(Essee, ilmestynyt Kirjailija-lehden numerossa 1/2012)
Poikani, paina varoitus mieleesi. Paljolla kirjojen tekemisellä ei ole loppua.
- Saarn. 12:12
Viime elokuun mellakoiden ollessa pahimmillaan Lontoossa, Clapham High Street -kauppakadun liikkeitä ryöstettiin ja tuhottiin järjestelmällisesti. Lopulta jokaisen kaupan näyteikkunat olivat rikki ja hyllyt tyhjinä, paitsi yhden: Waterstone's-kirjakauppa säilyi koskemattomana. Huolimatta siitä, että näyteikkunassa olisi ollut tarjolla muun muassa kahdensadan punnan hintaisia sähkökirjojen lukulaitteita.
Syynä valikointiin oli tuskin mellakoivan nuorison kunnioitus kirjallisuutta kohtaan. Todennäköisempi selitys on lukutaidon surkea tila maan alaluokan keskuudessa. Koska kaikkia sivistystasoon liittyviä vaatimuksia pidetään nykyään elitisminä ja paternalismina, Britannian koululaitos on vuosikausia reagoinut lasten koulumenestyksen tilastolliseen laskuun madaltamalla vaatimustasoa. Niinpä nykyään on mahdollista läpäistä koko brittiläinen koulujärjestelmä oppimatta lukemaan tai laskemaan kunnolla. Evening Standard -sanomalehti on hiljattain järjestänyt kampanjan "lukuavustajien" hankkimiseksi koululaisille. Näin siis eurooppalaisessa teollisuusmaassa 2010-luvulla.
Yksi suomalaisen ja brittiläisen yhteiskunnan eroista on se, että täällä vihoviimeisinkin hampuusi osaa sentään lukea ja kirjoittaa. Suomessa sosiaaliavustustenkin hakeminen vaatii vähintään auttavaa sisälukutaitoa, mutta Englannissa on ilmeisesti toisin. Toisaalta en usko, että kirjakauppoja ryöstettäisiin juuri enempää, jos Suomessa puhkeaisi vastaavia levottomuuksia. Musiikki ja visuaaliset mediat vetoavat rahvaan luontaiseen lyhytjänteisyyteen paremmin kuin viihteellisinkään kirjallisuus. Jos valinnan varaa on, ryöstösaaliiksi tarttuvat kirjojen sijaan iPodit, tietokoneet, pelikonsolit ja taulutelevisiot.
***
Kirjat ovat usein joutuneet eräänlaiseen historiallisen marttyyrin rooliin levottomuuksien, vainojen, sotien, kumousten ja vallanvaihdosten aikana. Ranskan vallankumouksen aikaan pillastunut väkijoukko tunkeutui Strasbourgin kaupungintalolle ja tuhosi ensin vihatut kruunun arkistot, sitten varmuuden vuoksi kaikki kirjat ja paperit joissa oli kirjoitusta. Ne lastattiin kärryihin ja paiskattiin Reiniin virran vietäväksi. Vaikka nämä ihmiset eivät osanneet lukea, kirjat ja kirjalliset dokumentit edustivat heille sortovaltaa, muistuttivat heidän vihaamastaan hallinnosta. Lontoon rähinöitsijät elokuussa 2011 olivat niin ikään lukutaidottomia, mutta kirjat eivät näemmä merkinneet heille sen vertaa, että he olisivat vaivautuneet tuhoamaan ne. Kertooko tämä kirjaformaatin yleisen merkityksen vähenemisestä tässä sivilisaatiossa? Kirjallisuushan on ollut noin viisituhatvuotisen olemassaolonsa aikana verraten pienen porukan harrastus, ja kenties lukuharrastuksen leviäminen laajoihin kansankerroksiin 1900-luvulla olikin vain lyhyt välivaihe.
Jos näin on, visuaalistunut ja nopeutta palvova nykyaika on tavallaan tehnyt palveluksen kirjoille ja kirjojen ystäville. Kirjat saavat nyt ensimmäistä kertaa historiassa olla rauhassa vandaaleilta. Kirjojen organisoitu tuhoaminen on sekin vähentynyt tällä vuosituhannella. Vuonna 2002 Putin-nuoret polttivat Vladimir Sorokinin romaania Goluboje salo ("Sininen rasva"), ja vuonna 2008 Or Yehudan kaupungissa Israelissa ortodoksijuutalaiset polttivat Uusia Testamentteja protestiksi kristittyjen alueelle harjoittamalle lähetystyölle. Tapaukset ovat melko vähäpätöisiä verrattuina menneiden vuosisatojen massiivisiin kirjanhävityksiin.
Olen aina pitänyt kirjoja erinomaisena keräilykohteena siitäkin syystä, etteivät ne kelpaa varkaille. En ole koskaan kuullut, että murtojen yhteydessä olisi viety kirjallisuutta. Syy on yksinkertainen: kirjat ovat saaliiksi raskaita ja tilaavieviä. Tämän tietää jokainen kotikirjaston omistaja, joka on joskus joutunut muuttamaan. Lisäksi niiden eteenpäin myymisellä ei rikastu. Vien itse kirjoja antikvariaattiin perin harvoin, sillä saadakseen niistä edes muutaman kymmenen euroa niitä pitäisi olla useampi kassillinen, enkä jaksa nähdä vaivaa. Joistakin erityisen harvinaisista niteistä saisi kätevästi isojakin summia, mutten usko tyypillisen murtovarkaan ymmärtävän sellaisten arvoa.
Joskus joutessani olen kehitellyt mielessäni novellia kultivoituneesta ammattimurtovarkaasta, joka varsinaisen saaliin lisäksi etsii ryöstämistään asunnoista klassikkoteosten ensipainoksia yksityiskokoelmiinsa. Kirjakaupoista ja antikvariaateista kyllä varastetaan yksittäisiä kirjoja todellisuudessakin, ja luulisin että joitakin huippuharvinaisia niteitä varastetaan museoista ja vastaavista paikoista keräilijöiden tarpeisiin siinä missä maalauksiakin. Mutta rikollinen bibliofiili, joka ei varasta edes rahan takia vaan harrastusmielessä, olisi henkilöhahmona ainutlaatuinen. En vakavissani usko toteuttavani tätä novelli-ideaa, joten sen saa minun puolestani varastaa, jos joku katsoo tarpeelliseksi.
***
Kotikirjaston rakentajana pelkään oikeastaan vain tulipaloa. Kirjojen tulenarkuus on itse asiassa koitunut historiassa kokonaisten ihmisryhmien kohtaloksi. Kun Royal Air Force pommitti Saksan kaupunkeja toisessa maailmansodassa, pommituksia suunniteltiin laskemalla kaupunginosien palokerroin. Kertoimella määriteltiin, paljonko tulenarkaa materiaalia kussakin kaupunginosassa oli. Keskiluokan asuinalueille kannatti kylvää palopommeja, koska koulutetun väen asunnoissa oli enemmän kirjoja ja kirjahyllyjä suurpalon sytykkeeksi. Voimakkaat räjähdyspommit sopivat paremmin pudotettaviksi työväenluokkaisiin kaupunginosiin. Kirjarovioita eivät siis viime vuosisadalla sytyttäneet pelkästään natsit, vaan myös heidän vastustajansa.
Kun amerikkalaiset fundamentalistikristityt polttivat Beatlesin levyjä 1960-luvulla, he joutuivat huomaamaan että vinyyli on perin huonosti palavaa materiaalia. Levyrovioista ei siis koskaan tullut sellaista synkkää arkkityyppistä kuvaa kuin Aleksandrian kirjaston palosta tai kolmannen valtakunnan kirjanpolttajaisista. Irakin sodan alettua amerikkalaiset patriootit tuhosivat sodanvastaisia lauluja sisältäviä cd-levyjä ajamalla niiden yli maantiejyrällä, mutta toiminta näytti lähinnä koomiselta.
Jotkut tapaukset ovat saaneet minut tuntemaan nostalgiaa kirjarovioita kohtaan. Minusta niin sanottujen vapaa-ajattelijoiden olisi pitänyt polttaa Raamatut ja muut uskonnolliset kirjat, joita he taannoisessa tempauksessaan ottivat vastaan teineiltä ja antoivat vaihdossa pornolehtiä. Sen sijaan he antoivat ne paperinkeräykseen. Palaminen olisi ollut noiden kulttuurimme peruskivien arvon mukainen loppu, ja samalla se olisi sijoittanut uusateistit suoremmin barbarian pitkään traditioon, johon he joka tapauksessa kuuluvat.
Kirjan palamisessa on jotakin ylevää ja dramaattista. Jos kirja poltetaan tieten tahtoen, tapahtuma kuvastaa historian loputonta heiluriliikettä henkevyyden ja matalamielisyyden, sivilisaation ja raakalaisuuden välillä. Barbaarit polttavat kirjat, ja kun tuli on sammunut, kirjat painetaan uudelleen, odottamaan uusia barbaareja. Jos kirja, tai varsinkin julkaisematon käsikirjoitus, palaa vahingossa, liekit kertovat suuren työn ja kaiken siihen ladatun intohimon muuttumista tuhkaksi sattuman oikusta. Vanitas vanitatum. Hirvittää ajatella niitä vuosisatojen varrella tulipaloissa tuhoutuneita käsikirjoituksia, joista ei ole ollut kopiota missään. Aleksandrian kirjastokin paloi luultavasti tavallisessa tulipalossa, ei arabivalloittajien sytyttämänä niin kuin joskus on väitetty.
***
Nykyään käsikirjoitusten tuhoutumisessa on paljon vähemmän dramatiikkaa. Muistitikku katoaa tai kovalevy hajoaa. Tunnen kollegoita, jotka ovat menettäneet kokonaisia romaaneja ja runokokoelmia tällä tavoin. Menetys lienee turhauttavuudessaan vielä raskaampi kuin oman kirjan joutuminen tulipalon nielaisemaksi tai sensorien tuhoamaksi. Siitä ei voi edes syyttää muuta kuin omaa huolimattomuuttaan, tällaiset tragediat kun olisi helppo välttää ottamalla riittävästi varmuuskopioita.
Kun nyt mainitsin kirjallisuuden sähköistymis- ja virtualisoitumiskehityksen, minun täytyy myös ottaa kantaa sähkökirjan yleistymiseen. En pidä sähkökirjan läpilyöntiä varsinaisena uhkana, mutta suhtaudun siihen ja varsinkin sen herättämään innostukseen tietyllä epäluulolla. Jos ottaisin puheeksi rakkauteni painettuun kirjaan esineenä, sähkökirjan "edistyksellisyydestä" intoilevat ohittaisivat minut lapsellisena romantikkona. Niinpä yritän lopuksi sanoa muutaman sanan sähkökirjan kritiikiksi tekstin säilyvyyden kannalta.
Jos niin sanottu sähkökirja eli tekstitiedosto syrjäyttää tai marginalisoi painetun kirjan, julkaistut teokset muuttuvat tietyssä mielessä kestävämmiksi. Sähkökirja on aina olemassa jossakin kyberavaruuden kolkassa, vaikka lukulaite hajoaisikin. Mutta samalla kirjallisuudesta tulee paljon haavoittuvampaa kuin painetun kirjan aikakaudella. Painettua kirjaa voi lukea vaikka päreen valossa, mutta lukulaite on hyödytön ilman virtalähdettä. Painotuote säilyy vaikka sähkönjakelu lopetettaisiin kokonaan, mutta lukulaitteet nakattaisiin kaatopaikalle turhina verkonkuormittajina jo silloin, kun sähköä olisi pakko säännöstellä. Eivätkä tällaiset tulevaisuudenkuvat edes tunnu kovin mielikuvituksellisilta Maailman tila -raportteja ja monien tiedemiesten selvityksiä lukiessa.
Pessimistinä pyrin aina varautumaan pahimpaan. Korkean teknologian yhteiskunnat eivät näin tee, vaan luottavat siihen että kaikki menee hyvin. Ne ovat avuttomia vakavien teknisten häiriöiden edessä juuri varajärjestelmien puutteen takia. Meillä ei esimerkiksi ole hevos- ja vankkurivarikoita kaupunkien ruokahuoltoa varten siltä varalta, että öljy loppuu tai öljynkuljetukset takkuilevat pahasti. Vaikkemme painetun kirjan esteettisestä ylivertaisuudesta välittäisikään, formaatti pitäisi säilyttää sähkökirjan varajärjestelmänä. Kirjallisuuden säilymisen pahin uhka kun ei tulevaisuudessa ole kirjoja polttava barbaari tai poliittinen fanaatikko, vaan energiakriisi. Siksi ainakin minä aion vastaisuudessakin julkaista teokseni perinteisessä kirjamuodossa sähköisen formaatin ohella.
