Siitoimen persoona herättää kiinnostusta yhä, luultavasti myös siksi, että hän on vaikeasti määriteltävissä. Oliko hän urbaani kylähullu, poliittinen äärimmäisyysmies vai elämäntaiteilija? Siitoimen kulttimaineesta kertoo jotakin se, että hänen jäämistönsä huutokaupattiin ja päätyi keräilijöille ja antikvariaatinpitäjille. Omaan lipastonlaatikkooni jäämistöstä on eksynyt Siitoimen kesätyöpaikasta lähettinä saama työtodistus ("Hän suoritti työtehtävänsä tunnollisesti ja vastuuntuntoisesti ja käyttäytyi esimerkillisesti."), hänen kannattajiensa vappumarssia esittävä valokuva sekä Kansallis-mytologisen yhdistyksen pamfletti nimeltä Rotu-oppi.
Olen pitänyt Siitointa räikeydestään huolimatta harmittomana hahmona, ja poliittisesti hän olikin sitä. Natsismin uutta nousua pelkäävät voivat olla levollisin mielin, kun führerkandidaatti pitää hihassaan hakaristinauhaa, hirttää muuminuken talonsa edustalle, uskoo yhdessä edellisistä elämistään olleensa ranskalainen aatelismies ja julistaa olevansa "kivenkova rasisti, fasisti ja sadisti". Sellaisen kelkkaan ei nykyaikana lähde kukaan täysipäinen. On epäselvää, kuinka vankasti Siitoin uskoi poliittisiin päämääriinsä. Hän ei selvästikään ollut tyhmä mies, joten hänen täytyi tajuta, että halutessaan todella tehdä oikeistoautoritaarisen vallankumouksen pitäisi valita aivan toisenlainen lähestymistapa. Tuskin hän edes tavoitteli poliittista uskottavuutta, vaan halusi pikemminkin elää jotakin eriskummallista fantasiaa. Tärkeintä oli show, näyttävyys, spektaakkeli.
Tämä tekee Siitoimesta puhtaasti postmodernin hahmon. Hänelle politiikka oli suurta karnevaalia ja pinta pinnanalaista tärkeämpää. Ja jos kaikki identiteetit ovat nykyään heimoidentiteettejä tai yksilön vapaasti poimittavissa kuin munat korista, miksei identiteettiä voisi rakentaa myös natsismista? Ei kunnon relativistin pitäisi nähdä asiassa mitään kummallista. Jos modernin ihmisen on Wilden sanoin joko oltava taideteos tai pukeuduttava taideteokseen, Siitoin oli puhdasverinen elämäntaiteilija, jonka merkittävin teos oli hän itse.
Siitoimen haastattelut ja muut julkiset esiintymiset ovatkin loistavaa viihdettä. Harva asia ällistyttää niin kuin lacostepaitaan ja SS:n koppalakkiin pukeutunut mies, joka puhuu vakavalla naamalla suhteestaan Luciferiin, sadoista rakastajattaristaan ja kranaatinräjähdysten kodikkuudesta. Vielä oudompaa on, ettei kyse ole mielipuolesta, vaan Siitoin osaa olla myös itseironinen. Muutakin kuin verrattoman viihdearvon ovat jotkut nähneet Siitoimessa: vaikka hänen poliittista puoltaan eivät kaiketi ota vakavissaan edes uusnatsit, monet okkultismista kiinnostuneet myöntävät miehen ansiot sillä saralla, ja häntä on verrattu Anton LaVeyn ja Aleister Crowleyn kaltaisiin legendaarisiin hörhöihin. Monipuolisen ja hilpeän yleiskuvan Siitoimesta saa esimerkiksi Mesikämmen-blogin artikkeleista.
Yksityiselämässään Siitoin ei ollut yhtä harmiton kuin poliittisesti, vaan hänen jälkikasvunsa joutui ilmeisesti kärsimään isänsä alkoholismista ja ideologisista päähänpinttymistä. Isän valtakunta -dokumentissa käsittääkseni tuodaan lasten näkökulmaa paljonkin esiin.
Vasemmistoradikaaleiltakin löytyy oma Pekka Siitoimensa, nimittäin Akuliina Saarikoski. Hän ajaa omaa queer-anarkistista "vallankumoustaan" hyvin siitoinmaisin keinoin, eli toinen toistaan räikeämmillä ja absurdimmilla lausunnoilla sekä valtaväestölle mahdollisimman vastenmielisillä tunnuksilla ja iskulauseilla. Selvästi hänellekin on tärkeintä show, poseeraus ja massasta erottuminen. Mutta Pekka oli hauskempi.
