Kari Hotakainen kirjoitti viime viikolla Parnasson blogin kommenttiosastolla:
Toive: jättäkää huumori, nyt sitä on kaikkialla. Stradassa, A-studiossa, Ajankohtaisessa kakkosessa. Huumorista on tullut tilkettä, jätettä, light-levitettä - tuntuu ettei kohta kukaan usko asiaan, näkemykseen, leikkaukseen, tietoon. Huumori on simpukan sisällä, valmiina, ei sitä kannata mihinkään lisätä.
Olen täsmälleen samaa mieltä. Huumorin penääminen on mennyt tolkuttomuuksiin. Sitä halutaan kaikkialle: taiteeseen, ajankohtaisohjelmiin, populaariin tietokirjallisuuteen, kouluopetukseen, you name it. Mutta minua ei naurata. Ei, koska kaikkialle tunkemalla huumori on häpäisty, raiskattu, latistettu. Sen rooli on sama kuin uutisten niin sanotun loppukevennyksen: laitetaan mukaan jotain kivaa, ettei katsoja vain pääse ahdistumaan. Sen tarkoituksena on varmistaa annoksen sulaminen, viestin perille meno, yleisön viihtyminen. "Ei kaiken tarvitse aina olla niin synkkää," sanotaan, mutta kaiken pitää aina olla hauskaa. Meidät on turrutettu huumorilla niin tyystin, ettemme enää kykene ottamaan mitään vastaan ilman sitä. Niin kuin Hotakainen kiteytti: huumorista on tullut tilkettä.
Huumorin vaatiminen on tosikoiden hommaa. Suomalaisille huumori pitää työntää kurkusta alas suppilon avulla, ennen kuin he huomaavat jonkin olevan hauskaa. Vitsiä ei ymmärretä, jos sen kertoo vakavalla naamalla. Tämä kansa pitää Paavo Haavikon kaltaista satiirikkoa ryppyotsaisena ja Heikki Kinnusen kaltaista lähinnä traagista hahmoa koomikkona. Olen kai siinä epäsuomalainen, että tulen vain pahalle päälle, kun minulle tyrkytetään jotakin hauskana. Sen sijaan nauran helposti "väärissä kohdissa". Ei huumoria voi tehdä, se on itse asioissa. Jokainen suuri klovni luottaa lakonisuuteen.
Mikä pahinta, pelkkä hauskuus ei riitä, vaan on oltava pikkuhauska. Huumorissa ei saa olla terää, ainakaan ketään ei saa loukata. Ei ole mikään ihme, että Mikko Rimminen on niin suosittu kirjailija. Hänen proosatyylinsä on pikkuhauskaa barokkia, juuri sopivaa niiden makuun, joille Katri Manninen on liian rahvaanomaista ja oikea kirjallisuus liian raskasta.
Aiheeseen liittyen katselin viikonloppuna dvd:ltä Martin Scorsesen aliarvostetun mestariteoksen Koomikkojen kuningas (The King of Comedy, 1983). Se on hyvin huvittava elokuva, muttei missään tapauksessa komedia, niin kuin ohjaaja on itsekin korostanut. Se kertoo tyhjäntoimittaja Rupert Pupkinista (Robert De Niro), jonka pakkomielteenä on pääseminen Jerry Lewisin tv-show'hun standup-koomikoksi. Hän on liian vakuuttunut komediallisesta neroudestaan aloittaakseen pohjalta yökerhojen hauskuuttajana, ja muiden suorien teiden päätyttyä umpikujaan hän kidnappaa Lewisin ja uhkaa surmata tämän, ellei häntä päästetä esiintymään ohjelmaan.
Pupkinin vitsit ovat surkeita, mutta hahmona hän on äärimmäisen hauska. Huumorin lähde on hänen pakkomielteinen tarpeensa olla hauska, hänen epäonnistuneet yrityksensä naurattaa. Hän on kuitenkin liiaksi egonsa ja palvonnankaipuunsa kahlitsema, jotta voisi löytää neroutta omasta kömpelyydestään, ja niinpä hänen elämäntarinansa on eräänlainen venytetty Monty Pythonin Oscar Wilde -sketsi.
Yksi Koomikkojen kuninkaan saavutuksia on kyky kirvoittaa katsojasta nauru ja tyrehdyttää se saman tien. Pupkinin huvittavuus on ilmeistä, mutta tuntuu kyseenalaiselta, koska kyseessä on henkisesti sairas, harhoissaan elävä ihminen. Samalla elokuva piirtää pienoiskuvan kulttuurista, joka haluaa pakkomielteisesti ja koko ajan viihtyä ja viihdyttää, nauraa ja naurattaa.
Koomikkojen kuningas on kuvallisia alluusioita myöten Taksikuskin sisarteos, mutta oikeastaan vielä äärimmäisempi ja armottomampi modernin elämän kuva. Taksikuskin Travis Bickle haluaa olla sankari, yhteisön palvelija, kaupungin puhdistava sheriffi, tai niin hän ainakin perustelee pakkomielteensä itselleen. Pupkinin narsismi on paljaampaa: hän vain haluaa joukkojen palvovan, rakastavan ja ihailevan häntä, ja mikä olisikaan parempi keino hankkia palvontaa, rakkautta ja ihailua kuin saada ihmiset nauramaan. Koska ihmiset haluavat nauraa. Ja tämän naurun vuoksi mikään uhraus ei ole liian suuri, mikään teko ei ole liian alhainen.
Suosittelen varauksetta Koomikkojen kuninkaan katsomista. Sen aikana voi miettiä hiljaa, mille me nauramme, miksi, ja mitä se meistä kertoo.
