Olen usein nimittänyt Ylioppilaslehteä akateemiseksi versioksi City-lehdestä, ja MOT: julkaisun nykyinen päätoimittaja Maria Pettersson onkin entinen Cityn toimittaja. Pääkirjoituksessa Pettersson antaa täyden tukensa lukumääräneutraalille avioliitolle. Itse artikkelin kirjoittaja Maria Manner kuuluu maamme aktiiviseen tiedostajafalangiin, ja on kuluneen vuoden aikana kunnostautunut mm. selittämällä parhain päin toiseutta edustavien jamaikalaisten reggae-muusikoiden homovastaisia lausuntoja.
Cityn ja Ylioppilaslehden rinnastaminen ei sekään ole pelkkä vitsi. Edellinen edustaa ultrahedonistista trendi- ja kulutuskeskeisyyttä, jälkimmäinen lähinnä vasemmistoliberaalia idealismia, mutta nämä maailmankuvat eivät pohjimmiltaan ole kaukana toisistaan. Molemmat ihannoivat nautintoja, vapautta ja rajojen rikkomista. Samoin talousvaikuttajien huippukokouksissa voi vain ihmetellä, miksi liituraitamiesten ja heitä katukivillä paiskovien rastatukkaisten vaihtoehtoihmisten välillä vallitsee moinen epäsopu: kumpikin joukko vaatii lisää vapauksia, vähemmän sääntöjä ja rajatonta maailmaa.
Mutta nyt itse asiaan, eli polygamiaan. Idean älyttömyyden voi usein paljastaa laatimalla siitä kaavan; sovellan metodia nytkin. "Lukumääräneutraali avioliitto" tarkoittaa linkittämäni artikkelin mukaan sitä, että polygamia ja monogamia voivat elää rinnakkain samassa yhteiskunnassa. Eli kenellä tahansa on oikeus ottaa mielensä mukaan joko yksi tai useampia partnereita, eikä keneltäkään saa riistää tätä valinnanvapautta. Henkilö A voi siis ottaa puolisoikseen vaikkapa henkilöt B, C ja D. Olisi toki hirveää ahdasmielisyyttä sitoa B, C ja D vain yhteen puolisoon, joten hekin voisivat siis halutessaan ottaa A:n lisäksi muita puolisoita. Niinpä vaikkapa B saisi mennä A:n lisäksi naimisiin myös E:n ja F:n kanssa. E voisi sitten naida myös G:n ja H:n, jotka puolestaan naisivat hänen lisäkseen I:n ja J:n, ja niin edelleen ad infinitum.
Lopputuloksena olisi todellinen 60-lukulainen vapaan rakkauden paratiisi: lopulta kaikki olisivat naimisissa keskenään eikä kukaan kuuluisi kenellekään. Yhtä suurta perhettä kaikki; tätä seksuaaliradikaalit kaiketi haluavatkin. Kaavasta puuttuvat vain sellaiset inhimilliset tekijät kuin mustasukkaisuus ja omistushaluisuus, mutta sellaisethan ovat vain markkinavoimien turmelemien ihmisten kypsymättömyyttä, ja katoavat kuin itsestään vapaaseen ja tasa-arvoiseen yhteisöllisyyteen siirryttäessä.
Yhteenveto: yhteiskunta voi olla joko yksi- tai moniavioinen, muttei molempia yhtä aikaa eikä mitään siltä väliltä. Jos minulta kysytään, valitsen paljon mieluummin yksiavioisen mallin. Moniavioisuus sitoo kumppanin löytämismahdollisuudet yksioikoisesti varallisuuteen. Useimmilla ei ole varaa elättää kuin yhtä puolisoa tai tämän jälkeläisiä. Moniavioisissa yhteisöissä onkin paljon köyhiä miehiä, joiden kohtalona on jäädä loppuiäkseen lehdelle soittelemaan, kun naiset hakeutuvat rikkaan miehen haaremiin. Tulos olisi suurin piirtein sama, vaikka moniavioisia voisivat olla sekä miehet että naiset.
Erityisen huvittavaksi Ylioppilaslehden polygaamisen ristiretken tekee se, että maassamme mikään laki ei estä elämästä suhteessa useamman kumppanin kanssa. Aviorikoskin poistui laista jo vuonna 1948. Mutta jostain syystä radikaalit haluavat aina yhteiskunnan virallisen tuen elämäntavalleen. Niin, juuri sen saman yhteiskunnan, joka on heidän mielestään niin mätä, sortava ja syrjivä. Tämä on kummallista. Itseäni ei voisi vähempää kiinnostaa, saanko "yhteiskunnalta" tunnustusta, kunhan saan tehdä mitä lystään. Ilmeisesti juuri tätä Baudelaire tarkoitti sanoessaan, että usko edistykseen on laiskimusten oppi.
Baudelaire kirjoitti Alastomassa sydämessä toisenkin katkelman, joka käsittelee George Sandia, mutta kuvaa hyvin myös tuntemuksiani Ylioppilaslehden artikkelioksennuksen kirjoittajaa kohtaan:
Hän on ennen kaikkea ja ensisijaisesti suuri aasi; mutta hänessä on riivaaja. Kuka muu kuin Paholainen on suostuttanut hänet luottamaan hyvään sydämeensä ja terveeseen järkeensä, jotta hän puolestaan suostuttaisi kaikki muutkin suuret aasit luottamaan hyvään sydämeensä ja terveeseen järkeensä.
En voi ajatella tuota typerää luontokappaletta tuntematta tiettyä kauhun väristystä. Jos sattumalta kohtaisin hänet, en voisi olla paiskaamatta vihkivesimaljaa hänen päähänsä.
Näiden neutraalisuuskeskustelujen yhteydessä on tapana jossakin vaiheessa esittää hirtehinen argumentti lajineutraalista avioliitosta (rahvaanomaisemmin: "Koska sitten saa mennä naimisiin koiransa kanssa?"). Minun mielestäni pitäisi mennä pidemmälle. Lajineutraali suhde voisi liberaalin näkökulmasta olla ongelmallinen, koska eläimen tahdosta ei voi olla täyttä varmuutta ja luontokappale saattaa myös kärsiä asiasta. Mutta miten olisi suhdemalli, jota voisi kutsua vaikkapa elämäneutraaliksi? Vainajat eivät tiettävästi ainakaan kärsi, ja koska kaikki ovat autonomisia yksilöitä, omaisillakaan ei pitäisi olla nokan koputtamista asiaan. Jotta kaikki menisi vapaamielisen protokollan mukaan, asiasta pitäisi kysyä ihmiseltä vielä hänen eläessään. Ehkä tulevaisuudessa sairaaloista löytyy elintenluovutustestamenttien rinnalta kaavakkeita, jolla voin testamentata ruumiini eroottiseen käyttöön.
