Minulle tekstin tai kirjan aloittaminen ei ole koskaan tuntunut ongelmalliselta. Mielessäni ja muistiinpanovihossani on nytkin lukuisia hyviä alkuja, joista saisi vaikkapa romaaneja, jos joskus keksisin, miten jatkaa niitä. Kun tarkastelen tähän mennessä julkaistuja esseitäni, olen tyytyväisin juuri alkuihin, ensimmäisiin kappaleisiin. Ne ovat riittävän teräviä, tiivistävät olennaiset lähtökohdat, antavat vauhtia pitkällekin temaattiselle kehittelylle. Lopettaminen on paljon vaikeampaa. Usein yritän saada loppuun jonkinlaisen huipennusviisauden tai yhteenvedon, vaikka esteettisesti tehokkaampaa olisi lopettaa kuin seinään ja jättää lukija miettimään. Joistakin lopetuksistani olen miettinyt, että viimeisen tai kaksi viimeistä kappaletta olisi voinut surutta poistaa.
Mitä tulee kertomusten (kirjallisten ja muiden) loppuihin, inhoan niiden jaottelua "onnellisiin" ja "onnettomiin". Flannery O'Connoria moitittiin omana aikanaan onnellisten loppujen puutteesta, ja myöhemmin erilaiset apologeetat ovat pyrkineet todistamaan, että hänen romaaniensa ja novelliensa päätökset ovatkin valoisia. Mielipiteiden jakautuminen todistaa, että O'Connor on onnistunut lopetuksissaan. Pidän lopuista, joista voi kinastella, jotka ovat niin sanotusti avoimia.
Erään kinefiiliystäväni kanssa olen monta kertaa kiistellyt Ingmar Bergmanin Talven valoa -elokuvan lopusta. Hän on sitä mieltä, että pastori Tomaksen tyhjälle kirkolle pitämä saarna kuvaa hänen henkisen umpikujansa lopullisuutta, hänen kyvyttömyyttään irrottautua rituaaleista, joihin hän ei enää usko. Tulkinta on hyvin yleinen eikä ainakaan suoraan liity tulkitsijan omaan uskonnolliseen vakaumukseen tai vakaumuksettomuuteen. Samaa kantaa näyttäisi edustavan Tommi Melender, joka esseekokoelmassaan Kuka nauttii eniten viittaa elokuvan loppuun jonkinlaisena luterilaisen tapakristillisyyden kuvana:
Kirkolle ei jää kastamisten, vihkimisten ja hautaamisten lisäksi muuta tehtävää kuin tarjota ihmisille lohtua ja anteeksiantoa silloin, kun he syystä tai toisesta kokevat niitä tarvitsevansa. Jokainen seurakuntalainen pidättää itselleen oikeuden "uskoa omalla tavallaan" jumalaan, jonka on mieleisekseen muovannut. Evankelisluterilaisuuden tulevaisuudenkuva lienee samanlainen kuin Ingmar Bergmanin Talven valoa -elokuvan loppukohtaus, jossa uskonsa kadottanut pappi puhuu tyhjyyttään kumisevassa kirkossa silkasta tottumuksesta ja rutiinista. (s. 172)
Itse taas olen aina nähnyt Bergmanin filmin lopussa jonkinlaista eksistentialistista uhmaa, jopa toiveikkuutta. Aloittaessaan saarnansa kuumeinen, uskonsa menettänyt, sielunhoitajana epäonnistunut ja seurakuntansa hylkäämä pappi on minusta hyväksynyt kohtalonsa. Hän on päättänyt jatkaa valitsemallaan tiellä, vaikka paremmasta tulevaisuudesta ei ole merkkejä. Tavallaan Tomaksesta tulee jälleen uskon mies, ja hänen heittäytymisessään epävarmuuteen on jotain sankarillista. Hän voisi milloin vain nakata papinkaapunsa maahan ja kävellä ulos kirkosta, mutta päättääkin "elää pahan päivän yli" silläkin uhalla, että paha päivä kestää loppuelämän.
Elokuvasta löytyy tiettyjä tulkintaani tukevia aineksia. Tärkein on Tomaksen kirkon ramman suntion kanssa käymä keskustelu, jonka aikana suntio toteaa, että Kristuksen suuruus piilee epäilyssä: ristillä roikkuessaan Jeesus epäili itseään ja jumalallista tehtäväänsä. Bergmanin muuta tuotantoa tarkastellessa huomaa myös, että hänellä oli tapana sijoittaa jonkinlainen valonpilkahdus ja vapahduksen mahdollisuus lähes jokaisen elokuvansa loppuun. Miksi Talven valoa olisi poikkeus säännöstä? Toisaalta olen tietoinen, että vastakkainenkin tulkinta on aivan yhtä hyvin perusteltavissa. Ja juuri tästä syystä Talven valon lopetus on niin nerokas.
Lähes yhtä ristiriitainen on Kauriinmetsästäjän loppukohtaus, jossa päähenkilöt puolisoineen kokoontuvat Christopher Walkenin hautajaisiin ja laulavat ruokapöydässä God Bless America -hymnin. Amerikkalaiselle patriotismille allergiset väittävät usein lopetuksen latistavan elokuvaa. Mutta heiltä jää huomaamatta, että hymni lauletaan alavireisesti ja horjahtelevasti. Se ilmaisee surua, ei uhmaa. Tietenkin siinä on täysin mahdollista, jopa suotavaa, nähdä kansallisen yhteisön kestävyys murheen ja tappion hetkelläkin, mutta mikään Vietnamin sodan oikeutusta hakeva nostatus se ei ole.
Kokonaan oman kategoriansa muodostavat tarkoituksellisen kryptiset loput, sellaiset kuin Cormac McCarthyn Blood Meridian -romaanissa. Niiden viehätys ei perustu kahden vastakkaisen tulkintamahdollisuuden väliselle jännitteelle, vaan sille, ettemme tiedä emmekä voikaan tietää, mitä todella tapahtuu. Niinpä tulkintavaihtoehtoja avautuu moniaalle. Blood Meridianin päätös ja symbolistinen epilogi tuottavat minulle yhä päänvaivaa ja huojumista eri vaihtoehtojen välillä, ja siksi olenkin varma, että luen kirjan uudelleen lähiaikoina.
Lopettamisen suhteen ei ole muita yleispäteviä maksiimeja kuin se, että joskus on lopetettava. Minua ärsyttävät elokuvien "vaihtoehtoiset loput", joita tungetaan dvd-painosten lisämateriaaliksi. Olen sen verran vanhanaikainen, että haluan ohjaajan päättävän, milloin ja miten elokuva loppuu, vaikka ratkaisu ei minua tyydyttäisikään. Toivon hartaasti, ettei tällainen käytäntö leviä kirjallisuuteenkin e-kirjan yleistyessä. Jos romaanit muuttuvat interaktiivisiksi peleiksi, joiden päätöksistä lukija saa valita mieleisensä, lopetan niiden lukemisen siihen paikkaan.
