarvikefirma Transmeri. Mutta kiinnostampaa on hänen pikkusieluinen raivonsa, joka tunkee läpi koko blogista, ei pelkästään allekirjoittanutta koskevista merkinnöistä.
Pikkusieluisuus ilmenee Lämärillä kyvyttömyytenä tai haluttomuutena nähdä muita kuin kirjaimellisia merkityksiä sekä moraalisena tuohtumuksena asioista, jotka yleensä saavat iltapäivälehtien yleisönosastokirjoittajat tulistumaan. Jälkimmäisestä löytyy viihdyttäviä esimerkkejä täältä ja täältä. Yksitotisessa jäärävasemmistolaisuudessaan Lämäri on oikeastaan eräänlainen karvalakkieditio Putte Wilhelmssonista.
Filistealaisen raivonpuuskan Lämärissä aiheutti myös alkuvuodesta 2009 ilmestynyt neljäs kirjani. Siihen hän on merkinnöissään palannut yhä uudelleen, vaikka tuomitsi (ilmeisesti sitä lukematta) teoksen eri verkkofoorumeilla "ilmaisultaan epäonnistuneeksi" ja muutenkin kelvottomaksi.
Minusta moinen fiksoituminen yhteen kirjailijaan ja hänen tuotoksiinsa on perin outoa, enkä lähde arvailemaan sen psykopatologista tai muuta taustaa. Lämärin purkauksissa on kuitenkin aistittavissa itsensä henkiseen / kirjalliseen / sosiaaliseen umpikujaan ajaneen ihmisen patoutunutta aggressiota, joka etsii sopivaa kohdetta ja sellaisen löydettyään takertuu siihen pakkomielteisesti.
Pahin loukkaus tällaisen ihmistyypin edustajaa kohtaan on jättää hänet kiehumaan omissa liemissään. Olkoon tämä siis ensimmäinen ja viimeinen merkintä, jonka kirjoitan Kassi Lämäristä tähän blogiin.
