Malaparte oli siviiliammatiltaan lehtimies, toisen maailmansodan aikana sotakirjeenvaihtaja, mutta hänen suhteensa tosielämästä poimittuun aineistoon oli maltillisesti sanottuna luova. Kaputtin ilahduttavin piirre on todellisten tapahtumien ja historiallisten henkilöiden yhdistely keksittyyn ja jopa fantastiseen aineistoon - tyyli, jota on tapana nimittää maagiseksi realismiksi. Joskus tosi ja fiktio on kohtalaisen helppo erottaa toisistaan: tarina, jossa Malaparte ja Espanjan Suomen-lähettiläs kohtaavat öisen Helsingin kaduilla loukkaantuneen hirven, jolle Risto Ryti lopulta tilaa eläinambulanssin, on selvästi mielikuvituksen tuotetta, ja sama luultavasti pätee inhonaturalistiseen kuvaukseen saunovasta Heinrich Himmleristä. Mutta välillä rajapintaa on vaikea hahmottaa; näkihän kapteeni Malaparte varmasti mitä kummallisimpia asioita kierrellessään Italian lehdistön sotakirjeenvaihtajana Suomessa, Saksassa, Ukrainassa, Kroatiassa, Romaniassa...
Toden ja keksityn eroa ei Malaparten kohdalla ole mielekästä tehdä erityisen tarkasti, sillä hän on kronikoitsija samassa mielessä kuin vaikkapa Proust tai Céline: hän haluaa tavoittaa kokonaisen ajanjakson yleiskuvan ja tunnelman, ei vain kirjata tapahtunutta ylös. Tässä tehtävässä kuvitelmat, houreet ja matkan varrella paisuneet anekdootit ovat aivan yhtä kelvollista rakennusainesta kuin faktuaaliset tapahtumatkin. Jos historiallinen romaani palaa jälleen muotiin, niin kuin jossakin taisin ennustaa, toivon uusien yrittäjien ottavan oppia Malapartelta, joka puolusti metodiaan näin:
Mutta minähän olen vapaa taiteilija, en minä ole riippuvainen yksinkertaisesta todellisuudesta. Jos minä kirjoitan romaanin, jossa Napoleon voittaa Waterloon, palaa Tuileries'hin ja elää Ranskan ja Rooman keisarina yhdeksänkymmenvuotiaaksi, niin minä olen oikeassa eikä historia. Se sankarihahmo, jonka David antoi Napoleonille, on oikeampi kuin se pieni, keltainen, vatsakas mies, mikä hän todellisuudessa oli. Entä käsitys, joka teillä on Kristuksen maallisesta hahmosta, sen ovat luoneet italialaiset taiteilijat eikä kukaan muu. Ei Chateaubriand koskaan käynyt Niagaran putouksilla, mutta siitä huolimatta hän loi niistä ensimmäisen suuren kuvauksen. On yhdentekevää, oliko niitä hevosia yksi tai kaksi, sata tai tuhannen; jos se taiteena pätee, se on historiallisestikin oikein.
Yksi lahjakas oppilas on jo löytynytkin, nimittäin Hyväntahtoiset -romaanin kirjoittaja Jonathan Littell. Hyväntahtoiset onkin monessa mielessä malapartelainen teos yhdistellessään sotakuvausta ja veijariromaania, aateromaania ja maagista realismia, sekä ennen kaikkea rönsyillessään täydellä taiteilijan vapaudella. Kuitenkin Malaparten ja Littellin asennoitumistavat ovat hyvin erilaiset. Molemmat kuvaavat sodassa irti pääsevää primitiivisyyttä, ja molemmat antavat hävinneiden näkökulman toiseen maailmansotaan. Mutta siinä missä Littell vie lukijan eksistentiaalisen inhon pimeimmille perukoille, Malaparte on oudon humoristinen jopa puistattavimmissa jaksoissaan.
Kaputtin suomenkielisen laitoksen esipuheen kirjoittanut Matti Kurjensaari antaa jonkinlaisen selityksen kirjailijan huolettomaan tapaan kertoa maailmanpalosta:
Me olimme tosikkoja Malaparteen verrattuna. Ja selityskin on yksinkertainen: me taistelimme elämästä ja kuolemasta. Malaparten takana oli Italian vuosituhantinen kulttuuri, suurvalta ja varmuus siitä, että kävi miten tahansa, Italian kansa ei sodassa tuhoudu. Meidän tarinamme takana piileskeli kuolema, Malaparten tarinan takana paistoi aurinko.
Suomalaisille, saksalaisille, venäläisille ja briteille toinen maailmansota oli tosiaan eloonjäämistaistelua, mutta kenties italialaisilla oli varaa onnelliseen fatalismiin.
Uudenvuodenaattona minulla ja ystävälläni oli väittely siitä, mikä oli Malaparten suhde Italian fasismiin. Perusteellisuuteen pyrkivänä miehenä kaivelin lähteitä, ja voin nyt vastata, että suhde oli mutkikas. Malaparte kuului alunperin fasistipuolueeseen ja osallistui Mussolinin marssille Roomaan. Puolueesta hän sai kuitenkin lähtöpassit 1930-luvun alussa julkaistuaan Mussolinia arvostelevan teoksen. Siitä lähtien hän oli välillä suosiossa, välillä epäsuosiossa, välillä jopa sisäisessä karkoituksessa ja vankilassa. Vuonna 1943 hän kuului yhteen ensimmäisistä liittoutuneiden puolelle siirtyneistä Italian armeijan upseereista, myöhempinä vuosinaan hänestä tuli kommunisti ja ennen kuolemaansa katolilainen. Kaiken kaikkiaan Malaparten poliittisesta vakaumuksesta, jos hänellä ylipäätään sellaista oli, on mahdoton sanoa mitään tyhjentävää.
Luulen, että Malaparte oli pikemminkin vanhanaikainen kulttuuri-ihminen kuin homo politicus. Se saattaa selittää hänen myöhäisen kääntymyksensä kommunismiin. Teoksessa Iho Malaparte antaa ei-kovin mairittelevan kuvan vanhaan Eurooppaan liittoutuneiden maihinnousun myötä vyöryvästä amerikkalaisesta kulttuurista, ja kenties hän näki kommunismin sen vastavoimana. Samasta syystähän paljolti johtuivat ranskalaisen älymystön sodanjälkeiset kommunistisympatiat: neuvostoblokin kuviteltiin olevan jonkinlainen amerikkalaisen kulttuuri-imperialismin pato ja eurooppalaisen sivilisaation vartija. Hyvin samankaltaisesti olivat aiemmin perustelleet kantaansa natsi-Saksalle myötämieliset intellektuellit. Meidän näkökulmastammehan molemmat näkökannat tuntuvat absurdeilta, mutta muistakaamme, että past is a foreign country: asiat näyttäytyivät eri tavalla 70 vuotta sitten.
