Perussuomalaiset kokevat suomalaisen kulttuuriperinnön säilyttämisen olevan ensisijaista postmodernin nykytaiteen tukemiseen verrattuna. Valtion myöntämiä kulttuuritukirahoja on ohjattava siten, että ne vahvistavat suomalaista identiteettiä. Tekotaiteelliset postmodernit kokeilut sen sijaan olisi syytä jättää taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle.
Tästä pätkästä kulttuuriväki on kirjoittanut raivokkaasti siitä lähtien, kun ohjelma viime viikolla julkistettiin. Käyttöön on otettu koko vanha natsikuvasto kirjarovioineen ja Entartete Kunst -näyttelyineen. Jälleen kerran suomalaisen identiteetin käsitettä vastaan on hyökätty Benedict Andersonin käsitteellä "kuviteltu yhteisö", jälleen kerran vailla hajuakaan siitä, mitä Anderson sillä tarkoitti.
Uusimmassa kirjassani on paljon pohdintaa kulttuuriväestä ja lukeneistosta. Kirjoittamisen aikana ja sen jälkeenkin mieltäni vaivasi epäily, olinko kärjistänyt asioita liikaa. Olinko sittenkin tehnyt pelkän karikatyyrin suomalaisesta kulttuurieliitistä, olinko esittänyt heidät lapsellisempina kuin he ovatkaan? Mutta nyt, luettuani erinäisistä kirjallisuusblogeista ja HS-raadin tämänviikkoisista lausunnoista kannanottoja PS:n kulttuuriohjelmaan voin todeta, ettei tyylilajini ollutkaan satiiri, parodia tai polemiikki, vaan mitä yksityiskohtaisin realismi. Kirjoituksista sai kuvan, että perussuomalaisten vaalivoiton jälkeen Senaatintorilla poltetaan kirjoja, rappiotaiteilijat karkotetaan maasta, radiosta soitetaan pelkkää Sibeliusta ja runoilijat joutuvat siirtymään kalevalamittaan. Ohjelmallisena pessimistinä olen tottunut odottamaan pahinta, mutta tuollaisiin mielikuvitusskenaarioihin en sentään usko.
Mitä minä sitten, tuon samaisen kulttuuriväen edustajana, olen mieltä perussuomalaisten kulttuuriohjelmasta? Minusta se on epämääräinen ja hatara - siis sellainen kuin poliittisten puolueiden kulttuuriohjelmat yleensä ovat - muttei juuri anna aihetta hysteriaan. Päällimmäiseksi siitä jää tunne, etteivät sen laatijat juuri tunne tai ymmärrä taidetta, mutta inhoavat tunteenomaisesti nykytaidetta. Kuvaus sopii jossakin määrin myös minuun: nykyinen kuvataide on mielestäni lähinnä roskaa, en ole nähnyt Kiasmassa ainuttakaan hyvää näyttelyä (ellei takavuosien Kalervo Palsa -retrospektiiviä oteta lukuun). Minusta on kuitenkin aivan samantekevää, vaikka sellaista rahoitetaankin verovaroillani - käytetäänhän maksamiani veroja paljon muuhunkin sellaiseen, mitä en itse arvosta, mutta josta joku muu saattaa nauttia.
Lisäksi puhe "postmodernista tekotaiteellisuudesta" ja "suomalaista identiteettiä vahvistavasta taiteesta" on toivottoman epämääräistä. Termi "postmoderni" voi pitää sisällään melkein mitä vain: jos se tarkoittaa vaikkapa eklektistä tyylien yhdistelyä, silloin Aki Kaurismäkikin on postmodernisti. Suomalainen identiteetti tuntuu taas ohjelmassa kytkeytyvän kansallisromantiikkaan. Gallen-Kallela ja Sibelius ovat toki neroja, mutta miksi rajata suomalaisuuden taiteellinen lähestyminen yhteen melko lyhytaikaiseen tyylisuuntaan? Nykynäkökulmasta kiinnostavampia kansallisia lähtökohtia voisi ainakin kuvataiteen osalta löytää Tyko Sallisen ja Vilho Lammen ekspressionismista tai Hugo Simbergin symbolismista. Modernimmasta ilmaisusta löytyisi kiintoisaksi esikuvaksi vaikkapa Reidar Särestöniemi.
Sinänsä en pane vastaan, vaikka jonkinlainen kansallisromantiikan uusi tuleminen tapahtuisikin suomalaisessa taiteessa. Itse asiassa on pieni ihme, ettei mitään sen kaltaista ole näkynyt: taiteilijathan kuolaavat nykyään kaiken mahdollisen romantiikan perään, miksi siis yksi romantiikan laji on pannassa? Mutta on varmaa, ettei sellaista saada aikaan rahoituspoliittisin keinoin tai poliittisin julistuksin. Sen täytyisi saada alkunsa spontaanisti itse taidemaailmasta.
Ohjelman taidetta käsittelevä osuus ei minua siis vakuuta, jos ei säikäytäkään. Sen sijaan yleisen kulttuuritarjonnan ja kansansivistyksen saralla ohjelma sisältää varsin viisaita kohtia. En usko, että kellään kulttuuria arvostavalla ihmisellä olisi paljon huomautettavaa esimerkiksi tähän:
Perussuomalaiset eivät koe englanninkielisten populaarikulttuurisarjojen esittämisen kuuluvan yleisradiolle määriteltyihin julkisiin tehtäviin. Sen sijaan yleisradion olisi keskityttävä suomalaisen ja laajemmin länsimaisen kulttuuri vaalimiseen tarjoamalla korkealaatuista kulttuuriohjelmaa mm. dokumenttien, teatteriesitysten ja konserttien muodossa. Tällaista ohjelmatarjontaa ei voida jättää markkinaehtoisesti toimivien tv-kanavien vastuulle. Laadukkaita ajankohtaisohjelmia pidämme myös tärkeinä ja kansaa yhdistävinä. Ruotsinkielistä ohjelmatarjontaa voitaisiin mielestämme vastaavasti jonkin verran supistaa.
tai tähän:
Perussuomalaiset pitävät tärkeänä, että Suomessa säilytetään Veikkauksen nykyinen yksinoikeus rahapelien tarjoamiseen, koska veikkausvoittovaroilla tuetaan suomalaista kulttuuria, liikuntaa, tiedettä ja nuorisotyötä sadoilla miljoonilla euroilla vuosittain. Perussuomalaisten mielestä Opetusministeriön tulee jatkossakin jakaa Veikkauksen tuotto kokonaisuudessaan näihin kohteisiin.
Luulenkin, ettei HS-raatilaisten ja muiden aggressio johdu PS:n ohjelmasta sinänsä, vaan siitä, että siinä on kehdattu puhua avoimesti suomalaisuudesta ja kansallisesta identiteetistä. Nämä asiathan ovat kulttuuriväelle todellinen bête noire, ja niiden pelkkä mainitseminenkin tuo mieleen lapuanliikkeen.
Paljon kielteisempiä tunteita minussa herätti HS:n verkkosivuilla tänään julkaistu PS:n varapuheenjohtaja Vesa-Matti Saarakkalan haastattelu. Niskakarvani nousivat, kun Saarakkala ehdotti kansanedustajien nimittämistä Taiteen keskustoimikuntaan päättämään taiteen asiantuntijoiden kanssa apurahoista. Vaikka kyse on suhteessa pienestä asiasta, vastustan ehdottomasti kaikkia pyrkimyksiä alistaa taiteen rahoitus demokraattiselle päätöksenteolle. Kuten olen aiemminkin sanonut, on vain hyvä, ettei tavallinen veronmaksaja saa päättää kaikkia kohteita, mihin hänen rahansa käytetään. Sivistynyt yhteiskunta tarvitsee asiantuntijavaltaisia ja elitistisiä saarekkeita, joihin rahvas ei pääse työntämään tahmaisia sormiaan, ja taide on niistä yksi. Vaaliohjelman laatijoiden arvostamat klassiset ja kansallisromanttiset suuntauksetkaan eivät aikanaan olleet mitään kansantaidetta, vaan juuri kulttuurieliitin luomuksia ja lempilapsia.
Perussuomalaisissa minua huolestuttaa lähinnä puoluejohdon onneton tapa nimittää johtopaikoille mahdollisimman umpiluupäisiä yksilöitä. Saarakkala ei varapuheenjohtajana näköjään ole kuin korkeintaan lievä parannus edeltäjäänsä Pentti Oinoseen verrattuna.
Kaikkein parasta kulttuuripolitiikkaa olisi tietenkin vain antaa taiteilijoille rajaton ilmaisunvapaus ja rajaton luotto. Mutta käytännössä aina päädytään tukemaan yhdenlaista taidetta enemmän kuin toisenlaista taidetta. Vaikka ohjelma tuntuu monessa kohdin kömpelöltä, perussuomalaisten ansioksi voidaan laskea se, että tukiperusteet ja koko kansallisen kulttuurin ajatus ovat nousseet puheenaiheeksi. Ja kun asia joutui HS-raadin käsittelyyn, joukkoon mahtui jokunen viisaskin puheenvuoro. Yksi niistä oli filosofi Aki-Mauri Huhtiselta:
(...) kaiken kulttuurin muuttuminen postmoderniksi mansikkahilloksi voidaan hidastaa muun muassa perussuomalaisten esittämällä kannanotoilla. Aikamme nihilismi ja relatiivisuus ei kuitenkaan tyydytä juuriaan etsivää ihmistä. Paluuta yhtenäiskulttuuriin ei ole, mutta liukenemisen nopeutta voidaan säädellä.
