Julkaisen tässä blogissa sarjan "Kunnia" -esseekokoelman tematiikkaan liittyviä, ennen julkaisemattomia lyhyitä kirjoituksia. Oheinen teksti on sarjan ensimmäinen osa.
***
Aina silloin tällöin kohtaan jonkun miehen, joka sanoo ettei lainkaan piittaa siitä, pidetäänkö häntä maskuliinisena vai ei. Toisin sanoen hän väittää olevansa niin sinut sukupuoli-identiteettinsä kanssa, että voi tehdä täsmälleen mitä huvittaa ja esiintyä millaisena huvittaa, eikä kulttuurin koodeilla ja muiden miesten mielipiteillä ole merkitystä hänelle.
En kuitenkaan usko, että monikaan tällainen mies olisi valmis menemään kuntosalille vaaleanpunaisissa trikoissa tai kävelemään kadulla balettipuvussa. Riippumattomuuttaan normeista korostava mies tietenkin toteaisi, ettei yksinkertaisesti halua tehdä niin. Niinpä, harva mies haluaa ehdoin tahdoin antaa signaalin, jota tässä kulttuurissa pidetään feminiinisenä.
Vaatteet ovat hyvä havainnollistava esimerkki, sillä ne sisältävät lukemattomia kulttuurisia signaaleja, ja sukupuoleen liittyvät ovat niistä merkityksellisimpiä siihen saakka kunnes kuljemme kaikki unisex-tuulipuvuissa.
Näiden signaalien ulkoinen muoto toki vaihtelee käytännössä rajattomasti. Kulttuuripiirien väliset erot ovat oma lukunsa, mutta samassakin kulttuuripiirissä on eri aikoina hyvin erilaisia käsityksiä siitä, millainen pukeutuminen on miehelle soveliasta ja miehen arvon mukaista. Tällaiset vaihtelut ovat puolestaan sidoksissa yhteiskunnan vallitsevaan aateilmapiiriin.
Pitkät housut, jollaisia itse käytän aina ja poikkeuksetta ihmisten ilmoille mennessäni, muuttuivat itsestäänselväksi osaksi länsimaisen miehen sukupuoliunivormua vasta Ranskan vallankumouksen jälkeen. Vallankumousvuosina niitä käyttivät kiivaimmat kumoukselliset, jotka halusivat erottautua ylimystön pukeutumistavasta. Herrasmies pukeutui culottes-nimellä tunnettuihin polvihousuihin ja verhosi säärensä sukilla tai säärystimillä. Nilkkoihin saakka ulottuvat housut olivat taas talonpoikaismiesten asuste, jonka vallankumoukselliset aatteellisista syistä omaksuivat. Termi sans-culottes eli sanskulotit tarkoittaa sananmukaisesti ”polvihousuttomia”, siis pitkiin housuihin pukeutuneita.
Pitkien housujen vakiintuminen käynnisti kehityksen, joka tuotti kaikkien tunteman miesten puvun suorine housuineen, kauluspaitoineen, solmioineen ja takkeineen. 1800-luvulla puvun oleellinen osa – ainakin keskiluokan ja kaupunkiväestön piirissä – oli hännystakki eli frakki, vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen siirryttiin yleisesti käyttämään lyhyempää pikkutakkia. Nykyään frakkiin pukeudutaan vain suurimmissa juhlatilaisuuksissa, ja sen käyttäminen arkisissa yhteyksissä antaisi helposti hienostelevan – ja siten epämiehekkään – vaikutelman.
Esimerkkejä vaatekappaleista ja muista seikoista, joita ennen pidettiin asianmukaisina tai jopa pakollisina osina miehen ulkoasua mutta jotka nykyään antavat päinvastaisen vaikutelman, löytyy loputtomiin. Sydänkeskiajalla sekä miehet että naiset käyttivät pitkiä mekkoja, ja ainoa erottava tekijä oli naisten mekon leveämmät hihat. 1700-luvun yläluokan miehet käyttivät peruukkeja, puuteria ja röyhelöisiä paitoja. 1900-luvun alkupuoliskolla vaaleanpunainen oli monissa Euroopan maissa poikien, ei suinkaan tyttöjen vaatteiden väri.
Tällaiset ajan vaikutukselle alttiit kulttuuriset tekijät eivät sellaisinaan kerro maskuliinisuudesta tai sukupuolirooleista mitään. 1700-luvun puuteroitu aristokraatti kävi kaltaistensa kanssa kaksintaisteluja, vaaleanpunaista pidettiin miehekkäänä värinä koska se assosioitui vereen. Miltä mies on historian eri vaiheissa näyttänytkin, hänen osaansa on kuulunut valmius voimankäyttöön, urheuden ja päättäväisyyden osoittaminen ja kunnian varjeleminen. Hänen olennaisin miehisyytensä on aina ollut teoissa, ei ulkonäössä.
Alussa kuvailemani kaltaiset miehet saattavat mielessään vedota tähän kulttuuristen käytäntöjen muuttuvaisuuteen. He kenties ajattelevat, että vain teoilla on merkitystä ja ulkoisille seikoille voi viitata kintaalla. Tai sitten he pitävät kaikkea sukupuolirooleihin liittyvää typeränä ja katsovat autonomisina yksilöinä olevansa moisen yläpuolella. Mutta kuten sanoin, useimmat heistä eivät käytännön elämässään kuitenkaan toimi näkyvimpien rooliodotusten vastaisesti. He eivät ole kapinallisia vaan individualisteja, jotka haluavat olla ja elää sen kummemmin pohtimatta omaa miehisyyttään.
Korostetun individualistisesti asennoituvilla miehillä on voimakas riippumattomuuden tarve, mikä sinänsä menee yksiin klassisen miesihanteen kanssa. Miehenhän on perinteisesti odotettu ”kantavan oman kuormansa” ja pärjäävän toimissaan turvautumatta jatkuvasti toisten neuvoihin ja apuun. Mutta välinpitämättömyys antamistaan signaaleista ja muiden miesten mielipiteistä ei ole itsenäisyyttä vaan huolettomuutta. Ja kuten Don Corleone tiesi, huolettomuus sopii kyllä naiselle tai lapselle muttei aikuiselle miehelle.
Kaikkina aikoina miehet ovat pohtineet sitä, mitä he tekevät, miltä näyttävät ja miksi. Maskuliinisuudessa on pitkälti kyse tietynlaisen viestin antamisesta muille miehille, ja vääränlainen käytös tai ulkoasu saattaa viestiä heikkoudesta tai epäkunnioituksesta. Vaikka miehisyyden ulkoiset tunnusmerkit ovat aikaan sidottuina sinänsä mielivaltaisia, niillä on aina selkeästi määriteltävissä oleva sisältö. Itse suosin pitkiä housuja, koska shortsit ja polvihousut tuovat mieleen pikkupojat. Miesten puku taas viehättää minua jäykkyytensä takia: ryhdikkyyteen pakottavan muotonsa takia siinä on jotakin samaa kuin sotilasunivormussa tai haarniskassa.
Moderni mies ei välttämättä mieti tällaisia seikkoja, koska sallivassa, atomisoituneessa ja turvallisessa kaikki käy -ympäristössä väärillä valinnoilla on harvoin dramaattisia seuraamuksia. Kuitenkin hän vaistomaisesti välttää ainakin kaikkein ilmeisimpien feminiinisten viestien välittämistä.
Yltiöindividualististen miesten välinpitämättömyys on siis pelkkää poseerausta, ja todellisuudessa he ottavat huomioon sosiaalisten signaaliensa sukupuolen, vaikkeivät välttämättä teekään niin tietoisesti ja vaikkei mikään pakota heitä siihen. Mies ei koskaan voi olla sataprosenttisen tyytyväinen omaan maskuliinisuuteensa, sillä jossakin sisimmässään hän tietää, että voi joutua todistamaan sen. Tämä varautumaan kehottava sisäinen ääni on vaiennettu melkein kuulumattomiin kulttuurissa, josta puuttuvat miehuuskokeet, koettelemukset ja kunniaryhmät. Se on yhä olemassa, mutta niin hiljaisena että voimme höynäyttää itsemme uskomaan, että miehisyys on mitä tahansa mitä saammekin päähämme tehdä.
Elämme kulttuurisesti kuohitussa ympäristössä, ja kolikon toinen puoli on maskuliinisuuden miltei neuroottinen pähkäily. Monia ansiokkaitakin artikkeleita julkaissut yhdysvaltalainen Art of Manliness -blogi osoittaa sekin, miten kiinteä kosketus maskuliinisuuteen on menetetty. Sen kirjoittajat suistuvat itseparodian asteelle opettaessaan, miten tosimies käärii paidanhihansa, polttaa sikaria, irrottaa puutiaisen ihostaan, kaataa olutta lasiin ja solmii kravatin. Ongelma on siinä, että mies joka orjallisesti opettelee jokaisen Art of Manlinessin esittelemän taidon ei ole suvereeni klassinen miesten mies, vaan jonkinlainen postmoderni simulaatio sellaisesta.
Entisaikaan miehet oppivat asianmukaiset miehen taidot välittömästä ympäristöstään, perimätietona tai yrityksen ja erehdyksen kautta. Maskuliinisuus oli osa heidän luonnettaan, ja heidän luonteensa oli elämänkokemuksen muovaama. Enää tällaista käytännön oppia ei automaattisesti tule, ja niinpä melkein väistämättä erehdymme luulemaan, että maskuliinisuus on jokinlainen taito, tekhne, jonka voi sopivan oppikirjan avulla hallita. Modernin maailman perusta on miehisten hyveiden ja miehisen aggression (sanan kaikissa merkityksissä) tukahduttamisessa, ja niinpä pyrkimys maskuliiniseen ihanteeseen helposti rappeutuu mekaaniseksi jäljittelyksi.
Mutta on myös syytä myöntää, että jokainen mies on enemmän tai vähemmän modernin maailman rampauttama. Miehisyydestä on tullut eksistentiaalinen valinta, ja siksi olemme tuomittuja pohtimaan tämän valinnan olennaista sisältöä. Jokainen, joka ottaa maskuliinisuuden ihanteekseen, joutuu vakavasti harkitsemaan, miten soveltaa sitä käytäntöön. Ylimielinen välinpitämättömyys on umpikuja siinä missä ulkokohtainen roolileikkikin.
