Olin tänään Helsingin hovioikeudessa seuraamassa Jussi Halla-ahon tapauksen suullista pääkäsittelyä. Lyhytmuistisille tiedoksi, että oikeudenkäynti oli jatkoa viimesyksyiselle käräjäoikeuden istunnolle, jossa puitiin tätä nettikirjoitusta. Rikosnimikkeet olivat käräjillä kiihottaminen kansanryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkominen, joista ensimmäinen hylättiin ja jälkimmäisestä määrättiin sakkoja. Hovioikeuden tuomiota joudutaan näillä näkymin odottamaan elokuulle saakka kesäajan ja oikeustalon muuton takia.
Huonona herääjänä ehdin paikalle vain syyttäjän ja Halla-ahon loppulausuntojen ajaksi, mutta ilmeisesti en menettänyt paljoa, koska varsinainen käsittely oli kuulemma pitkälti käräjäoikeuden istunnon toisintoa. Istunto ei myöskään ollut samanlainen media- ja yleisötapahtuma kuin syksyllä 2009, vaan tällä kertaa kaikki seuraamaan tulleet mahtuivat istunnolle varattuun pieneen saliin.
Halla-aholta puuttuu poliittisen demagogin tai kansanjohtajan karisma, mutta verbaalisesti hän on taitava, mikä näkyi hänen loppupuheenvuorossaan. Syyttäjä Kolehmaisen esiintyminen oli kovin vaisua. Oikeusistunnoissa harvemmin vierailevana minua hämmensi se, että syyttäjä vetosi puheenvuoroissaan brittiläiseen, belgialaiseen ja jopa turkkilaiseen ennakkotapaukseen. Tämä on tietenkin osa EU:n lainsäädännön yhdenmukaistamisen trendiä, joka sinällään tuntuu kylmäävältä. En haluaisi omaa oikeustapaustani ratkaistavan ulkomailla tehtyjen päätösten mukaan jo maiden erilaisten oikeushistorian ja -perinteiden vuoksi. Turkkilaiseen tapaukseen vetoaminen oli erityisen outoa, Turkki kun ei ole EU-maa eikä länsimaisen oikeusvaltion malliesimerkki.
Mitä itse oikeudenkäynnin luonteeseen tulee, olen ammatikseni kirjoittavana ihmisenä huolestunut monista sen piirteistä. Erikoista kyllä, vaiteliain tapauksesta on ollut juuri oma viiteryhmäni: lukeneisto ja kulttuurieliitti. Se ei ole lainkaan osoittanut huolestumistaan siitä yhteiskunnan monikulttuuristumisen oheistuotteesta, jonka luulisi koskettavan sitä eniten: sananvapauden kaventumisesta. Tässä asiassa on tapahtunut Euroopassa viime vuosikymmenten aikana selvä muutos. Kun Salman Rushdie sai kuuluisan fatwansa 1980-luvun lopulla, poliitikot ja suurin osa lukeneistosta tuomitsivat fundamentalismin ja ilmaisivat sympatiansa kirjailijaa kohtaan. Iranille ja Ruhollah Khomeinille ei osoitettu ymmärtämystä, eikä yksikään länsimainen hallitus esittänyt anteeksipyyntöä. Muistan tuolta ajalta oman kymmenvuotiaan tuohtumukseni ja iloni siitä, että vapaa maailma asettui puolustamaan ilmaisunvapautta.
Vuonna 2001 ilmapiiri oli jo toinen. Ranskassa Michel Houellebecq aiheutti kohun teoksellaan Oikeus nautintoon -romaanillaan, jonka päähenkilö herjasi islaminuskoa ja muslimeita raflaavin sanakääntein. Kirjailija valoi öljyä liekkeihin sanomalla haastattelussa islamia ”maailman typerimmäksi uskonnoksi” ja Koraania ”vihan tekstiksi”. Houellebecq ei saanut fatwaa kuten Rushdie, eikä häntä murhattu kuten elokuvaohjaaja Theo Van Gogh. Sen sijaan hänet haastettiin omassa kotimaassaan oikeuteen ”rotuvihaan yllyttämisestä”, mitä vastaa Suomen laissa kiihottaminen kansanryhmää vastaan. Houellebecq voitti oikeusjutun, mutta itse haasteen viesti oli oireellinen: oikeus arvostella uskontoja ei enää ollut itsestäänselvyys, ainakaan muhamettilaisuuden tapauksessa.
Sanankäyttäjän tässä maassa nauttima vapaus on haurasta juuri siksi, että siitä tulee kovin helposti itsestäänselvyys. Ihminen, joka ei ole kokenut mielipidevainoa ei aina ymmärrä, että lain turva on historiallinen saavutus eikä luonnollinen tila. Sananvapautta rajoittavia säädöksiä ei ymmärretä vastustaa, koska mihin syntymälahjana saatu vapaus nyt voisi kadota, ja niinpä säädöksiä tulee lisää. Juuri näin vapaus menetetään, vaivihkaa.
Siksi sananvapausjärjestöjen ei pitäisi kiinnittää huomiotaan pelkästään autoritaarisiin maihin, vaan puolustaa ilmaisunvapautta myös ja ehkä ensisijaisesti siellä, missä se lakisääteisesti vallitsee. Suomen PEN-klubin ala-arvoinen toiminta Halla-ahon oikeudenkäynnin ensimmäisessä vaiheessa sai minut päättämään, etten vastaisuudessakaan liity sen jäseneksi. Järjestön johto antoi asiasta ympäripyöreitä kommentteja, joissa annettiin ymmärtää, että Halla-ahon olisi pitänyt varoa sanojaan. Tällaista joukkoa edesmennyt Theo Van Gogh olisi nimittänyt "kamelinnussijoiden viidenneksi kolonnaksi" enkä ymmärrä, miten sellaiset voivat puolustaa minun etujani.
