William Wyler (1902-1981) kuuluu niihin klassisen Hollywoodin suuruuksiin, joista ei nykyään liiemmin pidetä meteliä. Film noir -kirjassaan Seinä vastassa (Suomen elokuva-arkisto, 1982) Matti Salo lainaa David Morse -nimisen kirjoittajan mietteitä Wyleristä:
On tuskin yllättävää, että Wyler ei ole nykyään muodissa, sillä hänen teoksensa ilmenevät vapauden kieltona. Wylerin elokuvan kehitelmässä mahdollisuudet asteittain saarretaan, hänen henkilöhahmonsa liikkuvat yhä pienemmissä kehissä - vapaus näyttäytyy kiusauksena, eräänlaisena syöttinä johon hänen henkilönsä hanakasti tarttuvat vain tuhotakseen itsensä ja siten todistavat oman olemassaolonsa valheellisuuden, niin kuin MacBeth kuunnellessaan kolmen noidan ennustuksia.
Morsen katkelmaan voisi lisätä, että Wyler heittää katsojalle aivan samanlaisen valheellisen syötin. Hänen elokuviaan katsoessa haluaa uskoa, että ihmisen luontainen oikeudentaju tai henkilöhahmojen parhaat luonteenpiirteet lopulta pääsevät voitolle, mutta lopussa huomaa järkytyksekseen, että henkilöt ovat alusta saakka kulkeneet tuhoaan kohti ennalta määrättyä polkua pitkin. Juuri katsojan odotuksilla pelaaminen on Wylerin julminta kissa ja hiiri -leikkiä, ja kehittyy huippuunsa pitkän uran tehneen ohjaajan myöhäistuotannossa.
Aikanaan arkaa aihetta eli homoseksuaalista suhdetta käsittelevä Huhu (The Children's Hour, 1961) rakentaa painostavan tarinan valheellisesta syytöksestä ja sen seurauksista pikkukaupunkimiljöössä. Katsoja odottaa totuuden paljastuvan, mikä tapahtuukin, mutta vasta kun kaikki on liian myöhäistä ja päähenkilöiden elämä jo pilalla. Elokuva loppuu kohtaukseen, jossa Audrey Hepburn kävelee pois hirttäytyneen Shirley MacLainen hautajaisista ja hänen entinen rakastettunsa James Garner katselee häntä etäisyyden päästä. Se on vähintään yhtä musertava kohtaamattomuuden ja determinismin kuva kuin Kolmannen miehen loppu. Viimeinen mahdollisuus toiveikkaaseen päätökseen ei toteudu: rakastavaiset eivät palaa yhteen, vaan Hepburn jatkaa ilmeisesti kohtalonsa hyväksyneenä määrättyyn suuntaansa ja Garner, joka ei osaa lakata potkimasta tutkainta vastaan, katselee haikeana perään.
Kenties terävimmin predestinaation kuvio piirtyy Wylerin viimeisessä elokuvassa Tapaus L. B. Jones (The Liberation of L. B. Jones, 1970). Nykyään pirullisen vaikeasti saatavilla oleva elokuva on hatunnoston arvoinen suoritus siksikin, että Wyler on onnistunut luomaan mestariteoksen rotudraaman, lajityypeistä puisevimman, puitteissa.
Alunperin elokuvan pääosaa asianajaja Oman Hedgepathina piti esittää Henry Fonda eikä Lee J. Cobb. Amerikkalaisen suoraselkäisyyden perikuva Fondan laittaminen moraaliseksi pelkuriksi osoittautuvan juristin rooliin olisi ollut hurja temppu, paljon räväkämpi kuin Fondan myöhempi tylsä rooli Huuliharppukostajan konnana.
Hedgepathin henkilökuva on järkyttävä ja traaginen, koska elokuvan alusta saakka on selvää, että hän etsii sisäistä puhtautta, mutta lopussa uhraa kaiken muun ohella myös tämän tavoitteensa vain ollakseen sosiaalisesti salonkikelpoinen. Kun hän painaa villaisella kaupungissaan tapahtuneen raa'an rotumurhan ja kehottaa katuvaa syyllistä unohtamaan koko jutun, hänessä puhuu ikiaikainen vanhan etelän rotuerotteluperinne, joka on osoittautunut hänen sisäisiä pyrintöjään vahvemmaksi. Hedgepath tiedostaa tämän itsekin ja kärsii siitä, ja kun hän kävellee elokuvan lopussa murtuneena miehenä takaisin taloonsa, katsoja yhä säälii häntä. Ihmisen ristiriitaisen pyristelyn tulkkina Wyler on lahjomaton.
Helpotusta ei myöskään tuo Tapaus L. B. Jonesin vastenmielisimmän henkilöhahmon, rasistisen öykkäripoliisi Stanley Bumpasin murha elokuvan loppumetreillä. Muuan kinefiiliystäväni totesi osuvasti, että se ei tuota kummempaa tyydytystä kuin vesikauhuisen koiran lopettaminen. Bumpas on brutaali, animaalinen tyyppi, jollaiset tekevät likaisen työn jokaisessa sortojärjestelmässä, mutta ovat samalla sortokoneiston alin ja helpoimmin korvattava lenkki. Hedgepathin kaltaiset yksilöt, joista sorron jatkuminen oikeasti riippuu, eivät koskaan saa rangaistustaan. Pahan poliisin ampuminen on katharsiksen irvikuva, mutta tuskallisinta on, että se on Wylerin kuvaamassa maailmassa ainoa mahdollinen katharsiksen muoto. Kaikki jatkuu kuten ennenkin, eivätkä yksityiset kostot ja lyhyet väkivallan purkaukset suista mitään radaltaan.
Tapaus L. B. Jonesin jälkeen Wyler eli vielä reilut kymmenen vuotta, muttei enää ohjannut elokuvia, ilmeisesti terveydellisistä syistä. Hän saattoi olla myös kyllästynyt elokuvantekoon petyttyään siitä, ettei hän päässyt ohjaamaan Panssarikenraali Pattonia (1969), vaan ohjaajaksi valittiin Franklin J. Schaffner. Hyvä Pattonista tuli ilman Wyleriakin, mutta se on pitkälti pääosaa esittäneen loistavan George C. Scottin ansiota. On turhauttavan hauskaa spekuloida, millainen mestariteos olisi saatu aikaan Wylerin psykologisen silmän ja Scottin näyttelijänlahjojen yhdistyessä.
