Kouluissa historialliset tapahtumalinjat supistetaan kertomuksiksi sortajista ja sorretuista, vaikka historia tieteenä on koko olemassaolonsa ajan pyrkinyt eroon moisista dikotomioista. Tämä yksinkertaistaminen tuottaa yksilöitä, jotka eivät välttämättä osaa mainita muita merkittäviä asioita länsimaiden historiassa kuin holokaustin ja neekeriorjuuden. Holokaustin kaltaiset tapahtumat, jotka ennen käsiteltiin muun historianopetuksen ohessa, ovat saaneet pakolliset erityiskurssit.
Mitään uuttahan ei ole siinä, että historianopetus on poliittista. Poliittisesti korrekti sentimentalismi on vain tullut sotienvälisen, kansallista kertomusta vuoden 1917 kiintopisteestä korostavan historiantulkinnan tilalle. Mutta sentimentalismin valta on tosiasia, jonka havaitsee muuallakin kuin historianopetuksessa. Aikamme on romanttinen sanan sentimentaalisessa mielessä, siis yksilön tunnetta palvova.
"Olet väärässä, koska näkemyksesi loukkaa tunteitani" on täysin hyväksytty argumentti julkisessa keskustelussa, vaikka sitä ei koskaan näin paljaassa muodossa näekään. Tämän voi todeta tarkastelemalla takavuosien Tatu Vanhanen -skandaalia, tämän hetken homoliittokeskustelua tai melkein mitä tahansa muuta "kuumaa perunaa". Tärkeintä on hyvin tunteminen, ei hyvin ajatteleminen.
Sentimentalismi on vallankäyttöä, joka perustuu raa'an voiman asemesta manipuloinnille. Tämä manipulointikyky löytyy jokaiselta pikkulapselta, mutta myös monilta eläimiltä: kissa osaa mouruta raastavasti halutessaan ylimääräistä ruokaa ja koira luo pöydästä kerjätessään sydäntäsärkevän katseen ruokailijaan. Sentimentalismissa ei siis ole mitään erityisen ihmismäistä, vaikka sen edustajilla onkin tapana vedota humaaniuteen ja inhimillisiin arvoihin.
Tunteen ilmaisemisessa on jotakin vastaansanomatonta. Niinpä mikä tahansa kuulostaa vakuuttavalta, kun siinä on riittävä emotionaalinen lataus: voimme kiistää vastustajan asia-argumentin, muttemme hänen tunnettaan. Kääntäen: vastustaja on helppo saada epäilyttävään valoon syyttämällä häntä empatian puutteesta. Kukapa haluaisi leimautua kylmäksi psykopaatiksi. Sentimentalistisessa kulttuurissa vallitsee kilpailu uhriudesta, jota olen käsitellyt toisaalla. Uhrius on valttia, koska sen myötä saa moraalista auktoriteettia, ja pelkkä uhriksi ilmoittautuminen riittää kyseisen statuksen saamiseen.
Juttelin taannoin filosofisia erään tuttavan - joka ei edusta sentimentalistista mielenlaatua - kanssa, ja yhdessä vaiheessa keskustelua hän totesi, että tärkeintä on olla pienten ja heikkojen puolella. Ensi kuulemalla ajatus kuulostaa hyvältä, eihän kukaan ainakaan halua olla pieniä ja heikkoja vastaan. Mutta kelpaako se oikeasti maksiimiksi? Mistä tiedämme tänä suuren teatterin aikana, ketkä ovat pieniä ja heikkoja ja ketkä vain tekeytyvät sellaisiksi?
Asenteessa on se ongelma, että pienuuden ja heikkouden monopolin saavat helposti tietyt ryhmät, kun taas toiset leimataan automaattisesti vallan ja voiman edustajiksi. Rotujen välisissä konflikteissa syyllisiä ovat valkoiset, yksilön ja yhteiskunnan ristiriidoissa syyllinen on yhteiskunta jne. En hyväksy maailmankuvaa, jossa yhdet ihmiset ovat aina lampaita ja toiset aina susia, ja jossa lampaiksi luokiteltujen typerimmätkin teot selitetään parhain päin. Eikö olisi mielekkäämpää vastustaa vääryyttä, harjoittipa sitä kuka tahansa ja kohdistuipa se kehen tahansa? Meillähän riittää näitä, jotka ovat heikkojen puolustajia vain, koska sanovat olevansa sellaisia.
Minusta pitäisi tavoitella totuutta, ei vaikuttavuutta. Muuten kaikki mielipiteenvaihto taantuu reagoinniksi; typerys reagoi, kun taas viisas kysyy ja punnitsee. Vihavainen kirjoitti kolumninsa lopuksi kaipaavansa sentimentalismin tilalle hyvää ajattelua. Tällainen vetoomus hukkuu helposti, koska se on viileä ja harkitseva. Rääkymällä saa asiansa paremmin perille.
