Uuden hyvän kirjan löytäminen on aina miellyttävää, mutta parhaita lukukokemuksia ovat ehkä sittenkin paluut pitkän ajan jälkeen vanhojen suosikkien pariin. Viime päivinä olen lukenut uudelleen kotimaista kestoihastustani, Marko Tapion Arktista hysteriaa, josta olen aiemminkin kirjoittanut. Sen rinnalla olen lukenut Tuulikki Valkosen muistelmateosta ex-miehestään Tapiosta. Jälleen olen saanut todeta, että Arktinen hysteria on suuri kirja, yksi väkevimmistä maassamme toisen maailmansodan jälkeen kirjoitetuista. Pitkäaikaisena suunnitelmanani on ollut kirjoittaa siitä ja Tapiosta laaja esseistinen tutkielma, ja nyt olen vakuuttunut, että se on toteutettava. Sitä varten pitää haastatella vanhoja saarijärveläisiä, joilla on muistikuvia ja perimätietoa Tapiosta ja romaanisarjan taustoista. Kaunokirjallinen ja kansatieteellinen projekti siis.
Tuulikki Valkonen vertaa muistelmakirjassaan Tapion kirjoitustapaa Gustave Flaubertiin, ja perustelee vertauksensa hyvin. Molemmat kirjailijat olivat suuria esteetikkoja, heillä oli pessimistinen ihmiskäsitys ja he halusivat jäljentää kuvaamaansa todellisuutta mikroskooppisen tarkasti, naturalistisesti. Itseäni viehättää Tapiossa sekin, että hän pyrki eroon perinteisestä juoniromaanista psykologisine henkilökuvauksineen sekä se, että hän näyttää pyrkineen jonkinlaisen kansallisen modernismin luomiseen. Lainaan Valkosen referaattia Tapion pohdinnoista ARS 1961 -näyttelyn tiimoilta:
Siellä hän tuli pohtineeksi, mahtoivatko taiteilijamme sittenkään olla asiassa oikein "sisällä"... Hän oli näkevinään suomalaisten taiteilijoitten töissä sulattamattomien vaikutteiden pinnallista hyväksikäyttöä. Siis muodikkaan mutta vieraan kuvakulttuurin aineksia ja keinoja, alkaen materiaalikokeiluista... Markon mielestä kulttuuria ei voi omaksua, sen on itsensä kasvettava. Hänen mielestään modernin ilmaisun on saatava kasvaa orgaanisesti omasta maaperästä, rehellisesti, juurevasti. Hän kaipasi omalaatuista miestä, itsenäistä, yksinäistä.
Ei ole mikään ihme, että Suomen 1900-luvun historian kuvauksena Arktisesta hysteriasta ei tullut sellaista koko kansan suosikkia kuin Linnan Pohjantähdestä, jonka vastateoksena se ilmestyessään nähtiin. Sellaiseksi se on aivan liian moderni, "vaikea" ja jopa raskaslukuinen. Tapio ei yritä laatia objektiivista historiankuvausta niin kuin Linna, vaan suodattaa tapahtumat subjektiivisen kertojaminän läpi. Lisäksi kerronnan aikataso hyppii jatkuvasti menneisyydestä nykyhetkeen, kertojan omista havainnoista muiden henkilöiden kertomusten referointiin. Perinteisempään kerrontaan tottuneen lukijan on välillä vaikea pysyä nopeiden leikkausten perässä.
Luulen, että suurta yleisöä vieraannutti myös romaanisarjan pessimistinen, lähes nihilistinen maailman- ja ihmiskuva. Vuoden 1918 tapahtumia kuvatessaan kirja ei asetu sorrettujen ja solvattujen eikä ylipäätään kenenkään puolelle. Kertoja on elitistinen työmaainsinööri, joka pitää piruuttaan Hitlerin kuvaa toimistonsa seinällä (Tapiolla oli sellainen oman työhuoneensa seinällä) ja jolla ei ole illuusioita läheltä seuraamistaan työläisistä:
Köyhää ihmistä ja hänen asiaansa on kaunisteltu maailmassa niin anteeksiantamattoman, niin rikollisen paljon, että minua kammotti, kun se minulle selvisi. Oli aivan kuin olisin kuullut uutisen tuntemattoman kaleeriorjilla kulkevan laivan löytymisestä keskeltä sivistyneen maailman merta tulossa ties mistä, tai että olisin nähnyt täin presidentin mustan takin selkämyksessä. Oli niin taajassa ihmisiä, jotka puhtaasti hyvyyttään ja ymmärtämättömyyttään, toiset hurskastelunhaluaan ja enin osa siitä hyötyäkseen asettuivat niin sanoakseni "lampaiden puolelle susia vastaan" estäen totuuden näkymästä, että voi tuskin kuvitella vaikeampaa tehtävää kuin aukon puhkaiseminen tähän muuriin.
Arktinen hysteria on yhdellä tasolla yritys tällaisen aukon puhkaisemiseksi. Mutta olisi väärin pitää sitä Pohjantähden oikeistoversiona. Tekstistä huokuva, vaikeasti määriteltävä epätoivo estää kirjan supistamisen minkäänlaiseksi poliittiseksi puheenvuoroksi. Kertoja ylenkatsoo työmiestä, mutta hänen varsinainen inhonsa ja raivonsa kohdistuu nousukasmaiseen isään. Hän katsoo suomalaisuuden pimeälle puolelle ja näkee niin herrassa kuin rengissäkin typeryyttä ja alemmuudentunnosta kumpuavaa, herkästi väkivallaksi puhkeavaa kaunaa. Romaani hylkää tylysti sisällissodan poliittiset ja taloudelliset selitykset: vuoden 1918 tappo-orgiat olivat vain yksi ilmentymä ikiaikaisesta, pimeästä, eristyneestä, ahdistuneesta, depressiivisen alistuneesta mutta ääritilanteissa silmittömästä kansanluonteesta - arktisesta hysteriasta. Tämä tuhon siemen on kulkenut suomalaisissa ammoisista ajoista lähtien ja sisällissota siirsi sitä sukupolvia eteenpäin.
Vuonna 1969 antamassaan radiohaastattelussa Tapio sanoi, että hänen on kirjoitettava neliosainen romaani selittääkseen, mitä "arktinen hysteria" tarkoittaa. Sarjasta ehti valitettavasti valmistua vain kaksi osaa ennen kirjailijan psyykkis-fyysistä loppuunpalamista ja kuolemaa, mutta niistäkin jo saamme osviittaa. Valaiseva on myös kirjailijan oma lyhyt johdanto käsitteeseen. Lainaan sen kokonaisuudessaan:
Arktinen hysteria ei ole sairaus. Emme tiedä mitä se oikein on. Se on eräs ilmiö meidän elämässämme ankaran ilmaston ja armottomien olojen keskellä. Se on alakuloisuutta, joka ei tunne mitään rajoja irti päästessään. Harvapuheinen mies kestää kuukausia, joskus vuosia, joskus kymmeniä vuosia tyytyväisenä ja rauhallisena, mutta sitten hän ratkeaa juomaan ja juo yhtä mittaa niin kauan kuin jaksaa, aloittaa nopeasti, vaeltaa hurjasti ja levottomasti lähiympäristössään, huutaa, riehuu ja remuaa, puhuu paljon, selittää koko elämänsä kuvakirjan, surullisen, sanalla sanoen: palaa. Ja aina pohjaan saakka. Sen jälkeen hän ei ota mitään. Joskus kuurin välillä on kuukausi, kaksi, enemmän tai vähemmän, sitten se tulee taas. Tai se ilmenee muussa muodossa. Se on pohjattomasti melankoolisen, rehellisyydessään ihmeellisen kansan reaktio kovissa olosuhteissa. Se on tuhoon tuomitun kansan reaktio. Tämä kansa voi nousta yhtenä miehenä ja yhtään epäröimättä yksinään maailman suurinta sotilasvaltaa vastaan ja ryhtyy pitämään puolia lumessa ja pakkasessa. Se pitää myös. Ja jos tämä neljä ja puoli miljoonainen kansa tottelisi aavistuksiaan, lähtisi koko kansa yhtenä samanaikaisena ja samansuuntaisena liikkeenä länteen, miehet vaimoineen, vaimot lapsineen, karjoineen, kaikkine tavaroineen, valtavana kolonnana suin päin länteen, niin kahdessa viikossa se asettuisi väkisin sinne asumaan. Vastarinnasta välittämättä. Kahdessa viikossa. Se ei koskaan tee sitä. Se jää tänne. Tämä on pohjattomasti melankoolisen, tuhoon tuomitun, passiivisen kansan reagointia. Silloin tällöin siinä näyttäytyy jokin äärimmäinen ilmiö: se on arktinen hysteria. Sen jyrkkiin äärimmäisyyksiin johtavia purkauksia ei silloin rajoita mikään itsehillintä. Päin vastoin kuin on ominaista trooppisten seutujen ihmisten innostukselle, hurmiolle, tämä ei ole elämänriemua. Riehakkaimmillakin se on kuolemanvakavaa. Emme tiedä mitä se oikein on.
Tapion romaanisarjan keskeisiin teemoihin kuuluu menneisyyden läsnäolo nykyhetkessä, ja sen polveileva rakenne ilmaisee juuri sitä. Sisällissodan kaunat ja sitäkin varhaisemmat vihat leimahtelevat uuteen liekkiin siellä täällä pitkin ajan kehää. Ehkä ainoa poikkeus kaavasta on kertojan ja nuoren työväenluokkaisen tytön rakkaussuhde, jonka jatkosta emme valitettavasti voi tietää mitään sarjan jäätyä kesken.
Arktisen hysterian kirjoittamis- ja julkaisuajankohtana, 1960-luvulla, sisällissodan traumat olivat yhä pinnalla, mutta entä nykyään? Menneisyys ei enää näytä olevan samalla tavalla läsnä nykyisyydessä kuin Tapion romaanissa. Veikkaan, että vain harva kansakunta on toipunut omasta sisällissodastaan yhtä hyvin kuin Suomi. Tavallisen kansan keskuudessa vuosi 1918 ei enää elä. Oman ikäisistäni ihmisistä harva edes tietää, kummalla puolella oma suku oli. Itse tiedän, että äitini puolella suvusta oltiin punaisia ja isän puolella valkoisia, en juuri muuta. On vaikea kuvitella, että enää syntyisi ainuttakaan nyrkkitappelua sillä verukkeella, että jonkun isosisän isä oli laittanut jonkun toisen isoisän isän seinää vasten. Vain väriä tunnustavat historioitsijat jaksavat enää riidellä lehtien palstoilla, kumpi osapuoli oli julmempi.
Jos otetaan vertailukohdaksi vaikkapa espanjalaiset, heidän sisällissotansa on ymmärtääkseni edelleen hieman arka aihe. Syytkin ovat selvät: Espanjan sisällissota kesti kauemmin ja oli huomattavasti verisempi, ja sitä seurannut Francon diktatuuri kesti 1970-luvun puoliväliin. Suomen sisällissota kesti vain muutaman kuukauden, kuolleiden määrät eivät olleet suunnattomia ja sodan päätyttyä Suomeen vakiintui parlamentaarinen demokratia, eikä demokraattinen perinne missään vaiheessa katkennut, vaikka olikin monesti uhattuna. Lisäksi pitää muistaa talvisodan vaikutus kansan eheyttäjänä.
Traumojen liukeneminen on tietenkin hyvä asia, mutta tapiolaisena synkistelijänä näen osasyynä siihen myös epämiellyttävämmän ilmiön, historiallisen paikannuskyvyn heikentymisen. Jos yläasteikäiset sekoittavat Mannerheimin, Stalinin ja Hitlerin keskenään ja missiehdokkaan mielestä talvisota käytiin 1950-luvulla, ei ole todellakaan ihme, ettei 1918 ole heidän tajunnassaan muuta kuin sarja numeroita. Jos Marko Tapion elinaikaa leimasi synkää toistopakko, onko oman aikamme ilmiö muistin katoaminen, arktinen amnesia? Molempi pahempi.
