Sarjan taiteellinen taso oli pitkälti sellainen kuin olin odottanut. En ole koskaan pitänyt mahtipontisesta Spielberg-tyylistä ja sarjan musiikki on sietämätöntä. Draama ja henkilökuvaus eivät missään vaiheessa nouse keskitason yläpuolelle, ja kaiken kukkuraksi tarinaan on ympätty muutama romanssi, mikä on tietenkin kardinaalivirhe. Kunnon sotaelokuvan pitää kuvata raavaiden miesten eloa juoksuhaudoissa, herkistely jääköön muihin lajityyppeihin.
Pacificin ajankuva on kuitenkin onnistunutta, minkä vuoksi katselin sarjan alusta loppuun jokseenkin hyvillä mielin. Tyynenmeren taisteluista toisessa maailmansodassa on kyllä tehty yksittäisiä elokuvia, muttei kokonaisvaltaista realistista kuvausta. Siinäkin mielessä sarja puolustaa paikkaansa. Se kuvaa amerikkalaisten merijalkaväen miesten silmin tukalaa, pieneltä trooppiselta saarelta toiselle etenevää sotaretkeä, jossa taudit ja myrkylliset eläimet olivat yhtä suureksi vaaraksi kuin vihollinen.
Tyynellämerellä toinen maailmansota oli hyvin erilaista kuin Euroopassa, eikä pelkästään erilaisen luonnon vuoksi. Vihollista kohtaan oltiin paljon armottomampia, eikä sodan uskottu kummallakaan puolella päättyvän vihollisen nujertamiseen, vaan tämän täydelliseen tuhoamiseen. On yleisessä tiedossa, että Vietnamissa palvelleilla amerikkalaissotilailla oli tapana kerätä kaatuneiden Vietcongin sissien korvia ja muita ruumiinosia voitonmerkeiksi. Vähemmän on puhuttu siitä, että samaa harrastettiin myös Tyynellämerellä. Pacificissakin sotilaat kiskovat kaatuneilta japanilaisilta kultahampaat suusta rikastuakseen niiden avulla rauhan palattua. Muutenkin vihollisten kärsimyksille lähinnä naureskellaan, ja kaikki ovat yhtä mieltä siitä, miten "japsien" kanssa on meneteltävä: kill 'em all, let God sort 'em out.
Euroopan sotanäyttämöllä vastaavanlaisia ilmiöitä ei havaittu, ainakaan yhtä suuressa mittakaavassa. Saksalaisten vastustajien kohtelu oli monta pykälää sivistyneempää. Syytä ei ole vaikea ymmärtää. Saksalaiset näyttivät samalta kuin amerikkalaisetkin, kulttuurierot eivät olleet jyrkkiä, monilla amerikkalaissotilailla oli saksalaiset sukujuuret, jotkut osasivat kieltäkin. Japanilaiset taas olivat eri rotuisia (tiedän kyllä, että nykyisin on poliittisesti ja osin tieteellisestikin korrektimpaa puhua populaatioista, mutta koska olen kivenkova rasisti, fasisti ja sadisti, puhun vanhaan tapaan roduista), edustivat useimmille amerikkalaisille täysin vierasta kulttuuria ja kaiken kukkuraksi kävivät sotaa omilla säännöillään. Syy siihen, miksi liekinheittimiä käytettiin niin paljon Tyynenmeren rintamalla, oli se, että asemiinsa kaivautuneet japanilaiset eivät ammusten loputtuakaan suostuneet antautumaan, vaan heidät oli käristettävä bunkkereihinsa.
Kun maasodan aloite oli Midwayn merivoiton jälkeen siirtynyt USA:lle, etenevät amerikkalaiset kohtasivat ensimmäistä kertaa täysin fanaattisen vihollisen, joka oikeasti piti kuolemaa antautumista parempana vaihtoehtona. Japanilaisiin iskostetusta, samuraiden bushido-koodiin perustuvasta fanaattisuudesta kertoo paljon se, että viimeiset Japanin keisarillisen armeijan sotilaat, aliluutnantti Hiroo Onoda ja sotamies Teruo Nakamura, antautuivat vuonna 1974. Järjetön sinnikkyys herätti amerikkalaisissa tunteen, että japanilaisia ei pidäkään kohdella kuin lajitovereita, vaan heidät pitää hävittää kuin vaaralliset petoeläimet.
Armeijan propaganda ruokki käsitystä petomaisista, julmista ja barbaarisista japanilaisista ja korosti heidän vieraita, kummallisia tapojaan. Julisteiden karikatyyrit iskostivat mieliin kuvan "japanilaisesta apinasta". Japsi merkitsi Tyynellä merellä palvelleelle amerikkalaissotilaalle samaa kuin vinosilmä Vietnamissa palvelleelle: pelottavaa, mutta korkeintaan puoli-inhimillistä vihollista.
Japanilaisten kuva vihollisistaan ei ollut sen ymmärtäväisempi. Propaganda esitti jenkit paholaismaisina olentoina, imperialistisina riistäjinä tai heikkoina rappeutuneen kulttuurin edustajina. Heitä halveksittiin, koska he kehtasivat antautua vastustajilleen, ja sotavankien kohtelu oli raakaa. Kun Yhdysvaltoihin tihkui tietoja liittoutuneiden vankien teloituksista, pahoinpitelyistä ja käytöstä pakkotöissä, Pearl Harborissa syntynyt kostomentaliteetti sai lisää polttoainetta.
Kun vihollinen ei ole ihminen vaan apina tai demoni, voidaan heittää hyvästit Geneven sopimuksen artikloille ja muille herrasmiesmäiseen sodankäyntiin kuuluville pidäkkeille, jotka muutenkin ovat kovin hauraita kansakuntien ottaessa yhteen. Tyynellämerellä pääsi irti primitiivinen viha ja julmuus, jolle ei ollut vertailukohtaa länsimaiden keskenään käymissä sodissa. Nämä pimeät energiat saattoivat hyvin vaikuttaa amerikkalaisten päätökseen atomipommin pudottamisesta yhtä paljon kuin järkiperäinen halu säästää omien sotilaiden henkiä.
Asia tosin mutkistuu, kun Tyynenmeren sotaa vertaa primitiivisten kansojen sodankäyntiin. Edellä mainitsemani ruumiinosien keräily voitonmerkkeinä on perua niistä. Intiaanit keräsivät päänahkoja, ja antropologien mukaan jokainen Amerikan intiaaniheimon nimi tarkoittaa heimon kielessä "ihmistä". Muiden heimojen jäseniä ei siis laskettu lajitovereiksi. Kuitenkaan heimoihmiset eivät saaneet yhteenotoissaan aikaan läheskään niin totaalista tuhoa kuin modernit ihmiset, vaikka vastustajan dehumanisointi oli heillä jo kieleen koodattuna. Kenties heidän aseidensa alkeellisuus pakotti pitämään sodankäynnin tiettyjen säädyllisyyden rajojen sisällä. Joku venäläinen kirjailija sanoi aikoinaan pitävänsä pahimpana painajaisenaan Tsingis-kaania, jolla on käytössään lennätin. Sellaisenhan saimme sittemmin nähdä Iosif Stalinin hahmossa. Kaikkein vaarallisin olento taitaa kuitenkin olla luolamies, jolla on käytössään ydinase.
