Nationalismi ja rakkaus

Sitaatti Benedict Andersonin kirjasta Kuvitellut yhteisöt (1983, suom. 2007):

Aikana, jolloin on niin tavallista, että edistykselliset, kosmopoliittiset intellektuellit (erityisesti Euroopassa?) korostavat nationalismin liki patologista luonnetta, sen toiseuden pelkoon ja vihaan paikantuvia juuria ja sen läheisyyttä rasismin kanssa, on paikallaan muistuttaa, että kansakunnat herättävät myös rakkautta, usein vieläpä syvää uhrautuvaa rakkautta. Nationalismin synnyttämät kulttuurituotteet - runous, proosa, musiikki, kuvataiteet - ilmentävät tätä rakkautta hyvin selvästi lukemattomissa eri muodoissa ja vivahteissa. Samaan aikaan on erittäin vaikea löytää vastaavia pelkoa ja inhoa ilmaisevia nationalistisia kulttuurituotteita. Jopa tapauksissa, joissa kolonisoiduilla kansoilla olisi kaikki syyt tuntea vihaa imperialistisia hallitsijoitaan kohtaan, on hämmästyttävää, kuinka vähäpätöisiä vihan elementit ovat kansallisuustunteen ilmaisuissa.

Sitaatti on huomionarvoinen siksi, että juuri kyseistä Andersonin teosta jarkkotonteilla on tapana käyttää lyömäaseena, kun he haluavat hyökätä nationalismia vastaan ja osoittaa sen keinotekoisuuden. On vaikea uskoa, että kansainvälisyysintoilijat ovat lukeneet Kuvitelluista yhteisöistä muuta kuin takakannen; Anderson ei nimittäin kutsu kansakuntia kuvitelluiksi yhteisöiksi siksi, että pitäisi niitä sumutuksena, vaan siksi, että kansallisvaltion kokoisen yhteisön kaikki jäsenet eivät mitenkään voi tuntea toisiaan, jolloin yhteisyyden tunne syntyy mielikuvista eikä todellisista kontakteista. Maailmanuskonnot ovat samassa mielessä kuviteltuja yhteisöjä, ja suurimman kuvitteellisen yhteisön muodostaa humanistinen ideologia, joka julistaa rakkautta koko ihmiskuntaa kohtaan, vaikka yksittäinen ihminen ei elämänsä aikana ehdi tutustua kuin suunnilleen 150 lajitoveriinsa.

Nationalistisen mielikuvayhteisyyden väkevyyttä Anderson ei suinkaan kiistä, ja lisäksi hän näkee siinä paljon myönteistä. Nationalismin ydin ei suinkaan ole sodan ihannointi tai "ulkopuolisiin" kohdistuva viha, vaan kiintymys maisemaa ja tilaa kohtaan, ja erityisesti kielen luoma "samanaikaisen yhteisöllisyyden" tunne. Viimeksi mainittu seikka näkyy erityisesti itsenäisyyspäivinä laulettavissa kansallislauluissa: niiden laulajat tietävät, että toisilleen tuntemattomat ihmiset esittävät samat sanat saman sävelmän tahdissa yhtä aikaa. Anderson huomauttaa, ettei kansallislaulujen sanoista yleensä löydy vihan ilmauksia. Poikkeus on Britannian "God Save The Queenin" toinen säkeistö, jossa puhutaan "vihollisten tuhoamisesta"; mutta kyseinen laulu ei ole perinteisessä mielessä nationalistinen, sillä siinä ylistetään monarkiaa ja puhutaan hallitsijan eikä kansakunnan vihollisista.

Toinen tärkeä huomio Andersonin kirjassa on se, ettei rasismin alkuperä ole kansakuntia, vaan yhteiskuntaluokkia korostavissa ideologioissa. Se kumpuaa hallitsijoiden uskosta omaan jumalallisuuteensa sekä "aatelisveren" opista. Sen "kantaisä" ei ole kukaan keskiluokkainen nationalistifilosofi, vaan kreivi Joseph Arthur de Gobineau (1816-1882). Niissä tilanteissa, kun nationalismi on herännyt imperiumeissa, on ollut kyse nationalismin käyttämisestä itsensä uhatuksi tunteneiden yläluokkien tarpeisiin - esimerkkinä tsaarinvallan venäläistämistoimenpiteet.

Luulen, että yksi syy älymystön lähes patologiseen inhoon nationalismia kohtaan on se, ettei nationalismilla ole koskaan ollut yhtenäistä eikä erityisen vankkaa teoreettista perustaa. Pikemminkin kuin teoriaan, nationalismi perustuu myytteihin ja vetoaa ihmisen tunnepuoleen. Intellektuellit rakastavat teorioita, ja se, että jokin niin "hatarasti" perusteltu oppi menestyy selvästi paremmin kuin heidän hienot älylliset rakennelmansa, herättää heissä mustasukkaista raivoa. Sellainenkin hyvin kirjallinen ja teoreettisesti haastava oppi kuin marxilaisuus asettui alun perin nationalismia vastaan, mutta joutui aina vaikeassa paikassa vetoamaan isänmaallisiin tunteisiin. Stalin sai alamaisensa taistelemaan fanaattisesti saksalaisia maahantunkeutujia vastaan vasta julistettuaan taistelun "suureksi isänmaalliseksi sodaksi" ja otettuaan käyttöön vanhan venäläisen patriotismin symbolit ja retoriikan.

Oma suhteeni kansallismielisyyteen on ambivalentti. Pidän itseäni nationalistina, vaikka suomalaiset ovat minusta ihmisinä enimmäkseen typeriä. Suomen valtioonkaan eivät isänmaalliset tunteeni kohdistu, nykyisen valtiovallan puolesta en uhraisi partakarvaakaan. Mutta suomen kielessä, kulttuuriperinnössä ja suomalaisessa maisemassa on jotain, mikä saa minut tuntemaan, etten ole atomisoitunut yksilö vaan osa sukupolvien, ihmisten ja tapojen ketjua.

Paradoksaalista tässä on se, että tällaiset yhteenkuuluvuuden hetket syntyvät minulla lähes aina yksinäisyydessä; klassista kotimaista kirjallisuutta lukiessa, kuunnellessa kotonani Sibeliusta kun ulkona sataa räntää, käydessäni öisellä uintiretkellä metsälammella. Erilaiset kollektiiviset isänmaallisuuden ilmaukset eivät useimmiten saa mitään minussa värähtämään, ja lipunheiluttelu urheilukatsomossa herättää minussa pelkkää inhoa. Ainakin omalta osaltani voin todeta, että nationalismi on maukkaampaa yksin nautittuna kuin porukalla.