(Essee, ilmestynyt Kirjailija-lehden numerossa 4/2010)
Varlam Šalamovin (1907-1982) novellikokoelma Kolyman kertomuksia kuuluu niihin kirjoihin, jotka haluaisin pyyhkiä mielestäni. Silloin voisin lukea sen uudelleen ensimmäistä kertaa ja kokea sen vaikutuksen taas puhtaana. Harvalla teoksella on vastaavaa kykyä ravisuttaa lukijan käsityksiä ympäröivästä maailmasta ja kirjallisuuden ilmaisuvoimasta. Pelkkänä dokumenttinakin Kolyman kertomukset puolustaisivat paikkaansa, mutta Šalamovin taiteelliset kyvyt tekevät niistä... niin, todempia.
Šalamov lienee Neuvostoliiton vankileirejä kuvanneista kirjailijoista se, joka tunsi aiheensa parhaiten. Hän istui gulagissa neljällä vuosikymmenellä, yhteensä noin 17 vuotta. Vuonna 1929 hän sai kolmen vuoden tuomion trotskilaiseen ryhmään kuulumisesta ja Leninin testamentin kopion levittämisestä. Vapauduttuaan Šalamov pääsi kiinni tavalliseen elämään, perusti perheen ja aloitti lehtimiehen uran, mutta suurten puhdistusten aikana hänet pidätettiin uudelleen. Tällä kertaa tuomio oli viisi vuotta, ja sen aikana hän sai vielä kymmenen vuoden lisätuomion, koska oli leirillä erehtynyt yksityisessä keskustelussa sanomaan emigranttikirjailija Ivan Buninia venäläiseksi klassikoksi. Šalamov vapautettiin vuonna 1951, mutta käytännön välttämättömyydestä hän jäi töihin leirille lääkärin apulaiseksi. Kotiinsa Moskovaan hän pääsi palaamaan vasta rehabilitointinsa jälkeen 1956.
Virallinen Neuvostoliitto tunsi Šalamovin runoistaan, mutta hänen varsinainen pääteoksensa levisi maanalaisina samizdat-painoksina ja toi hänelle mainetta ulkomailla. Neuvostoliitossa Kolyman kertomuksia uskallettiin julkaista virallisesti vasta viisi vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Kun Šalamov yritti julkaista vankileirinovellejaan lehdissä 1960-luvun alussa, vastaanotto oli viileä. Yhden arvioijan lausunto kuvaa osuvasti paitsi ajan henkeä, myös Šalamovin proosaa:
Kolyman kertomuksissa ei ole yhteiskunnallista ihmistä, on vain elävä ja kärsivä olento, joka on epäoikeudenmukaisesti ahdistettu hirvittäviin olosuhteisiin, mutta joka ei halua kuolla, vaan takertuu kaikin mahdollisin keinoin elämään...
Kolyman kertomusten henkilöt eivät tosiaan vastaa sosialistisen realismin ihmisihanteita. Yhteiskunnallisen tiedostavuuden asemesta heitä ajaa nälkä ja pelko. Novelleista puuttui kaikki se kohottava aines, joka salli Aleksandr Solženitsynin romaanin Ivan Denisovitšin päivä nousta suojasääkauden merkkiteokseksi. Naturalistisesta karuudestaan huolimatta Ivan Denisovitšin päivä kuvaa pohjimmiltaan ihmisyksilön kykyä säilyttää arvokkuutensa sietämättömässäkin ympäristössä. Niinpä se voitiin vallitsevassa poliittisessa ilmastossa mieltää rakentavaksi kritiikiksi, kun Šalamovin novelleissa nähtiin vain inhorealismia. Kun Solženitsyn alkoi todella puhua suutaan puhtaaksi, ensin Syöpäosastossa ja sitten Vankileirien saaristossa, hän joutui ensin epäsuosioon ja lopulta maanpakoon.
Kaksi Neuvostoliiton merkittävintä vankileirikirjailijaa eroavat toisistaan monella tapaa. Šalamovin englannintaja John Glad on verrannut Solženitsynia Tolstoihin ja Šalamovia Tšehoviin. Solženitsyn on laajojen ja rönsyilevien historiallisten panoraamojen rakentaja, kun taas Šalamov rakentaa mosaiikkia pienistä, huolellisesti hiotuista paloista. Jotkut paloista ovat lyhyitä tuokiokuvia, jotkut klassisen taidokkaasti rakennettuja novelleja, toiset taas eräänlaisia pienoisesseitä leirielämästä. Siinä missä Solženitsyn antaa katkeruutensa näkyä ja intoutuu pitämään raivokkaita saarnoja, Šalamov tavoittelee kylmää objektiivisuutta. Šalamovin kuvaamat asiat ovat niin tuskallisia, että vain toteavuus tekee niille oikeutta. Ylisanat tuntuisivat rienaukselta.
Suurin ero on kuitenkin maailmankuvassa. Solženitsyn kuvaa leirivankeutta jalostavana kärsimyksenä, Šalamov pelkästään raaistavana. Jos vankileirien saaristo oli Solženitsynille purgatorio, Šalamoville se oli helvetti. Osaksi kuvausten eroa selittää se, että kirjailijat kärsivät tuomionsa erilaisissa oloissa. Gulagin leirejä, kuten natsien keskitysleirejäkin, oli erilaisia: helpoimmat niistä vastasivat fyysiseltä ankaruudeltaan lähinnä kovennettua asepalvelusta, ja pahimmat olivat todellisia tuhoamisleirejä, joissa tavallinen vanki ei selvinnyt hengissä muutamaa kuukautta kauempaa ilman oveluutta ja hyvää tuuria. Vuodesta 1937 saakka Šalamov istui juuri jälkimmäisen tyyppisellä leirillä, Kolyman kaivosalueella Koillis-Siperiassa. Hän totesikin myöhemmin sarkastisesti, että olisi voinut viettää kolmekymmentä vuotta varsin mukavasti sellaisella leirillä, jota Ivan Denisovitšin päivässä kuvataan.
Kolyman kertomuksissa ei ole sijaa moralismille, koska niiden henkilöt ovat jo moraalisten pohdintojen tuolla puolen. Heille merkitystä on vain ylimääräisen leipäpalan hankkimisella tai pääsemisellä edes puoleksi päiväksi kevyempiin töihin. He eivät opi tukemaan eivätkä puolustamaan toisiaan, vaan kuolevat kylmään, nälkään ja pahoinpitelyihin erillään. Juuri tämä onkin totalitaarisen tuhokoneiston tarkoitus. Kolyman kertomuksia on rujo pienoiskuva stalinistisesta yhteiskunnasta, jossa vapauden ja vankeuden välinen raja hämärtyy ja määrittyy vain aineellisin perustein.
Šalamov kuvaa lyhyin, täsmällisin vedoin vankien henkisen piirin supistumisen. Nelisivuisessa novellissa ”Yksinäisurakka” nääntynyt vanki Dugajev lapioi kiviä kaivoksella ja saa päivän aikana vain neljäsosan työnormistaan täyteen. Seuraavan päivän iltana sotilaat vievät Dugajevin metsään, ja kun hän tajuaa menevänsä teloitettavaksi, hän osaa vain harmitella, että oli aivan turhaan raatanut viimeisen päivänsä.
Sama supistuminen näkyy myös piikkilangan toisella puolella. Novellissa ”Lasten piirustuksia” läheiseen kaupunkiin töihin määrätty vanki etsii roskatunkiolta jotakin käyttökelpoista, ja löytää sattumalta lasten kouluvihon. Vihkoa selaillessaan hän pohtii: ”Ja mitä väkevämmin muistelin lapsuutta, sitä selvemmin ymmärsin, ettei lapsuuteni toistuisi ja etten löytäisi siitä varjoakaan vieraan lapsen vihosta.” Tuntemattoman lapsen piirustuksissa ihmiset on ympäröity aidoin, ja heitä vartioivat aseistetut sotilaat koirineen.
Tunne suunnattomasta menetyksestä välittyy lähes kaikista kertomuksista. Šalamovin hahmoille Siperia on vieras planeetta, jossa entisen elämän askareet, nautinnot ja muut merkitykselliset asiat tuntuvat kaukaiselta unelta tai sadulta. Heidät on leikattu irti sivilisaatiosta elämään eläinten elämää. ”Sade” -novellin kertoja pohtii havaintojaan leirin ihmisistä ja eläimistä:
Hevoset eivät mitenkään poikenneet ihmisistä. Ne kuolivat kylmyyteen, ylivoimaiseen raadantaan, heikkoon ravintoon ja lyönteihin – ja vaikka ne olisivat kärsineet vain tuhannennen osan siitä, mitä ihmiset, ne olisivat kuolleet ennen kuin ihmiset. Ja minä ymmärsin tärkeimmän, sen että ihminen ei ole ihminen siksi, että hän on Jumalan luoma, eikä siksi että hänellä on ihmeellinen peukalo kummassakin kädessään. Vaan siksi, että hän on FYYSISESTI vahvempi ja kestävämpi kuin mikään eläin, ja myöhemmin siksi, että hän pakottaa henkisen elementtinsä onnistuneesti palvelemaan fyysistä elementtiä.
Leiriympäristössä ihmisestä tuli peto muutamassa viikossa. Ensimmäisinä turmeltuivat puolueen ja armeijan miehet, parhaiten sivistyksensä ja moraalinsa säilyttivät uskovaiset. Šalamovin mukaan he olivat ainoita, jotka eivät menettäneet elämänhaluaan eivätkä sortuneet epätoivoisiin tai alhaisiin tekoihin. He myös kykenivät kieltäymyksiin, joita tavallinen vanki ei olisi osannut edes kuvitella. Novellissa ”Vapaapäivä” pappi Zamjatin säilyttää yhteytensä menneeseen elämään toistelemalla itsekseen ortodoksista sunnuntailiturgiaa. Rikollisvangit tarjoavat hänelle kertomuksen lopussa keittoa, jonka sanovat sisältävän lampaanlihaa. Papin syötyä he paljastavat, että liha oli peräisin koiranpennusta, jota pappi oli leirillä hoivannut. Zamjatin menee ulos oksentamaan ateriansa, ja tunnustaa vankitoverilleen: ”Mutta hyvältä se maistui. Ihan yhtä hyvältä kuin lammas.”
Mutta ei Šalamov tuomitse niitäkään, jotka säilyttävät henkensä tovereidensa kustannuksella. ”Lavantautikaranteeni” on psykologisesti tarkka kuvaus Andrejevista, loppuun palaneesta vangista, jota ei pelasta varmalta kuolemalta toivo, rakkaus eikä edes viha, vaan itsesäilytysvaisto, joka pakottaa hänet piittaamattomuuteen muiden hengestä. Kun karanteeniparakissa järjestetään nimenhuuto kaivostyöhön lähetettäville vangeille, Andrejev piiloutuu, jolloin toinen vanki lähetetään hänen asemestaan. Hän on ajautunut eksistentiaaliseen tyhjiöön: perhe on pettänyt hänet, isänmaa on hylännyt hänet. Hänellä on vain henkensä, jonka hän aikoo säilyttää hinnalla millä hyvänsä.
Kukaan ei voi vilpittömästi sanoa, ettei toimisi Andrejevin tavoin – ainakaan kukaan sellainen, joka ei ole kokenut äärimmäistä kylmyyttä, nälkää ja kuoleman alituista läheisyyttä. Ratkaiseva tekijä on ilmasto, ei yksilön moraalinen valveutuneisuus. Šalamov kirjoitti myöhemmin: ”Sielun turmelemisen tärkein väline on kylmyys; ihmiset ovat varmasti kestäneet kauemmin Keski-Aasian leireillä – siellä oli lämpimämpää.” Solidaarisuus ja ystävyys syntyvät vaikeissa mutta siedettävissä olosuhteissa, Kolyman olot tuhosivat molemmat. Šalamovin kuvaamassa maailmassa ei ole hyviä eikä pahoja ratkaisuja, on vain inhimillistä ja lisää inhimillistä.
Tuntuu ristiriitaiselta, ettei Šalamov itse luopunut moraalisesta ryhdistään. Päinvastoin, hän vältti visusti asemia, joissa olisi joutunut tallomaan tovereidensa varpaille, vaikka olisi sellaisiin hakeutumalla voinut selvästi parantaa olojaan. Hän kieltäytyi esimiestehtävistä eikä koskaan ilmiantanut ketään, vaikka hänet itsensä ilmiannettiin ”vastavallankumouksellisista” puheista. Leirielämän kokeessa hänen henkensä osoittautui selvästi vahvemmaksi kuin useimmilla, vaikkei siitä ollut etukäteen minkäänlaista varmuutta - Šalamov ei ollut edes uskonnollinen.
Niinpä monille tuli järkytyksenä Šalamovin Literaturnaja Gazetassa 1970-luvun lopulla julkaisema avoin kirje, jossa hän sanoutui irti ulkomailla julkaistuista leirinovellien valikoimistaan. Neuvostoliiton toisinajattelijapiirit ja ulkomaalaiset liberaalit hylkäsivät petturina ja pelkurina miehen, jota olivat aiemmin pitäneet sankarinaan. Heidän mielestään Šalamov oli taipunut poliittisen painostuksen edessä ja pettänyt vapauden asian. Kaiken lisäksi hän oli langennut vasta vuosia leirivankeutensa jälkeen, kun Kolyman kertomuksia oli saavuttanut kansainvälisen maineen eikä häntä enää uhannut muu kuin julkaisukielto kotimaassa.
Todellisuudessa Šalamov ei ollut pettänyt oppositiota, koska ei ollut koskaan siihen sitoutunut. Vanha, invalidisoitunut ja KGB:n jatkuvasti ahdistelema kirjailija halusi työrauhan, ja niissä olosuhteissa kirjeen julkaiseminen oli ainoa keino saada se. Siperia oli opettanut hänet paitsi ihmisen pimeiden puolten tuntijaksi, myös epäluuloiseksi kaikkea politiikkaa kohtaan. 1960- ja 70-luvun hän oli pysytellyt erossa niin järjestelmän myötäjuoksijoista kuin toisinajattelijapiireistä, ja hänen sosiaalinen elämänsä rajoittui pieneen ystävien piiriin, jolle hän luetti kirjoituksiaan. Jo uransa alussa hän oli sanoutunut irti kaikesta paitsi omasta taiteellisesta työstään:
En ole velkaa valtiolle. Olen täyttänyt kansalaisvelvollisuuteni kaikkein ankarimmissa olosuhteissa: koskaan pettämättä, unohtamatta tai antamatta anteeksi. En ole myöskään velkaa ”edistykselliselle ihmiskunnalle” ja sen ulkomaisille asiamiehille. Minua eivät sido lupaukset eivätkä kunniasanat.
Stalinin kaudella totalitaarinen valtio oli tuhonnut Šalamovin ja miljoonien muiden elämän parhaat vuodet. Leirikokemus sai kirjailijan vartioimaan raivokkaasti omaa integriteettiään. Hän ei halunnut luovuttaa sitä vallanpitäjille eikä liberaalille älymystölle. Hän halveksi kaikkia, jotka halusivat käyttää häntä omiin tarkoituksiinsa, ”työntää kuoppaan ja sitten kirjoittaa vetoomuksia YK:lle.” Šalamov tunnusti vain yhden velvollisuuden: kuvata kokemansa todellisuus paljaana, olipa se millainen tahansa. Epäilemättä tämä itsepäisyys, Šalamovin läpitunkevin luonteenpiirre, auttoi muovaamaan Kolyman kertomuksista niin väkevän silminnäkijälausunnon.
Kolyman kertomuksia -valikoiman on suomentanut Ulla-Liisa Heino (Orient Express, 1991). Katkelmat muista Šalamovin kirjoituksista suomentanut T.H.
