Me hukumme niihin, jotka runoilijan tai maalarin kuoltua tulevat
hänen taloonsa haudankaivajan perässä ja unohtavat, että
heidän ainoa velvollisuutensa on esittää mykkää. Mutta ei puhuta
heistä. He ovat vain kirjallisuuden ruumiinryöstäjiä. Tomu
annetaan yhdelle, tuhkat toiselle, ja sielu on heidän
ulottumattomissaan.
- Oscar Wilde, ”Kriitikko taiteilijana”
Kävin alkuvuodesta katsomassa elokuvan Control, joka käsitteli Joy Divisionin laulajan Ian Curtisin lyhyeksi jäänyttä elämää. Ei olisi pitänyt. Anton Corbijnin ohjaamassa ”biopicissä” ei sinänsä ollut mitään vikaa: se oli visuaalisesti tyylikäs, joskin vähän valokuvamainen laatudraama. Ongelma oli siinä, että Controlin katsominen rikkoi hellimäni myytin Curtisista ja Joy Divisionista.
Olin vaalinut mielikuvaa Curtisista jurona ja umpimielisenä nuorena nerona, joka viihtyi paremmin kirjojen parissa kuin rockpiireissä, näki ympärillään pelkkää rappiota ja julistautui taantumukselliseksi rojalistiksi vastalauseena edellisen sukupolven utopismille. Lopulta, perheensä hylkäämänä sekä elämään, musiikkiin ja epilepsiakohtauksiinsa kyllästyneenä tämä 23-vuotias ikäloppu hirttäytyi kotonaan. Sitä ennen hän ehti tehdä pari albumillista jylhää ja karun kaunista musiikkia.
Curtisin lesken muistelmiin perustuva Control paljasti, että Curtis olikin epävarma, narsistinen ja tasapainoton nuorukainen, joka kenties yhä olisi keskuudessamme, jos hänellä olisi ollut kunnollinen epilepsialääkitys. Sen jälkeen Joy Divisionin levyjen kuunteleminen ei enää tuntunut samalta. Elokuva muutti Curtisin oikeaksi ihmiseksi, mistä olen katkera sen tekijöille.
Taannoin tuli levitykseen toista populaarimusiikin ikonia Bob Dylania käsittelevä elokuva, Todd Haynesin ohjaama I'm not there. Sen lähestymistapa oli täysin vastakkainen; se ei repinyt kappaleiksi Dylanin ympärille muodostunutta myyttikerrostumaa, vaan monimutkaisti ja syvensi sitä. Pidättäytyessään yrityksistä paljastaa ”oikea Dylan” se herätti kysymyksen, onko ”oikeaa Dylania” edes olemassa. Kenties Dylan on monta erilaista elämää elänyt mies, jonka olemusta ja merkitystä popkulttuurille voi ymmärtää vain lukuisista vastakkaisista näkökulmista käsin. Jotta mytologinen kudelma olisi täydellinen, Dylania oli laitettu esittämään kuusi eri näyttelijää, joista yksi oli nainen ja yksi kymmenvuotias musta poika.
Haynesin epätavallinen mestariteos palautti uskoni siihen, että elämäkerrallisella lähestymistavalla on mahdollista saada aikaan taidetta, ei pelkästään journalismia tai muistovärssyjä. Harvinaista se toki on. Aikamme tutkijat ja elämäkerturit särkevät myyttejä yhtä kuumeisella innolla kuin Hollannin kalvinistit pyhäinkuvia toisen reformaation aikaan. He rakastavat rehellisyyttä, objektiivisuutta, todenmukaisia tai sellaisiksi naamioituja kuvauksia. Kiinnostavimmat nykyajan myytit ovat lyhytikäisiä; kaikkialta tuleva paine murtaa ne jo ennen kuin ne ovat kunnolla ehtineet syntyäkään.
Juuri tästä syystä kiinnostaviin taiteilijaelämäkertoihin törmää harvoin. Useimmat niistä etenevät uuvuttavan perusteellisesti taiteilijan elämänvaiheesta toiseen, yrittävät tosikkomaisesti konstruoida ”ihmisen legendan takana”. Niiden tekijät eivät koskaan tule ajatelleeksi, että paljastaessaan he kätkevät samassa suhteessa. Objektiivisin kuvaus ei välttämättä sano ihmisestä mitään olennaista. Itse myytti saattaa olla tosiasioita kiinnostavampi, ja että taiteilijaa ja hänen elämäänsä voi mielekkäästi tutkia vain toisen taideteoksen avulla.
Yleensä tavalliset elämäkerrat vain paljastavat, että ihailemamme taiteilijat olivat varsin keskinkertaisia ihmisiä arkipäiväisine hyveineen ja tavanomaisine paheineen. Pahimmassa tapauksessa ne lähestyvät kohdettaan psykoanalyyttisen tai muun vastaavan menetelmän avulla ja tekevät hänestä todistuskappaleen jollekin teoreettiselle hypoteesille. Jotkut elämäkerrat ovat tietoisen pahantahtoisia kaivellessaan kohteensa ihmissuhteita tai sukupuolielämää minkä tahansa valonaran aineksen löytämisen toivossa. Julmat tutkijat, jotka tonkivat toisen uraa edistääkseen omaansa, onnistuvat usein latistamaan kohteensa lopullisesti.
Ei ihme, että monet taiteilijat yrittävät paeta tunkeilevien elämäkertureiden ulottuvilta. Kenties taitavimmin pakeni Konstantinos P. Kavafis, merkittävin kreikkalainen runoilija sitten antiikin päivien. Hän eli ulkoisesti tylsän elämän vesilaitoksen virkailijana 1900-luvun alkupuolen Aleksandriassa, ei pitänyt päiväkirjaa ja jätti muutenkin jälkeensä hyvin vähän yksityiselämäänsä liittyvää informaatiota.
Niinpä arvostetuin Kavafis-elämäkerta, Robert Liddellin suppea Cavafy: A Critical Biography tiedostaa koko ajan liikkuvansa hataralla pohjalla ja keskittyy suurimmaksi osaksi pohtimaan, mitä runoilijasta ylipäätään voidaan tietää. Kerätyt faktat viittaavat siihen, ettei Kavafista ole olemassa runojensa ulkopuolella, mikä tekee Liddellin kirjasta omalla tavallaan viehättävän.
Nuorempana ahmin ihailemieni kirjailijoiden, muusikoiden ja kuvataiteilijoiden elämäkertoja. Hain niistä samaistumiskohteita ja innoitusta omalle kirjoittamiselle. Petyin kuitenkin nopeasti, koska yksityiskohtaiset kuvaukset jonkun neron lapsuudesta ja perhesuhteista, rakkausseikkailuista ja uran kiemuroista eivät innostaneet juuri mihinkään. Huomasin, että parhaiten taiteilijoista kirjoittavat toiset taiteilijat. He nimittäin kirjoittavat itsestään, elämäkerrallisen aineksen toimiessa kehyksenä.
Allekirjoittaneeseen aikanaan suuren vaikutuksen tehnyt Erno Paasilinnan klassikkoessee "Yksinäisyys" (valikoimassa Yksinäisyys ja uhma) ei oikeastaan kerro aiheestaan eli Pentti Haanpäästä, vaan kirjoittajastaan. Paasilinna kuvaa Haanpään erakoksi, joka varjeli tiukasti yksinäisyyttään ja sitoutumattomuuttaan lankeamatta kirjallisen seuraelämän ja puoluepolitiikan houkutuksiin. Mutta todellisuudessa Haanpään eristyneisyys ei välttämättä ollut tietoisen valinnan tulosta, kuten Paasilinna väittää, vaan syrjäisestä asuinpaikasta johtuva käytännön välttämättömyys. Haanpään maine erakkojätkänä oli ainakin osittain rooli, sillä hän matkusteli paljon ympäri Suomea ihmisiin ja elämänmenoon tutustumassa ja oli aikansa mittapuulla hyvin perehtynyt ulkomaisen kirjallisuuden virtauksiin.
Ei Paasilinnakaan todellisuudessa erakko ollut. Hän oli monen aikalaiskirjailijan henkilökohtainen ystävä ja kulttuurivaikuttaja, jolla oli monta rautaa tulessa: Nuoren Voiman Liiton toiminnanjohtaja, Kaltion päätoimittaja, Kariston kirjallinen johtaja... Tehdessään Haanpäästä yksinäisen suden ja vastarannan kiisken hän luultavasti halusi vahvistaa omaa rooliaan, ulospäin näyttämäänsä kulissia. Esikuvassa taiteilijat näkevät sen, mitä itse tahtoisivat olla, eikä Paasilinna ollut poikkeus.
Yksinäisyys on siis monella tasolla puolueellinen ja fiktiivinen kirjoitus. Kaikesta huomaa, että sen on kirjoittanut Haanpään antaumuksellinen ihailija eikä viileän puolueeton kirjallisuushistorioitsija. Juuri siksi se on paras Haanpäästä tähän mennessä kirjoitettu yksittäinen teksti. Tyyliltään se on iskevän lyhytlauseisen proosan mestarinäyte, ja sen henkilökuva on niin lujin vedoin piirretty, ettei ketään haittaa, vaikkei kuvattua henkilöä välttämättä ole koskaan ollut olemassa.
Toinen hyvä esimerkki onnistuneesta fanikirjallisuudesta on Michel Houellebecqin pitkä H. P. Lovecraftia käsittelevä essee, jonka jouduin kielitaidon puutteessa lukemaan englanninkielisenä käännöksenä Against the World, Against Life. Houellebecq otsikoi esseeteoksensa elämäkerrallisen osuuden nimellä ”Antibiography”, mikä kuvaa osuvasti hänen tavoitteitaan.
”Elämä on tuskallista ja pettymyksiä tuottavaa”, Houellebecq kirjoittaa. Niinpä on turhaa kirjoittaa realistisia romaaneja tai tavanomaisia elämäkertoja. Hänelle anglosaksisen kauhukirjallisuuden klassikon elämä ei ollut ensi sijassa syntymän ja kuoleman välille pingotettu jana, vaan fantastikon herooinen taistelu elämän ja erityisesti modernin elämän banaaliutta vastaan.
Houellebecq tuntee tuon taistelun omakseen, ja Lovecraft on hänelle enemmän kuin vain toinen rappeutuneessa nykyajassa viihtymätön, vihan kyllästämä sielu. Uuden Englannin erakko on Houellebecqin sankari ja pyhimys, jonka ehdotonta elämänkieltäymystä hän ihailee, vaikkei samaan pystykään. Lovecraft nimittäin pidättäytyi tyystin kirjoittamasta seksistä ja rahasta, jotka puolestaan ovat Houellebecqin romaanien tärkeimmät teemat. Lovecraftin novellitaidetta, kadehdittavan onnistuneesta kamppailusta tihkunutta pyhäinjäännöstä, Houellebecq käsittelee suurella hellyydellä ja hartaudella.
Paasilinnan ja Houellebecqin biografisten esseiden yksi suuri ansio on siinä, että niissä ilmaistu harras ihailu tarttuu. Against the World, Against Life pakotti minut etsimään uudelleen käsiini teini-ikäisenä lukemani Lovecraftin novellit ja arvioimaan niitä uudessa valossa. Ne olivat kestäneet aikaa varsin hyvin. Mutta valitettavan usein elämäkerrat vain osoittavat, että kaikki, mitä meidän tarvitsee taiteilijasta tietää tai sanoa, löytyy hänen teoksistaan. Pahimmassa tapauksessa niiden vaikutus tuotantoon on latistava, ja tökeröt tulkinnat kaikuvat häiritsevinä sivuääninä kun yritämme syventyä teoksiin. Siinä piilee elämäkertojen vaara.
Paljon luettavampia ovat yleensä omaelämäkerralliset ja muistelmateokset. Oscar Wilden mielestä ne ovat lähes aina riittävän itserakkaita ollakseen kiehtovia, ja alan yhä enemmän taipua samalle kannalle. Niitä on luettava rivien välistä, täydennettävä mielessään ja väiteltävä niiden kanssa. Sama pätee kaikkeen kelvolliseen kaunokirjallisuuteen. Rehellinen omaelämäkerta on mahdottomuus, onneksi.
Yksi säkenöivimmistä suomalaisista kulttuurimuistelmista on edelleen Seppo Heikinheimon Mätämunan muistelmat. Se on hauska, ristiriitainen, älykäs ja ehdottoman puolueellinen kirja. On herttaisen yhdentekevää, peitteleekö sen kirjoittaja omia väärinkäytöksiään tai onnistuuko hän edes voittamaan lukijan sympatiaa puolelleen. Heikinheimon oudon pakkomielteinen persoonallisuus ja muusikkopiirien kuvaukset kiehtovat kaikesta huolimatta.
On sanottu, että Mätämunan muistelmien häijyt luonnehdinnat joistakin musiikki-ihmisistä olivat Heikinheimon kosto siitä, ettei hänestä itsestään koskaan tullut ammattimuusikkoa. Mutta monenko taiteilijan tuotanto on toiveissaan pettyneen ihmisen taitavasti naamioitu kosto tukahduttaville vanhemmille, koulukiusaajalle, entiselle rakastetulle, koko välinpitämättömälle maailmalle? Melkein jokaisen merkittävän. Heikinheimo vain sattui olemaan kriitikko. Koston monopoli on taiteilijoilla, ja kriitikkoa on tapana haukkua epäonnistuneeksi taiteilijaksi, muttei taiteilijaa epäonnistuneeksi ihmiseksi.
Myös jotkut yhä elävät taiteilijat ovat kirjoittaneet niin vaikuttavia muistelmateoksia, etten ne luettuani välittäisi lukea heistä toisen kirjoittamaa elämäkertaa ja melkeinpä toivon, ettei sellaista kirjoitetakaan. Rikoskirjailija James Ellroy veti kirjallaan Muistoja pimeästä maton paljastuksia janoavien elämäkertureiden jalkojen alta. Hän kuvaa äitinsä salaperäistä kuolemaa ja siitä alkanutta tuhoisaa huume- ja alkoholikierrettään niin brutaalin avoimesti ja kipeästi, ettei kukaan ulkopuolinen pystyisi samaan. Kunnioitettava rohkeus, jolla Ellroy dokumentoi omat pimeät paikkansa, on teoksen intensiteetin ja lopullisen viehätyksen lähde. Ulkopuolinen biografi ei moista rohkeutta tarvitsisi, minkä vuoksi hänen tulkintansa jäisi pakostakin valjuksi.
Mutta mikään sääntö ei ole niin jäykkä, ettei löytyisi muutamaa sitä vahvistavaa poikkeusta. Joissakin harvoissa tapauksissa on kuin onkin hedelmällistä antaa periksi uteliaisuudelle ja kaivaa totuuden sirpaleita mytologisen humuksen alta. Tietyt taiteilijat ovat yksinkertaisesti eläneet niin mielenkiintoisen elämän, että sen dokumentoimatta jättäminen olisi rikos. Tämä pätee mm. Louis-Ferdinand Célineen, josta Fréderic Vitoux'n kirjoittama elämäkerta on ehdottoman suositeltavaa luettavaa.
Toisinaan myös taiteilijoihin liitetyt myytit ovat niin jähmeän yksioikoisia, että ainoa tapa puhaltaa heihin uutta henkeä on yksityiskohtainen, kriittinen ja avoin tarkastelu. Esimerkiksi käyköön V. A. Koskenniemi, joka on ihmisenä, kirjailijana ja kulttuurivaikuttajana jäänyt kahden vastakkaisen ja harvinaisen simppelin näkemyksen puristukseen.
Koskenniemen huonosta jälkimaineesta huolehtivat hänen kaltoin kohtelemansa modernistit ja vasemmistolaiset. He leimasivat hänet kirjallisuuspoliittiseksi mafiosoksi ja natsismin ihailijaksi. Koskenniemen omana aikana yleinen, mutta nykyään harvemmin julki lausuttu käsitys taas esitti hänet suurmiehenä, kansalliskirjailijana, antiikin ystävänä, patrioottina. Ikävä kyllä Koskenniemi oli itsekin niin suurmiesroolinsa lumoissa, etteivät hänen omaelämäkerralliset kirjoituksensa tarjoa kolmatta näkökulmaa.
Koskenniemeläiset esteettiset ihanteet kärsivät niin perinpohjaisen haaksirikon, että tällä hetkellä on vaikea kuvitella mitään epämuodikkaampaa. 2000-luvun näkökulmasta Koskenniemi kuuluu häviäjiin, mutta ajan myötä häviäjillä on tapana muuttua vähintään yhtä kiinnostaviksi kuin voittajat. On merkillistä, kuinka vähän ilmenee halua selvittää, kuka tuo vielä nykyäänkin kirjallisuushistorian arkkipiruna pidetty hahmo oikeastaan oli. Joitakin yrityksiä on tehty. Parnasson numerossa 4/1982 Touko Siltala tarkasteli Koskenniemen ajattelua ja persoonaa mm. Kyösti Wilkunan ja Anna-Maria Tallgrenin kanssa käydyn kirjeenvaihdon valossa. Martti Häikiö on valmistellut elämäkertaa jo useita vuosia, mutta nähtäväksi jää, onko se vain yritys Koskenniemen rehabilitoimiseksi.
Uteliaisuus ajaa ihmiset kirjoittamaan elämäkertoja ja lukemaan niitä. Se voi johtaa kiehtoviin löytöihin ja lukuelämyksiin, mutta usein tunnemme vain tyhjyyttä tyydytettyämme uteliaisuutemme. Se, mitä alunperin lähdimme etsimään, on haihtunut ilmaan. Uteliaisuutta pitäisi oppia säännöstelemään, vaikka se sotiikin ihmisluontoa vastaan. Harva elämäkerta osaa pelata paljastamisen ja kätkemisen peliä tarpeeksi taitavasti; siksi kannattaa harkita tarkkaan ennen kuin lukee tai kirjoittaa sellaisen.
